Juhannus, eli vuoden valoisin yö, oli muinaisille suomalaisille (ja laajemminkin itämerensuomalaisille kansoille) pyhä rajakohta luonnon rytmissä – keskikesän juhla, johon liittyi sekä luonnon kunnioitus että taianomaiset käytännöt.
Katsotaanpa, miten noin tuhat vuotta sitten juhannusta vietettiin ja miten valoisin yö saatettiin määrittää ilman kelloa tai kalenteria.
Miten valoisin yö määritettiin?
Tuhat vuotta sitten ei ollut tarkkaa kalenteria tai astronomisia taulukoita, mutta luonnon seuraaminen oli taito ja elämäntapa. Valoisimman yön lähestyminen huomattiin:
Auringon liikkeistä: Auringon lasku siirtyi yhä myöhemmäksi ja nousu aikaisemmaksi. Ihminen, joka eli ulkona ja ilman keinovaloa, huomasi nämä muutokset helposti.
Varjoista ja valosta: Keskiyölläkin oli valoa – varjot näkyivät, linnut lauloivat. Tätä kutsutaan "öiseksi päiväksi".
Kasvien ja eläinten rytmistä: Kukinta, hyönteisten parveilut ja lintujen yöllinen laulu kertoivat ajankohdasta.
Sukupolvien perinteestä: Tiedettiin suullisen perinteen ja tähtitaivaan merkkien mukaan, milloin juhannus oli, vaikka tarkkaa päivämäärää ei ollut.
Miten juhlaa vietettiin?
1. Tulien sytyttäminen – kesän ja valon suoja Poltettiin kokkoja mäkien laella, järvenrannoilla tai peltojen reunoilla. Tuli suojasi pahoilta hengiltä ja taudeilta sekä varmisti hyvän sadon ja karjaonnen. Metsän ja veden väkeä lepyteltiin – tulta ei saanut polttaa missä tahansa, vaan siihen liittyi paikan valinta ja kunnioitus.
2. Luonnon väkien kunnioittaminen
Metsän väki: Metsässä saatettiin uhrata hiukan ruokaa tai kukkia haltijoille.
Veden väki: Järvelle vietiin seppele tai kaadettiin pisara olutta.
Maan väki: Pellolle saatettiin jättää juhlayön ajaksi "uhrikakku" tai kivi, jonka alla oli lahja.
3. Yrtit, taikuus ja ennustaminen
Yrtit ja kukat kerättiin juuri juhannusyönä, koska niiden parantava ja suojeleva voima oli silloin suurimmillaan.
Vesi oli pyhää – alastomuus, peseytyminen tai uinti juhannusyönä merkitsi puhdistautumista ja uuden onnen kutsumista.
4. Laulut, tanssit, rituaalit
Soitettiin kanteletta, jouhikkoa tai torvia (jos sellaisia oli saatavilla). Tanssittiin, leikittiin, kerrottiin tarinoita – rajayö antoi luvan iloisuuteen ja hurmokseen. Rajayönä myös vainajien ja näkymättömien maailmojen katsottiin olevan läsnä – juhannuksessa oli sekä iloa että kunnioittavaa vakavuutta.
Miten valoisin yö määritettiin? 
Miten juhlaa vietettiin? 
Metsän, veden ja maan väki
Väet eivät olleet vain kuvitteellisia olentoja muinaisille suomalaisille, vaan elävän maailman näkymätön, mutta todellinen ulottuvuus. Niitä kohdeltiin kunnioittavasti ja usein pelonsekaisesti, sillä ne saattoivat olla sekä avuliaita että ankarasti kostavia, jos niitä ei huomioitu.
Metsän väki – Haltijat, emännät ja vihreän maailman henget
Metsä oli pyhä paikka. Sinne mentiin nöyränä – kuin vieraisiin, ei omalle maalle.
Metsän väen piirteitä:
Tapio – metsän kuningas, viisas ja arvokas hahmo, joka hallitsi eläimiä. Häntä lepyteltiin metsästysonnen toivossa.
Mielikki – Tapion puoliso, metsän emäntä, kauneuden ja lempeyden jumalatar. Häntä pyydettiin suojelemaan eläimiä ja metsässä kulkijaa.
Hongatar, Tellervo ja Nyyrikki – muita metsän väen hahmoja, joilla oli omat roolinsa metsästyksessä ja metsän hoivassa.
Metsänväellä oli oma kielensä, jota metsässä liikkuja saattoi käyttää (esim. loitsut ja rukoukset metsästysretkellä).
Jos ihminen ei kunnioittanut metsää, saattoi hän joutua metsän peittoon – harhaan, jossa ei löytynyt ulos, ennen kuin sovitus oli tehty.
Veden väki – Syvyyksien voimat ja vanhat haltijat
Järvet, joet, lammet ja lähteet eivät olleet vain vettä – ne olivat elävän väen asuinsijoja.
Veden väen piirteitä:
Ahdin katsottiin olevan veden valtias, "vesien kuningas", jolla oli valta antaa tai viedä kalaonni.
Vellamo, Ahdin puoliso, edusti syvyyksien salaperäistä naisenergiaa – toisinaan äidillinen, toisinaan arvaamaton.
Veden väki saattoi nähdä ihmisen sydämeen – väärämielinen kalastaja jäi ilman saalista.
Veden väelle uhrattiin: esimerkiksi ensimmäinen saalis saatettiin heittää takaisin tai kaataa tilkka olutta järveen.
Myös lähteillä oli väki – niihin vietiin uhreja toiveiden tai parantumisen toivossa.
Maan väki – Alisen väki, kotipihan henget ja viljelymaan suojelijat
Maan väki yhdistyi maaperään, vainajiin ja hedelmällisyyteen. Maa kantoi, mutta vaati kunnioitusta.
Maan väen piirteitä:
Pellon väki suojeli viljelyksiä – joskus nähtiin "pellon neitoja" tai "maan emäntiä", jotka ohjasivat satoa.
Maahiset tai maan alaiset olivat pieniä, näkymättömiä olentoja, jotka elivät maan sisällä ja saattoivat sairastuttaa ihmisen, jos heidän paikkaansa loukattiin.
Vainajat katsottiin usein kulkevan osana maan väkeä – siksi heille vietiin ruokaa tai jätettiin kiviä haudan päälle.
Maan väki voitiin lepytellä esimerkiksi kaatamalla tilkka maahan ennen uuden rakennuksen pystytystä.
Juhannusyönä väki oli voimakkaimmillaan
Juhannusyönä nämä kaikki väet olivat hereillä ja liikkeellä – rajat maailman ja toismaailman välillä hämärtyivät.
Metsän väki – Haltijat, emännät ja vihreän maailman henget 
Veden väki – Syvyyksien voimat ja vanhat haltijat 
Maan väki – Alisen väki, kotipihan henget ja viljelymaan suojelijat 
Juhannusyönä väki oli voimakkaimmillaan Muinaissuomalaisten käsitys metsän, veden ja maan väestä ei syntynyt tyhjästä, vaan se oli osa laajaa pohjoista, uralilaista ja jopa indoeurooppalaista maailmankuvaa, jossa luonto oli elävä ja täynnä henkiä, väkeä ja voimia.
Mistä uskomukset olivat omaksuttu?
1. Uralilainen perintö (suomalais-ugrilaiset kansat)
Suomen kielen ja kulttuurin syvin juuristo on uralilaisessa kielikunnassa, josta kehittyivät mm. suomi, karjala, vepsä, mordva, komi ja unkari.
Monissa uralilaisissa kansoissa metsällä, vedellä ja maalla oli oma väkensä tai haltijansa. Luonto oli pyhä, ja siinä asui näkymätön kansa, johon suhtauduttiin kuten toisiin ihmisiin: kunnioittaen, sovitellen ja neuvotellen.
Uralilaisille on tyypillistä väkikäsitys – voima, joka ei ole persoonallinen jumaluus vaan luonnon ilmentämä vaikutus (esim. kalaväki, tautiväki, lemmenväki).
2. Itämerensuomalainen kehitys
Kun suomalais-ugrilaiset kansat levittäytyivät nykyisen Suomen ja Karjalan alueelle, syntyi paikallinen maailmankuva, jossa sekoittuivat:
Uralilaiset juuret Paikallinen luontoympäristö (mäntyiset metsät, tuhannet järvet, soinen maaperä) Mahdolliset vaikutteet indoeurooppalaisilta naapureilta (balttilaiset, skandinaavit, slaavit)
3. Shamanismi
Monet muinaiset väkikäsitykset liittyvät šamanistiseen maailmankuvaan, joka on yhteinen monille pohjoisille kansoille:
- Maailma koostuu kolmesta kerroksesta (taivas, maa, alinen).
- Ihmisellä on sielun osia, jotka voivat irtaantua.
- Luonnossa on henkiä, joille voidaan matkata, puhua, lahjoa tai taistella niitä vastaan.
Tällaisia uskomuksia oli suomalaisilla, saamelaisilla, mansilaisilla ja useilla Siperian kansoilla.
Saamelaiset Hyvin samankaltainen uskomusjärjestelmä: luonnonhenget, sieidi-kivet, veden ja tunturin väki. Saamelaisten noaidit (šamaanit) matkustivat henkimaailmoihin ja asioivat luonnonolentojen kanssa. Saamelaisilla oli mm. Tjaetsieålmaj (veden mies), joka muistuttaa Ahtia.
Balttilaiset (latvialaiset, liettualaiset) Luonnonjumaluudet ja henget: Laima (kohtalon henki), Žemyna (maan jumalatar), Upinis (joen henki). Myös tulien sytytys, uhrilahjat ja rajayöt olivat tärkeitä.
Slaavit (venäläiset, ukrainalaiset, valkovenäläiset) Vastaavia olentoja: Leshij (metsän henki), Vodyanoi (vesihenki), Domovoi (kodin haltija). Slaaveilla juhannuksen (Ivan Kupala) aikaan uitiin, kerättiin kukkia, hypittiin tulien yli – aivan kuten suomalaisessa juhannuksessa.
Skandinaavit Norjalaisissa ja ruotsalaisissa tarustoissa: skogsrå, näkki, tomte, jotka muistuttavat metsänneitoja, veden väkeä ja maahisia. Uskottiin haltijoihin, jotka elivät tietyissä paikoissa ja suojelivat tai kostivat.
Näiden kansojen yhteinen ajatus on:
Luonto ei ole vain maisema – se on asuttu.
Jokainen paikka – metsä, järvi, suo, niitty, lähde – on henkien koti, jossa vieraillaan nöyrästi, kunnioittaen.
Mistä uskomukset olivat omaksuttu? 
Saamelaiset Hyvin samankaltainen uskomusjärjestelmä: luonnonhenget, sieidi-kivet, veden ja tunturin väki. Saamelaisten noaidit (šamaanit) matkustivat henkimaailmoihin ja asioivat luonnonolentojen kanssa. Saamelaisilla oli mm. Tjaetsieålmaj (veden mies), joka muistuttaa Ahtia. 
Balttilaiset (latvialaiset, liettualaiset) Luonnonjumaluudet ja henget: Laima (kohtalon henki), Žemyna (maan jumalatar), Upinis (joen henki). Myös tulien sytytys, uhrilahjat ja rajayöt olivat tärkeitä. 
Slaavit (venäläiset, ukrainalaiset, valkovenäläiset) Vastaavia olentoja: Leshij (metsän henki), Vodyanoi (vesihenki), Domovoi (kodin haltija). Slaaveilla juhannuksen (Ivan Kupala) aikaan uitiin, kerättiin kukkia, hypittiin tulien yli – aivan kuten suomalaisessa juhannuksessa. 
Skandinaavit Norjalaisissa ja ruotsalaisissa tarustoissa: skogsrå, näkki, tomte, jotka muistuttavat metsänneitoja, veden väkeä ja maahisia. Uskottiin haltijoihin, jotka elivät tietyissä paikoissa ja suojelivat tai kostivat. 