Vapaa Kielivalinta  
  Palaute | Jäseneksi | Vetoomus |  
 
Julkaistu 22.3.2009
Keskustelu Aamulehdessä

Aamulehdessä on käyty erittäin vilkasta ja hyvää keskustelua kielivapaudesta 8.3. lähtien

Keskustelun alusti lehden sunnuntai-liitteessä julkaistu puheenjohtajan seuraava kirjoitus:

Valtioyhteys Ruotsiin katkesi 200 vuotta sitten – onko jo vapaan kielivalinnan aika?

Ruotsi-Suomen taru päättyi 200 vuotta sitten. Olisiko jo vihdoin aika antaa Suomen kansalle lahja – oikeus opiskella itse valitsemiaan kieliä. Vaikka lahja velvoittaisi opiskelemaan lukioissa ja korkeakouluissa vähintään kahta vierasta kieltä, saisi jokainen kuitenkin itse valita nämä kielet.

Lahjan saamisen esteenä on ollut Suomen valtion kaksikielisyys tai tarkemmin sanottuna yksioikoinen tapa käsittää Suomi kaksikielisenä maana. Liian usein Suomen kaksikielisyyden tarkastelussa unohdetaan kansalaislähtöinen näkökulma. Asiaa lähestytään valtiokeskeisesti ja ylhäältä alas. Tämä tarkoittaa samanlaisuuden vaatimista kaikilta ja koko maassa. Tuloksena on puolitotuuksia ja kollektiivisen pään laittaminen pensaaseen. Entä milloin puolitotuus muuttuu valheeksi? Tai kuinka suuri pitoisuus pakkoa on myrkkyä?

Arkeemme kuuluu tv-kuuluttaja, joka lukee lottonumerot myös ruotsiksi. Ilmiön takana on valtion lainsäädännöllään ja politiikkaohjelmillaan tukema perinne eli valtiollinen instituutio. Tavallisesti kyseistä instituutiota tarkastellaan kansalaisten oikeuksina palveluihin omalla äidinkielellään. Kun Vuoksenniskan vanhempaintoimikunta esitti ruotsin saamista vapaaehtoiseksi kieleksi, opetusministeri Sari Sarkomaa muistutti (08/2007) perustuslain takaamasta kansalaisten perusoikeudesta käyttää omaa äidinkieltään viranomaisten kanssa asioidessaan ja kielilaista, jonka tavoitteena on turvata suomen- ja ruotsinkieliseen väestöön kuuluville mahdollisuus elää täysipainoista elämää omalla kielellään.

Instituution vaiettu kääntöpuoli koskee suomenkielisille lankeavaa velvoitetta opiskella ja osata ruotsia. Joku ehkä muistaa kuinka silloin uunituore opetusministeri Sari Sarkomaa kertoi Huvudstadsbladetin haastattelijalle, että pakko ei ole hyvä kielen opiskelun lähtökohta. Runsas vuosi myöhemmin hän kiersi kysymyksen ruotsin pakollisuudesta ja korosti Vuoksenniskan koulun vanhemmille opiskelun tuntimäärän pienuutta: ”Kun katsotaan B1-kielenä (…) luettavan kielen määrää (…) niin sen osuus on (…) 7.-9. luokan vähimmäistuntimäärästä vain noin kuusi prosenttia. Tämä voidaan katsoa hyväksi valmiuksien antajaksi nuorten ja myöhemmin aikuisten väliseen pohjoismaiseen yhteistyöhön ja sen elämänmuodon ymmärtämiseen.”

Entä ne, joille mainittu 6% on myrkkyä? Suomessa tarvitaan yhä enemmän ihmisiä, jotka osaavat äidinkielensä lisäksi muitakin kieliä kuin englantia. Valtio voi politiikkaohjelmissaan vaatia, että kansalaiset osaisivat kahta tai jopa kolmea itselleen vierasta kieltä: 1) englanti, 2) ruotsi, 3) ranska/saksa/espanja/…, mutta kansalaisten näkökulmasta vaatimus on usein kohtuuton eikä siis edes realistinen.

Vieraiden kielten opiskelun velvoitetta ja kielitaitovaatimuksia pitäisi tarkastella myös kansalaiskeskeisesti ja oppijalähtöisesti. Pystyväthän yksilöt toki arvioimaan mitä kieliä he tarvitsevat. Onko ruotsin osaamisen tarve oikeasti sama koko maassa? Ruotsin kielen osaamista koskevat vaatimukset voidaan kokea rajoittavina ajatellen mahdollisuuksia kiinnostua muista kielistä ja kulttuureista.

Onko kyse siitä, että kieliryhmien suhteita koskeva valtiollinen järjestelmä ja lainsäädäntö vaatii ruotsin osaamista, eivätkä kansalaisten tarpeet? Vain pienessä osassa Suomea ruotsin osaaminen on paikallisyhteisön toimintaan osallistumisen edellytys. Kansainväliset kontaktit ja työelämä vaativat englannin osaamista. Itse asiassa meidän maailman mittakaavassa vähän puhutun kielemme puhujalle englannin vahva asema sisältää voittopuolisesti etuja – etenkin silloin, kun kommunikoidaan ihmisten kanssa, joiden äidinkieli ei ole englanti. Olisiko vaikkapa ammattikoululaisenkin viisaampi panostaa tasaveroisessa pohjoismaisessa yhteistyössä enemminkin englannin kuin ruotsin osaamiseen – halunsa ja valintansa mukaan?

Vuosituhansia ihmiset elivät Suomessa osaamatta ruotsia. Nykypäivän Suomessa maamme ruotsinkielisille halutaan antaa mahdollisuus elää Suomessa osaamatta suomea. Eikö moniarvoisuus tarkoita toisen ja oman elämänmuodon kunnioittamista? Suvaitsevassa Suomessa voi asepalvelun sijasta suorittaa siviilipalvelun. Tänä Suomen historian merkkivuotena olisi korkea aika kansalaisen saada itse päättää, minkä vieraan kielen taitoa tahtoo tavoitella.

Ilmari Rostila

Hyvinvointipalvelujen professori (ma)

Puheenjohtaja, Vapaa kielivalinta ry








 
     
   
Etusivu