Suomeksi
In English
På svenska
По-русски
Auf Deutsch
Français
Eesti keeles
Voisiko kielellinen vapaus mahtua pohjoismaalaisuuteemme?
Presidentti Martti Ahtisaari tarkasteli Helsingin Sanomissa 28.9. ruotsin kieltä yhdyssiteenä pohjoismaalaisuuteen. ”Ruotsin kielen merkitys pohjoismaisen identiteetin rakennusaineena on keskeinen. Pohjoismainen identiteetti taas on avainasia suomalaisuuden avaramman ymmärtämisen kannalta.” Ymmärrän Ahtisaaren kannan ja kunnioitan sitä, mutta olen itse avaramman pohjoismaalaisuuden kannalla. Yhteiskunnallisessa keskustelussa korostetaan yhä enemmän kansalaisnäkökulmaa, suvaitsevaisuutta, erilaisuuden hyväksymistä ja erilaisuutta elämänvalinnoissa (esimerkiksi ns. elämänpolitiikka sosiaalipolitiikassa). Olisiko kieliasioissa otettava perusteena huomioon myös kansalaisten kielelliset vapausoikeudet ja oikeus omaan identiteettiin? Tämä tarkoittaa, että suomalainen voisi itse määritellä mitä pohjoismaalaisuus hänelle tarkoittaa. Esimerkiksi minä en ole skandinaavi, enkä pyri myöskään sellaisena esiintymään, mutta olen kyllä pohjoismaalainen. Jos joku kysyy mikä on näiden kahden asian ero, olen sen valmis selittämään. Omalta kannaltani tietysti.
Suomen perustuslaissa on määritelty kansalaisten perusoikeudet, joista yksi on oikeus omaan kieleen ja kulttuuriin. Kyseisessä kohdassa todetaan:
“Suomen kansalliskielet ovat suomi ja ruotsi. Jokaisen oikeus käyttää tuomioistuimessa ja muussa viranomaisessa asiassaan omaa kieltään, joko suomea tai ruotsia, sekä saada toimituskirjansa tällä kielellä turvataan lailla. Julkisen vallan on huolehdittava maan suomen- ja ruotsinkielisen väestön sivistyksellisistä ja yhteiskunnallisista tarpeista samanlaisten perusteiden mukaan.” Mitä ovat nämä samanlaiset perusteet tänä päivänä? Mitä niiden tulisi olla? Suomi on ainoa länsimainen demokratia jossa enemmistön on pakon edessä opiskeltava itselleen vierasta kieltä (ruotsia). Sopiiko pakollinen vieraan kielen opiskelu enää länsimaiseen demokratiaamme? Kylmän sodan vuosina tilanne oli luonnollisesti toinen. Pohjoismainen yhteistyö ja ruotsin kieli oli elämänlanka länteen. Berliinin muurin kaatuminen kuitenkin muutti jollakin tavalla tätäkin asiaa.
Ruotsin pakollisuutta perustellaan kansalaisten kielellisiin perusoikeuksiin ja niistä johdettuun kielilakiin vedoten. Viranomaispalvelujen tarjoaminen ruotsinkielisille ei kuitenkaan vaatisi kielellisten vapausoikeuksien nykyisenlaista sivuuttamista. Miksi jokaisen sairaanhoitajan, sosiaalityöntekijän, lastentarhanopettajan, insinöörin tai kunnan virkailijan oikeastaan pitäisi opiskella ruotsia - ellei itse halua? On runsaasti ihmisiä, jotka mielellään opiskelevat ruotsia ja käyttävät sitä. Suomessa on runsaasti myös äidinkieleltään ruotsinkielisiä. Teknologian avulla voidaan palveluja tarjota myös netin kautta ja moni palvelu voidaan järjestää myös videoneuvotteluna. Eikö ruotsinkielisen palvelemista voisi delegoida niille jotka osaavat kieltä oikeasti? Palvelu olisi varmasti parempaa, jos siitä huolehtisi virkailija, joka oikeasti osaa ruotsia ja on kielestä kiinnostunut. Voiko kielitaitoa edes ylläpitää, jos ruotsinkielinen sattuu kohdalle ehkä kerran vuodessa tai vielä harvemmin? Jälkimmäinen vaihtoehto on todennäköisin ei-ruotsinkielisillä alueilla.
Haluammeko määritellä pohjoismaalaisuuden rajoittamalla suomalaisten vapautta ja oikeuksia vai avarammin? Kysymys on myös suomalaisten itsetunnosta. Kielten opiskelun suhteen yhtä maailman ahkerinta kansaa syyllistetään siitä, että se ei osaa tarpeeksi vieraita kieliä. Kuitenkin syy on rakenteellinen (oman kielen pienuus + ruotsin pakollisuus). Eikö juuri syyllistäminen ja pakottaminen johda huonoon itsetuntoon? Mitä tämä tekee ns. Suomi-kuvalle? Maan suomen- ja ruotsinkielisen väestön sivistyksellisistä ja yhteiskunnallisista tarpeista voitaisiin nykyistä paremmin huolehtia vapaaehtoisuuteen vetoamalla ja antamalla enemmän tilaa kansalaisten vapaudelle. Ainakin sana on vapaa.
Ilmari Rostila
professori
puheenjohtaja
Vapaa kielivalinta ry
(kirjoitus lähetettiin Helsingin Sanomiin 29.9., joka ei sitä julkaisut)