Jari Tervo on se suomalainen kirjailija, joka ei ole vielä saanut Finlandia -palkintoa. Muistatte kai kuinka hän julisti lehden kannessa, että ”Jokainen suomalainen on umpirasisti.” Vähän myöhemmin Tervo komeili lehtiotsikossa feministinä. Tekstin sisältö oli suunnilleen, että ”jokainen suomalaismies lyö vaimoaan”.

Kirjailija osoitti itsekriittisyyttä – hän otti etäisyyttä. Eronteko omaan väkeen on kova, mutta välttämätön askel intellektuellin tiellä:)

Eräs ulkomaalainen koomikko totesi ihaillen (?), että mitä pahemman vitsin teistä suomalaisista murjaisee, sitä enemmän te nauratte. Ja nauroi päälle.

Julkisuudessa on fiksua sanoa suomalaisista (monikossa) pahasti. Olemmeko olemassa vain yksilöinä – ryhmänä vain “kantaväestöä”, numeroita tilastoissa, emme mikään ”kansa”? Ruotsista puhutaan ”kansankotina”, onko Suomi ”väestönkoti”?

Globaalissa maailmassa etninen samaistuminen on kuitenkin tärkeää. Valtio ja demokratia saavat kansallisesta yhteisöllisyydestä oman värinsä. Yhteisön jäsenet tunnistavat tämän oman värin ja osallistuminen saa mielekkyyttä tätä kautta. Ilman yhteisöllistä väriä olisivat hallitus ja ministeriöt ehkä vain jonkinlaisia kansainvälisten eliittien maapallovallan tai EU:n haarakonttoreita. Kansallisuus luo demokratialle edellytyksiä.

Äidinkieli on kansallisen yhteisöllisyyden järkevä ydin. Se pysyy, olimme mitä mieltä hyvänsä Suomi -brändistä, suomalaisten itsetunnosta tai isänmaallisista korulauseista.

Väinö Linna kirjoitti kielen merkityksestä yhteisön ominaislaatuna esseessään Työväestö ja isänmaa (vuodelta 1977) seuraavasti: ”Suljetun kansallisen kulttuurinkin ajat ovat siten ohi, mutta se ei merkitse kansallisen ominaislaadun häviämistä. Vaikka teollinen kehitys yhdenmukaistaa kansojen elinympäristöjä, niissä säilyy aina jotakin omaa ja ainutlaatuista, mikä ilmenee myös ihmisten asenteissa ja kulttuurissa. Tällainen kansallinen ominaislaadun perusta on ennen kaikkea äidinkieli. Kaikki mikä siinä on todella elävää, on myös kansallista, ilmaistakoon sillä sitten miten kansainvälisiä ajatuksia tahansa. Tämä johtuu siitä, että elävä kieli kehittyy yhteiskunnan jokapäiväisessä arkisessa tapahtumassa, joka tuo kieleen jatkuvasti uusia ilmaisutapoja ja niiden mukana tuon yhteisön ominaislaadun. ”

Kielen taitaminen mahdollistaa kieliyhteisön jäsenyyden. Se tekee mahdolliseksi kuulumisen tähän yhteisöön.
Käytännössä – sinun tai minun – samaistuminen yhteisöön, suomea puhuvaan kansaan, on yksilöllinen valinta. Yhä kansainvälisemmäksi muodostuvassa ympäristössämme näin on yhä enemmän. Kuuluminen ei myöskään ole mustavalkoinen asia. Samaistuminen yksilön valintana sisältää esimerkiksi vaihtelua elämänhistoriassa ja aste-eroja. Suomenruotsalainen voi samaistua suomea puhuvaan kansaan ja silti säilyttää oman osaidentiteettinsä. Tai olla samaistumatta. Samaistuminen voi myös olla hetkellistä.

Ruotsi on suomenkielisille vieras kieli. Valtio ja eliitti väittävät kiivaasti vastaan. Taustalla on – kansainvälistymiseen liittyvä – ruotsinkielisyyden luonnollisen vetovoiman vähentyminen ja tästä syntynyt huoli ruotsin kielen asemasta. Valtion ja suuren rahan voimalla suomenkielisiä on alettu suostutella ajatukseen, jonka mukaan ruotsin osaaminen kuuluu Suomessa kansalaisuuden edellyttämään yleissivistykseen.

Åbo Akademin julkisoikeuden professori Markku Suksi totesi tästä (Suomen Kuvalehti 27.8.2010): ”Kansalliskielen asemasta pitäisi seurata jotain, ja mielestäni Suomessa siitä pitäisi seurata sama kuin Kanadassa, jossa jokaisen on opeteltava sekä englantia että ranskaa. Eli eräänlainen sivistyksen velvoite siitä seuraa, mutta ei ainoastaan sen suhteen, että osattaisiin sekä suomea että ruotsia, vaan että ymmärrettäisiin, miten nämä kielet ovat tulleet kansalliskieliksi, ja nähtäisiin Suomi pohjoismaisessa kontekstissa.”

Aluksi pieni huomautus Kanadan esimerkistä. Länsimaissa on tavallista, että jokainen koulutettu kansalainen opiskelee jotain itselle vierasta kieltä.
Kanadassa tämä vieraiden kielten osaamisen yleissivistyksellinen periaate voidaan kätevästi yhdistää ranskan osaamisen vaatimukseen. Onhan enemmistön oma kieli (englanti) puhutuista kielistä kaikkein kansanvälisin, eikä sitä tarvitse erikseen opetella vieraana kielenä. Ranska on heille ensimmäinen vieras kieli. LIsäksi myös ranska on kansainvälinen kieli, jonka opiskelu lisää selvästi kielellistä yleissivistystä. (Ranskan puhujan kohdalla englannin opiskelun ja kielellisen yleissivistyksen vaatimus lankeaa, jos mahdollista, vielä täydellisemmin yhteen).

Vielä selvyyden vuoksi: ranska ei ole Kanadassa mikään ”kansalliskieli”. Tätä Euroopan kansallisvaltioiden historiaan liittyvää käsitettä ei heillä ole. Ranska ei taatusti ole vanhan brittilaisen kansainyhteisön millään alueella mikään “kansalliskieli” (tätä ei muuten Suksikaan tohdi väittää).

(On kyllä totta, että Kanadan ranskalaisille on myönnetty kansan tai kansakunnan asema (“a nation”). Tämä on kuitenkin eri asia kuin, että ranska olisi Kanadassa englantia puhuvien (toinen) kansalliskieli. )

Suomessa yleisen, siis kansainvälisyyteen liittyvän, kielellisen yleissivistyksen vaatimus ja ruotsin osaamisen vaatimus eivät mitenkään ole yksi ja sama asia. Suomi ei ole kansainvälinen kieli ja ruotsikin auttaa kommunikoinnissa vain pohjoismaissa.

Juuri tämän vuoksi valtaapitävät tarvitsevat Suomessa erityistä kansalliskieli –oppia, joka koskee syntyperäisen suomalaisen kielellistä yleissivistystä “maamme rajojen sisäpuolella”.

Tähän opin kehittelyyn erikoistunut Suksi esittää, että perustuslaista seuraa kansalaiselle erityinen kansalliskieliä koskevan sivistyksen velvoite. Tämä velvollisuus koskee kielten osaamista ja niiden aseman ymmärtämistä. (Lisäksi perustuslaista seuraisi kansalaiselle myös velvoite osata nähdä Suomi (Suomen valtio?) pohjoismaisessa kontekstissa.)

Valtioneuvosto on juuri perustanut Kansalliskielistrategia -hankkeen, jonka ympärille koottua komiteaa johtaa pääministeri Katainen. Hankkeelta odotetaan ensi vuoden loppuun mennessä uusia toimia ruotsin kielen aseman edistämiseksi, pohjanaan Ruotsinkielisten kansankäräjien (Folktinget) perustaman ns. Ahtisaaren työryhmän julkaisemat vaatimukset.

Oikean (kansalliskieli) opin osaajille on nyt käyttöä. Valtiotieteen tohtori Markku Suksi aloittaa joulukuun alusta Oikeusministeriön demokratia- ja kieliasioiden yksikössä kieliasioista vastaavana määräaikaisena kehittämispäällikkönä ja kieliasiain neuvottelukunnan pääsihteerinä.

Kansalliskieli -aatteen mukaan Suomessa perustuslaki siis velvoittaisi kansalaiset ymmärtämään ja hyväksymään tietyn omaa (yhteisöllistä) identiteettiä koskevan historiatulkinnan.

Muistatte varmaan, että Suksen tarkoittama perustuslain kohta on osa perusoikeuksia. Vaikuttaa ennenkuulumattomalta. Onko olemassa kansainvälisiä vertailukohtia? Missä maassa perustuslain takaama oikeus velvoittaisi kansalaisia hyväksymään määrätyn omaa ryhmää koskevan historiatulkinnan (=osa maailmankuvaa)?

Valtaapitävät ja eliitti väittävät siis tietävänsä puolestasi: suomenkielisellä on sivistyksellinen tarve oppia ruotsia. Vaikka et tätä itse tietäisi, ymmärtäisi tai hyväksyisi. Valtion on puolestaan huolehdittava, että tämä sivistyksellinen tarve tulee tyydytetyksi. Vaikka väkisin. Piste.

Ruotsin kielen aseman puolesta puhuttaessa vedotaan usein suvaitsevaisuuteen. Onko tällainen perusoikeuksien tulkinta suvaitsevaisuutta? Mihin tässä ajatusrakennelmassa mahtuu suomea puhuva kansa?

Onko suomea puhuva kansa lakannut olemasta?

(kirjoitus on julkaistu Uuden Suomen blogina 23.11.2011)