(AL 01.07.2010)

Vuosituhannen kieliriita leimuaa

Sampo Terho

Kirjoittaja on Suomalaisuuden liiton puheenjohtaja, Euroopan parlamentin varajäsen ja Vapaa kielivalinta ry:n hallituksen jäsen.

Ruotsin pakollista opiskelua puolustellaan perustuslailla, jossa ei kuitenkaan sanota mitään kaikkia kansalaisia velvoittavasta ruotsin kielen taidosta.

Pakkoruotsi on ollut kevään ja alkukesän kuuma kiistan aihe. Useat sanomalehdet ovat sekä kotisivujensa lukijakyselyissä että tilaustutkimuksina jälleen selvittäneet kansan mielipidettä pakkoruotsista.

Mielipide on poikkeuksetta ollut kielteinen pakollista ja poikkeuksetonta ruotsin opiskelua kohtaan. Toukokuussa Elinkeinoelämän keskusliittokin ilmoitti kannattavansa pakkoruotsista luopumista.

Päinvastaiseen päätelmään sen sijaan tuli tulevaisuuden perusopetusta pohtinut parlamentaarinen tuntijakotyöryhmä, joka jätti mietintönsä opetusministerille toukokuun lopussa.

Työryhmän mukaan 2020-luvun osaamistarpeisiin vastataan parhaiten säilyttämällä pakkoruotsi jokaisen suomalaisen opinnoissa henkilökohtaisista toiveista riippumatta. Lisäksi esitettiin jopa ruotsin opintojen aloittamista varhemmin.

Tosin tuntijakotyöryhmä oli lehtitietojen mukaan riitaisa. Yksi jäsen kuvasi sitä poikkeuksellisen huonosti johdetuksi. Puheenjohtajana toimi opetushallituksen pääjohtaja Timo Lankinen, joka jo hyvissä ajoin ilmoitti julkisuudessa, ettei pakkoruotsin lopettamisesta aiota edes keskustella.

Asenne ihmetytti monia, koska pakkoruotsi on tällä hetkellä eniten kansalaisia kiinnostava koulutuspoliittinen kysymys. Yllättävän pienelle huomiolle on jäänyt, että Lankinen on jäsen Svenska nu -verkostossa, joka on omistautunut nimenomaan ruotsin kielen käytön edistämiselle Suomessa. Lienee kohtuullista kysyä, oliko hänen valintansa sopiva ja puolueeton.

Pakkoruotsikeskustelu kiihtyi kokoomuksen puoluekokouksen aikaan. Kokouksessa tehtiin useita ruotsin kieleen liittyviä aloitteita, joista osa raukesi, mutta lopulta äänestyksessä hyväksyttiin aloite, jossa ruotsin opetusta esitettiin vapaaehtoiseksi.

Puheenjohtaja Jyrki Kataisen erikoislaatuinen tulkinta tilanteesta oli, että koska kaatuneita aloitteita ei tarvitse noudattaa, myöskään läpi mennyttä aloitetta ei viedä eteenpäin.

Tulkinnassa on ollut selittämistä niin medialle kuin omalle kokousväelle, jonka demokraattisen päätöksen merkitys kävi vähintäänkin epäselväksi.

Jo kokouksen kestäessä Katainen oli yhteydessä rkp:n puheenjohtajaan Stefan Walliniin, jolle Katainen lupasi, että puoluekokouksen päätöksestä huolimatta mikään ei muutu.

Puoluejohtajat siis sopivat asiasta keskenään, ohi kokoomuksen rivijäsenten. Myös Kimmo Sasi, hänkin Svenska nu:n jäsen, kiirehti selittämään tapahtunutta rkp:n samaan aikaan istuneelle puoluekokoukselle. Sekä Kataisen että Sasin perusteluissa pakkoruotsista selkein väärintulkinta liittyy perustuslakiin. Molemmat ovat esittäneet, että pakkoruotsia ei voida purkaa, koska perustuslaki takaa ruotsin kielen aseman Suomessa.

Todellisuudessa perustuslaki ei sano pakollisesta, kaikkia kansalaisia velvoittavasta ruotsin kielen opiskelusta sanaakaan. Itse asiassa perustuslain kielipykälä on vuosikymmeniä vanhempi kuin vuonna 1968 säädetty pakkoruotsi, joka astui voimaan vasta peruskoulu-uudistuksen yhteydessä, kun rkp onnistui kiristämään silloiselta hallitukselta tämän myönnytyksen hallitukseen tulemisensa ehtona.

Tietämättömyys tai välinpitämättömyys perustuslaista on erityisen omituista, koska Kimmo Sasi on perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja.

Jos joku Suomen politiikkaa tuntematon seuraisi keskustelua, hän varmaankin ihmettelisi, miten tämä kaikki on ylipäänsä mahdollista. Vaikka yleinen mielipide on johdonmukaisesti pakkoruotsia vastaan, on jokaisen puolueen johto pakkoruotsin kannalla, paitsi perussuomalaisten.
Erityisen voimakkaasti uskollisuuttaan asialle ovat vannoneet suurten puolueiden puheenjohtajat.

Mutta miksi kokoomuksen, gallup-kannatukseltaan maan suurimman puolueen puheenjohtaja sanoutuu ennemmin irti oman puolueensa päätöksistä kuin riskeeraa närkästyttävänsä piskuisen rkp:n? Miksi sdp:n johto ja vieläpä keskustankin – joka itsenäisyyden alkutaipaleella oli rkp:n päävastustaja kielikysymyksissä – käy suoranaista kilpailua neljän prosentin pienpuolueen miellyttämisestä?

Yksi selitys rkp:n kokoaan suuremmalle vaikutusvallalle puolueelle tärkeissä asioissa on, että puolue todella keskittyy vain niihin. Hallitustyössä se on taipuvainen kaikessa muussa, paitsi ruotsinkielisten edunvalvontaa koskevissa kysymyksissä.

Toinen selitys vaikutusvallalle on erittäin varakkaat ruotsin kielen ja kulttuurin edistämiseen omistautuneet rahastot, joissa on satoja miljoonia vanhaa rahaa. Sitä jaetaan harkiten sopiviksi katsotuille poliitikoille ja järjestöille.

Kolmas syy on vaikeaselkoisempi ja liittyy maamme historiaan. Suomen yläluokka oli ennen tyystin ruotsinkielistä, ja korostunut huoli ruotsin kielestä on yhä edelleen onnistuttu säilyttämään eräänlaisena suomalaisen älymystön normina, jota odotetaan ja jopa edellytetään valtakunnan korkeimpiin piireihin pääseviltä.

Pakkoruotsin säilyminen on ahdistava esimerkki yhteiskuntamme kansanvaltaa vieroksuvasta elitistisyydestä. Jatkuvasti vahvistuva mielikuva on, että kun raha puhuu, ei kansan ääntä viitsitä kuunnella. Pakkoruotsin järjellinen puolustaminen on käynyt niin mahdottomaksi, ettei siihen oikeastaan enää edes pyritä.

Jotkut, etunenässä Svenska nu:n puheenjohtaja Paavo Lipponen, taas haluavat säilyttää pakkoruotsin, koska tahtovat vaikka väkipakolla pitää yllä nuorison “pohjoismaista” identiteettiä, josta useimmat nuoret tosin eivät liene koskaan kuulleetkaan.

Mitään reaalimaailman osaamistarpeisiin perustuvaa ajatusrakennelmaa ei pakkoruotsin puolesta yleensä yritetäkään esittää.
Pakkoruotsin kannattajien käsitykset alkavatkin näyttää jähmettyneiltä kuin fossiilit. Kivettyneisiin päähänpinttymiin eivät maailman muuttuminen, kansalaismielipide tai järkiperustelut vaikuta. Kompromissiehdotukset torjutaan fanaattisesti.

Tämä kiihkomielinen taipumattomuus paisuttaa sinänsä suhteellisen pienestä asiasta koko yhteiskuntasopimusta nakertavaa riitaa. Suurin häviäjä tässä fanaattisessa edunvalvonnassa ovat maltilliset ruotsinkieliset ja maamme ruotsinkielinen kulttuuri, jonka maine tahraantuu elitistiseksi koetusta ja katkeruutta herättävästä pakkopolitiikasta suunnattomasti.