Palaute | Jäseneksi | Vetoomus | | ||||
Julkaistu 13.12.2009
Puheenjohtaja Rostila Satakunnan Kansassa 13.12.Kaksikielinen vai yksikielinen Suomi? Kun itsenäisen ajattelun kansallinen roolimalli Osmo Soininvaara oli antanut blogissaan lähtömerkin (23.11.), tarttui TV:n ajankohtainen kakkonenkin (1.12.) kysymykseen ”pakollinen vai vapaaehtoinen ruotsi?”. Esiintulojen takana on paljon yhteiskunnallista painoarvoa. Itä-Suomen maakuntien neuvottelukunta tukee Tohmajärven aloitetta ruotsin saamisesta valinnaiseksi aineeksi Tietäväisen koulussa, jolloin oppilas voisi valita ruotsin sijasta venäjän. Nykyiseen tilanteeseen ollaan monilla tahoilla turhautuneita ja vaadittu Suomesta yksikielistä valtiota ja ruotsille vähemmistökielen asemaa (ks. myös SK:n mielipidesivut). Nyt jokaiselta (äidinkieleltään suomenkieliseltä) kirvesmieheltä, levysepältä, terveydenhoitajalta, opettajalta, insinööriltä, lääkäriltä, sosiaalityöntekijältä tai tiedotusoppineelta vaaditaan ruotsin opiskelua ja osaamista. Kielitaidon velvoite koskee erityisesti viranomaistehtävissä toimivia tai julkisista palveluista vastaavia, mutta peruskoulutuksen käytännöissä ja sen jälkeisen opiskelun tutkintosäädöksissä ajattelutapaa sovelletaan kaikkeen työhön. Tämä herättää monia kysymyksiä. Eivätkö yksilöt pysty arvioimaan mitä kieliä tarvitsevat? Onko ruotsin osaamisen tarve sama koko maassa? Tarvitseeko ammattilainen työssään oikeasti ruotsia? Olisiko yhä useamman hyvä osata englannin lisäksi myös muita maailmankieliä? Rajoittavatko ruotsin kielen osaamista koskevat vaatimukset muihin kieliin ja kulttuureihin kohdistuvaa kiinnostusta? Miksi yksilöt eivät voisi itse määritellä omaa suomalaisuuttaan suhteessa suomen ja ruotsin kieliin? Eikö olisi parempi tukea ruotsin osaamista vapaaehtoisuuden pohjalta? Onko pakko hyvä kielen opiskelun lähtökohta? Suomen perustuslaissa on määritelty kansalaisten perusoikeudet, joista yksi on oikeus omaan kieleen ja kulttuuriin. Kyseisessä kohdassa todetaan: ”Suomen kansalliskielet ovat suomi ja ruotsi. Jokaisella on oikeus käyttää tuomioistuimessa ja muussa viranomaisessa asiassaan omaa kieltään, joko suomea tai ruotsia, sekä saada toimituskirjansa tällä kielellä turvataan lailla. Julkisen vallan on huolehdittava maan suomen- ja ruotsinkielisen väestön sivistyksellisistä ja yhteiskunnallisista tarpeista samanlaisten perusteiden mukaan.” Ruotsin pakollisuutta perustellaan tähän ja tästä johdettuun kielilakiin vedoten. Mutta mitä ovat lain tarkoittamat "samanlaiset perusteet" tänä päivänä? Mitä niiden tulisi olla? Yhteiskunnallisessa keskustelussa korostetaan yhä enemmän kansalaisnäkökulmaa, suvaitsevaisuutta, erilaisuuden hyväksymistä ja erilaisuutta elämänvalinnoissa (esimerkiksi ns. elämänpolitiikka sosiaalipolitiikassa). Olisiko kieliasioissa otettava perusteena huomioon myös kansalaisten vapaus, oikeus valita ja määritellä omaa identiteettiä? Kuten Soinivaara toteaa blogissaan: ”Siihen, että julkisia palveluja on saatavissa myös ruotsinkielellä ei tarvita sitä, että jokainen suomalainen osaa ruotsia. Se ei edellytä edes, että jokainen kyseisissä viroissa toimiva osaa ruotsia, sillä riittää, että jokaisessa toimipisteessä on riittävästi ruotsia osaavia.” Suomen valtiollinen kaksikielisyys voisi toimia rikkautena, mahdollistavana resurssina, jos ruotsi olisi kaikilla kouluasteilla vapaaehtoinen (valinnainen) oppiaine. Tämä lisäisi myönteistä kiinnostusta ruotsin kieltä kohtaan. Mutta suvaitseeko kaksikielinen valtio näin paljon vapautta? Ilmari Rostila Puheenjohtaja, Vapaa kielivalinta ry Noormarkku |
||||
|