Oppikoulukomitea ehdotti jo 1933 ruotsia valinnaiskieleksi

[NRR]

Sjonsin löytämän lähteen mukaan oppikoulukomitea ehdotti jo 1933 ruotsia valinnaiskieleksi tai ainakin valinnaisuuden lisäämistä (Elsa Enäjärvi, kansanrunoudentutkija ja P.Mustapäänä tunnetun runoilijan, akateemikko Haavion ensimmäinen vaimo, oli jo 1929 ehdottanut pakollisen ruotsin sijaan kaikille englantia).

HBL valitti tuolloin, että kansa aiotaan vieroittaa skandinaavisesta kulttuurista ja vaikeuttaa ruotsinkielisten opiskelua! Ei sanaakaan palveluista.
https://docplayer.fi/2433436-Pakkoruots ... alkaa.html (julkaisun oma sivutus 71-72)

Sitten tuli jo toiset huolet ja asia jäi.

Mutta oikeasti - kuinka monta kertaa pakkoruotsia on yritetty kaataa ja aina se on vain vahvistunut.

Pakkoruotsinsa kohtuudella läpi sinnitelleet voivat pitää pakkoa toisen tai kolmannen luokan kysymyksenä, mutta se on aivan oleellinen kuvastaessaan maamme demokratian toimimattomuutta ja pienen piirin vaikutusvaltaa.

Koska kirjoitetaan pakkoruotsin historia sellaisena kuin se todella on ollut?!

[Uusi kielipolitiikka]

Pakkoruotsinsa kohtuudella läpi sinnitelleet voivat pitää pakkoa toisen tai kolmannen luokan kysymyksenä, mutta se on aivan oleellinen

kuvastaessaan maamme demokratian toimimattomuutta ja pienen piirin vaikutusvaltaa.

Ja poliitikkojen kyvyttömyyttä ratkaista ongelmia..

Tosin Sote-sotku on jo ihan vastaava osoitus...

[NRR]

Sjonsin löytämä lähde:

Jyrki Männistö

Pakkoruotsia ja sivistysnälkää

Oppikoulu sitkeän kieliriidan areenana nuoren tasavallan aikana

Valtiovalta pyrkii mukauttamaan ja ohjaamaan kansalaisiaan mahdollisimman monin keinoin. Hyvin tehokas tapa hallita alamaisia on säädellä sekä yhteiskunnalle välttämättömiä että myös kansalaisia kiinnostavia ja palvelevia instituutioita. Koululaitos on yksi tällainen keskeinen instituutio. Ruotsinvallan aikana valtiovalta valvoi jo koulua kirkon ja kielen avulla. Autonomian ajalla kirkko ja ruotsin kieli joutuivat luopumaan määräävästä asemastaan kansanopetusta laajennettaessa, mutta toisaalta Venäjä juurrutti omaa kieltään mm. oppikouluihin ja seminaareihin varsinkin routavuosien aikana.

Suomen itsenäistyminen antoi mahdollisuuden kehittää yhteiskunnan instituutioita. Katsottiin, että myös sivistys on hyvin tärkeä nuoren tasavallan henkiselle ja aineelliselle tulevaisuudelle. Väestön sivistystasoa nostettiin mm. ottamalla käyttöön oppivelvollisuus ja perustamalla uusia oppikouluja etenkin maaseudulle.

Moderni hallitusmuotomme v. 1919 pyrki kansanvallan turvaamiseen. Sitä tarkennettiin muilla laeilla. Vuoden 1922 kielilain oletettiin myös rauhoittavan 1800-luvulla puhjenneen kieliriidan. Monet nationalistit katsoivat, että samaa kieltä puhuvat muodostivat kansan. Suomessa tämä asia kulminoitui 1800-luvun puolen välin jälkeen fennomaanien ja svekomaanien kiistoihin. Vuoden 1922 kielilaki ei kuitenkaan taltuttanut kytevää paloa, jota entisten kiistojen lisäksi lietsoivat kotimaiset ja ulkomaiset aatteet ja levottomuudet. Jo vuoden 1918 sisällissotamme oli hiljentänyt äärivasemmiston ja nostanut vallankahvaan porvariston, jonka suomenkielinen äärioikeisto pyrki ärhentelemään kansallisella uholla.

Oppikoulujen valtiollistaminen

Monet yksityiset oppikoulut olivat ajautuneet tukalaan taloudelliseen asemaan itsenäisyyden alussa, koska ensimmäisen maailmansodan aiheuttama inflaatio oli alentanut valtiontuet olemattomiksi eivätkä koulut voineet korottaa oppilaiden lukukausimaksuja kohtuuttoman suuriksi. Asiaa alettiin korjata vuoden 1919 keväällä uudella yksityisoppikoululailla ja valtionavulla. (Ks. Männistö 2008, s. 76.) Valtio ryhtyi myös lisäämään omien oppikoulujensa määrää saadakseen riittävästi koulutettuja henkilöitä kasvaneeseen hallinnon ja talouselämän tarpeeseen. Oppikoulujen valtiollistaminen törmäsi kieliriitaan, sillä suomenkielisiä opinahjoja oli väestösuhteen mukaan huomattavasti vähemmän kuin ruotsinkielisiä oppikouluja.

Valtiollistamissuunnitelmissa oli otettu Hufvudstadsbladetin mukaan huomioon vain valtakunnallinen väestömäärä, mutta ei paikallisia kielisuhteita. Esimerkiksi ruotsinkielisellä Pohjanmaalla Vaasan ruotsinkielinen lyseo ei yksin pystynyt tyydyttämään valtavaa sivistystarvetta. Eri kieliryhmien oppilaskustannukset erosivat vain 4 % ruotsinkielisten eduksi. (Hbl 14.1.1921). Ruotsinkielisten mielestä valtio tuki herkemmin suomenkielisiä oppikouluja. Esimerkiksi Nykarleby samskola ei ollut saanut valtiolta lisärahoitusta, mutta Lavian yhteiskoulu oli saanut, vaikka viimeksi mainitussa "oli huonompia oppilaita ja vaikka se oli nuorempi kuin Nykarleby samskola". (Hbl 30.1.1921).

Oppikoulujen kieliriita kärjistyi usein eduskunnan päättäessä valtion talousarviosta. Vuoden 1923 lopulla kiisteltiin mm. kielisuhteiden mukaisesta koulutustarpeesta. Suomenkielisten mielestä ruotsinkielisiä oppikouluja oli 1/4 liikaa, koska näiden määrä oli vain 11 % väestöstämme. Ruotsinkielisten oppikoulujen määrä oli lähes 1/4 kaikkien oppikoulujen määrästä. Toisaalta ruotsinkieliset vetosivat, että heidän kouluissaan oli enemmän luokkia kuin suomenkielisissä kouluissa ja ettei valtio välittänyt heidän koulujensa talousahdingosta. Tästä esimerkkinä oli Kristiinankaupungin suomenkielisen yhteiskoulun siirto valtion hallintaan ruotsinkielisellä seudulla, jossa yhtäkään tämän kieliryhmän koulua ei ollut valtiollistettu. Sen sijaan Kristiinankaupungin ruotsinkielisen yhteiskoulun siirto valtiolle jäi eduskunnassa kahden äänen päähän, mutta jonkinlaisena lohdutuksena se sai 1 milj. mk rakennusavustusta RKP:n ja SDP:n esityksestä. (VP 1923 ptk II 30.11.1923 s. 1384–1405. Hbl 7.12.1923)

Kokoomuksen Uuden Suomen mielestä useilla suurilla "suomalaisilla" yhteiskouluilla oli paljon tarpeellisempi sivistystarve kuin Kristiinankaupungin kuihtuvalla "ruotsalaisella" koululla eikä näitä suomalaiskouluja otettu valtiolle. Lisäksi esimerkiksi Helsingissä suuri joukko hyväksyttävästi pääsykokeen suorittaneita ei ole mahtunut tilanpuutteen vuoksi oppikouluihin, joten näin vettyvän ruotsalaiskoulun valtiollistaminen olisi ollut epäoikeudenmukaista. Lehti ei kannattanut myöskään Kristiinankaupungin ruotsalaiskoululle annettua "sovitteluavustusta", koska oppilaitos oli vuokrannut tilojaan kansakoululle ja koska toisaalta julkiselta vallalta ei herunut apua edes niille helsinkiläisille kouluille, joiden lukuisat oppilaat joutuivat jatkuvasti sietämään vuorolukua luokkapulan vuoksi. Valtion omatkin koulut toimivat huonommissa oloissa kuin nyt avustettu ruotsalaiskoulu eikä "kapinan" jälkeen palaneen Tyrvään suuren yhteiskoulun (nyk. Vammalan lukio) rakentamiseen ollut löytynyt lainaa vieläkään, Uusi Suomi valittaa. (US 7.12.1923).

Kielikiistan osapuolet tulkitsivat jopa hallitusmuodon kielitasa-arvoa eri tavalla (AsK 1919/94, 17.7.1919 § 14). Suomenkielisten mielestä molempien väestöryhmien sivistystarpeet oli tyydytettävä samanlaisin perustein. Uuden Suomen mukaan esimerkiksi ruotsinkielisiä valtion kouluja ja valtion tukemia yksityiskouluja oli suhteettoman paljon suomenkielisiin verrattuna. Valtion velvollisuus oli kustantaa "oppikoulusivistystä" kaikille eikä vain vähemmistölle. Siksi yksikielisillä alueilla ei pitäisi olla toiskielisiä kouluja. Valtion oppikouluja saisi olla vain kielisuhteen mukaan, koska valtio maksoi jopa 70 % yksityisoppikoulun menoista. Koska valtio ei pikaisesti voi perustaa uusia oppikouluja eikä ottaa haltuunsa yksityiskouluja, niin valtionapua tulisi maksaa isoja kouluja tukevan oppilasmääräsuhteen perusteella. Lehti korostaa, että kieliryhmästä riippumatta valtion oli huolehdittava lahjakkaista oppilaista. (US 3.1.1924).

Ruotsinkieliset katsoivat, että heidän asemansa tulee turvata hallitusmuodon mukaan tasavertaisesti. Tämä kävi ilmi Hufvudstadsbladetin pääkirjoituksessa 31.1.1924, jolloin lehti tarkastelee Tulenheimon komitean ruotsinkielisen väestön oikeuksia ja asemaa koskevaa mietintöä. Lehteä ei miellyttänyt komitean ehdotus, jonka mukaan ruotsinkieliset kansankäräjät päättäisivät oppilasluvun ja väestösuhteen perusteella heidän valtionapunsa. Väestölukuperustaista valtionavustusta Hufvudstadsbladet piti pienten koulujen häikäilemättömänä kuoliniskuna ja ruotsinkielisen sivistyksen laskuna. Sen sijaan se halusi säilyttää komitean sosiaalidemokraattisen jäsenen professori Väinö Voionmaan tavoin vallitsevan järjestelmän.

Lehti tukeutuukin perustelussaan Väinö Voionmaan kannanottoon, jonka mukaan ruotsinkielisten oppikoululaisten aiempi suuri määrä oli johtunut ruotsinkielisen väestön kaupunkikeskeisyydestä sekä keski- ja yläluokkaisesta yhteiskuntarakenteesta (KM 20/1923 s. 84–86). Näin on edelleen Hufvudstadsbladetin mielestä, mitä se perustelee ruotsinkielisten suurella veronmaksuosuudella. Esimerkiksi Helsingissä he maksoivat lähes kaksi kertaa enemmän veroja kuin suomalaiset ja koko maan veroista jopa neljäsosan. Kuitenkin ruotsinkielinen lapsi aiheutti vain vajaa prosentin suuremman kulun yhteiskunnalle kuin suomenkielinen oppikoululainen. (Hbl 31.1.1924)

Ruotsinkielisten oppikoululaisten asema ei ole Uuden Suomen mukaan uhattuna, sillä heidän kouluiensa määrää ei ollut vähennetty eikä heidän koulumenojaan supistettu. Heidän oppikoulumenonsa olivat lukuvuonna 1921–1922 jopa yli 25 % valtion kaikista koulumenoista. Lehti vetoaa jälleen hallitusmuodon 14 §:ään, jonka mukaan valtio tyydyttää molempien kieliryhmien sivistystarpeet. (US 7.2.1924). Se katsoo, ettei ruotsinkielisille pitänyt antaa Tulenheimon komiteanmietinnössä ehdotettua kulttuuriautonomiaa. Vaikka lehden kannanotto on samanlainen kuin ruotsinkielisen Hufvudstadsbladetin, niin sen mielestä aivan samoin voitaisiin antaa kulttuuriautonomia SDP:lle, joka voisi toteuttaa omanlaistaan opetustointa (US 8.2.1924).

Helsingin yliopiston valtio-oikeuden professori Robert Hermanson oli esittänyt komitean vastalauseessaan, että jokaisen täysi-ikäisen täytyisi valita oma kieliryhmänsä. Uusi Suomi vertaa kielivalintaa uskontoon, jonka valinta oli vapaaehtoinen. Sivistystarve tulisi olla lehden mielestä oppikoulujen valtionavun perustana eivätkä veromäärät kuten ruotsinkielisellä Robert Hermansonilla. Hän esitti, että ruotsinkielisten tulisi saada enemmän valtiolta kouluavustusta, koska he ja heidän omistamansa suuryritykset maksavat valtionverojakin suomalaisia enemmän (KM 20/1923 s. 59–80. US 13.2.1924)

Ruotsinkieliset olivat tyytyväisiä A. K. Cajanderin virkamieshallituksen (tammikuu–toukokuu 1924) kaavailemista yksityisoppikoulujen valtiollistamisista. Valtionapujen perustana ei saisi olla vain kielellinen väestösuhde, vaan oikea arviomittari olisi oppikoulun oppilasluku. Vuosina 1918–1923 valtio oli ottanut haltuunsa vain 14 ruotsinkielistä luokkaa, mutta peräti 97 suomenkielistä. Seuraavan viiden vuoden 1925–1929 aikana ainakin 21 ruotsinkielistä luokkaa tulisi valtiollistaa, että alueellisesti voitaisiin tasata luokkakokoja ja sivistystarvetta. (Hbl 27.3.1924). Ruotsinkielisillekin edullisen oppikoulujen valtiollistamissuunnitelman oli tehnyt ammattiministerien hallitus. Puoluepoliitikoista koostuva hallitus olisi painottanut ruotsinkielisten yksityiskoulujen valtiollistamista vähemmän kuin kyseinen hallitus.

Ruotsinkieliset varmistivat oppikoulupaikkojaan suomenkielisiä useammin käymällä ns. valmistavaa koulua. Tämän vuoksi monet suomenkieliset pitivät valmistavia kouluja oikotienä oppikoulu-uralle. Kansakoulua oli käytävä vähintään neljä lukuvuotta, ennen kuin saattoi pyrkiä oppikoulun alimmalle luokalle. Sen sijaan valmistavaa koulua riitti kolme vuotta, jonka aikana keskityttiin nimenomaan oppikoulun pääsytehtäviin jättämällä kokeessa tarpeettomat aineet kuten luonnontieto ja käsityö pois. Vuonna 1925 oli enimmillään 73 valmistavan koulun yhteenlasketusta 3500 oppilaasta 1700 ruotsinkielisiä (Männistö 2007, 17). Oppikoulun ensimmäiselle luokalle pyrki tällöin noin 500 ruotsinkielistä. Helsingin Sanomat väitti, että ruotsinkieliset oppikoulut olivat ottaneet vastoin kouluviranomaisten kantaa oppilaita suoraan kouluunsa. Tätä etuoikeutta lehti ei pitänyt rehtinä toimintana. (HS 28.8.1926)

Todellisuudessa ruotsinkielisistä valmistavista kouluista suoraan oppikouluihin otetut olivat marginaalinen ilmiö, sillä koko maassa 4400 ruotsinkielistä pyrki oppikouluun vuonna 1925. Näistä halukkaista hylättiin 400 ja lisäksi tilanpuutteen vuoksi 300 oppilasta jäi koulun ovien ulkopuolelle. Vastaavasti suomenkielisiä koululaisia pyrki 22500, joista hylättiin pääsykokeissa 4400 ja 1400 ei mahtunut ensimmäiselle luokalle. (ks. esim. US 20.4.1927). Toisaalta suomenkielisten kiukun voi ymmärtää, koska yllä mainittujen lukujen perusteella ruotsinkielisen oppilaan oli lähes kaksi kertaa todennäköisempää päästä oppikouluun kuin suomenkielisen, vaikka ei oteta huomioon edes lapsen vanhempien taloudellista asemaa.

Suuri ongelma oli suomenkielisten vanhempien yltynyt halu kouluttaa lapsiaan aiempaa enemmän, mitä oli omalta osaltaan ruokkinut vuonna 1921 alkanut pakollinen oppivelvollisuus. Suomenkieliset kokivat ruotsinkieliset etuoikeutetuiksi, koska näitä oli valtionkoulujen oppilaina suhteellisesti enemmän kuin suomalaisia. Monet suomenkielisistä olisivat ratkaisseet ongelman lakkauttamalla ruotsinkielisiä oppikouluja. Säästyneillä varoilla olisi vastaavasti otettu valtion haltuun suomenkielisiä yksityisiä oppikouluja. Asiaa perusteltiin mm. valtionapujen epätasaisella jakaumalla: lukuvuonna 1925–1926 ruotsinkielinen yksityisoppikoululainen maksoi yhteiskunnalle kolmasosan enemmän kuin suomenkielinen.

Valtio ei ottanut haltuunsa enää 1920-luvulla kuin pari ruotsinkielistä yksityiskoulua, mutta suomenkielisiä kymmenkertaisen määrän. Uuden Suomen mielestä oli syytä jatkaa samalla tavalla ja myös Hufvudstadsbladetin sekä ruotsinmielisten oli turha räyhätä valtion toimenpiteitä ja luonnollista väestökehitystä vastaan. (US 20.4.1927 uutinen: Oppikoulujen ja etenkin oppilaiden luku kovin lisääntynyt. US 20.4.1927 pk). Ruotsinkielisten oppikoululaisten määrä nousi 1920-luvun alkupuolella vain 10 % eli korkeimmillaan 10 075:een, kun vastaavasti suomenkielisten oppilaiden määrä kasvoi yli 30 % eli 34 568:aan (STVK 1940, 226–227)

Eduskunnassa keskusteltiin useaan otteeseen maalaisliiton edustajan Paavo Saarisen aloitteen pohjalta ruotsinkielisten ja suomenkielisten oppikoulujen tasavertaisuudesta. Eduskunta hylkäsi aitosuomalaisen Saarisen aloitteen (VP 1926 ptk II 15.12.1926 s. 1851–1871). Monet suomenmieliset olivat närkästyneet yllätyksellisestä tuloksesta, sillä sosiaalidemokraatit (SDP) ja kommunistit (Sosialistinen työväenpuolue) äänestivät RKP:n kannan mukaan. Edistyspuolueen pää-äänenkannattaja Helsingin Sanomat katsoi, että SDP näin hankki ruotsinkielisten tuen Väinö Tannerin johtamalle vähemmistöhallitukselleen ja halusi hallita suomalaisuuden kustannuksella (HS 21.6.1927, vrt. Hbl 21.12.1926).

[NRR]

Jatkuu

Oppikoulumenojen tasavertaisuus tuli uudelleen esille loppusyksystä 1927. Eduskunnan sivistysvaliokunnassa ja myös täysistunnossa kansanedustajat hylkäsivät jälleen Saarisen anomusehdotuksen, jossa vaadittiin kielelliseen tasavertaisuuteen perustuvia oppikoulujen valtionapuja (VP 1927 ptk I 22.11.1927 s. 886–896). Vasemmisto äänesti RKP:n kansanedustajien rintamassa. Helsingin Sanomat ajatteli Saarisen tavoin: suomenkielisten tulisi saada 90 % ja ruotsinkielisten 10 % koko valtionavusta väestön mukaan eikä kuten nyt 75 % ja 25 %. Lisäksi ruotsinkielisiä oppikouluja voitaisiin yhdistää ja vastaavasti perustaa uusia suomenkielisiä oppikouluja sekä valtiollistaa entisiä. "Suomenkieliset ovat köyhempiä ja he tarvitsevat ruotsinkielisiä enemmän edes tasavertaista tukea", lehti kommentoi ja intoili uusien valtionapualoitteiden puolesta. (HS 12.11.1927)

Ruotsinkieliset alkoivat huolestua 1920-luvun lopulla väestömäärästään ja samalla myös oppikoulupolitiikastaan. Heille syntyi vähemmän lapsia kuin suomenkielisille ja lisäksi heitä muutti pois Suomesta. Nämä tekijät alkoivat helpottaa oppikoulujen kielikiistoja. Ruotsinkieliset tarvitsivat enää lisää opiskelupaikkoja kaupunkioppikouluihin, sillä maaseutukouluja oli perustettu sopiva määrä. (Hbl 7.2.1929). Ilmiö ei ollut uusi. Kun 1920-luvun alussa suomenkieliset tarvitsivat oppivelvollisuuslakia, niin ruotsinkieliset kunnat olivat jo aiemmin perustaneet vapaaehtoisesti riittävästi kansakouluja.

Ruotsinkielisten määrän supistuminen näkyi ennen muuta "maaseutukaupungeissa". Svenska mellanskola i Uleåborgin oppilasmäärä oli tippunut 54:ään vuonna 1927. Tätä maalaisliittolainen Juho Sunilan vähemmistöhallitus piti liian alhaisena ja esitti koulun lakkauttamista. Sama koalitio, joka edellisenä vuonna oli estänyt kielivähemmistön kouluaseman heikentämisen, pystyi nyt eduskunnan valtiovarainvaliokunnassa torjumaan koulun lakkauttamisen.

Helsingin Sanomat ihmetteli, miten valtion omaa Oulun koulua voitiin hoivata puolet vähäisemmällä oppilasmäärällä kuin suomenkielistä pienintä oppikoulua ja vielä kaksi ja puoli kertaa korkeimmilla kustannuksilla kuin yleensä keskikouluja. Moinen valtion varojen tuhlailu kertoi lehden mielestä ruotsinkielisten suurista etuoikeuksista. Äänestäminen RKP:n rintamassa kertoi puolestaan sosiaalidemokraattien antaneen korvapuustin suomalaisuudelle ja asiallisuudelle. (HS 5.12.1928)

Uusi edistyspuolueen ja ammattiministerien Oskari Mantereen hallitus ja opetusministeri Lauri Ingman palauttivat muutaman kuukauden kuluttua suomenkielisille tasavertaisuususkon, kun kouluhallitus pantiin tutkimaan Oulun koulun tarpeellisuutta. Ruotsinkieliset luonnollisesti närkästyivät näin nopeasta toiminnasta, minkä Helsingin Sanomat puolestaan näki todellisuudentajun ja historiallisen kehityksen ymmärryksen puutteena. (HS 7.3.1929). Oman koulunsa, Svenska mellanskolan i Uleåborgin, valtio sai lakkautettua asteittain vuodesta 1933 alkaen. Samalla kuitenkin perustettiin luokka luokalta yksityisoppikoulu, Svenska privatskolan i Uleåborg, joka toimii nykyäänkin. (Teperi – Salminen 1993, 428)

Oppikoulujen valtiollistamiskeskustelu tyrehtyi pulavuosien ajaksi. Eduskuntavaalit innoittivat vielä varsinkin suomenmielisiä ja suomenkielisiä tarttumaan keskusteluun väitetystä ruotsinkielisten suosimisesta. Kokoomus uskoi keräävänsä ääniä kieli- ja koulupolitiikallaan. Vuoden 1933 vaaliohjelmassaan se korosti, että oppikoulujen lukumäärän tulisi perustua väestömäärien mukaiseen suhteeseen (Borg 1965, 241).

Samaa toisti kulttuuripersoona, kirjallisuuden professori V. A. Koskenniemi avauspuheessaan kokoomuksen järjestämässä vaalitilaisuudessa v. 1936. Suomen Sosialidemokraatti otti hanakasti kantaa Koskenniemen provosoiviin lausuntoihin. Koskenniemi vaati esimerkiksi lopettamaan ruotsinkielisiä puoltavaa oppikoulusivistystä vähentämällä heidän oppikoulujaan ja lisäämällä vastaavasti suomenkielisiä kouluja. Lehti korosti, että Koskenniemi ei muistanut ruotsinkielisten asuinpaikkoja eikä heidän äidinkieltään, mutta suosi porvariston lapsia. Sosialidemokraatti piti V. A. Koskenniemen oppikouluohjelmaa samanlaisena "kuin Saksan natseilla, jotka sovittivat arjalaispykäläänsä käytäntöön". (SS 10.3.1936)

Etelä-Pohjanmaalla ilmestynyt maalaisliittolainen Ilkka huolestui vuonna 1936 uudesta eteläpohjalaisen Svenska samskolan i Kristinestadin valtiollistamisesityksestä, jonka oli tehnyt RKP:n edustaja professori Ernst Estlander (VP 1936 liitteet IV s. 338–340). Eduskunnan sivistysvaliokunnan myötäilevä kanta ärsytti Ilkkaa, koska edes suomenkielisiä kouluja ei ollut vähään aikaan valtiollistettu ja koska ruotsinkielisillä oli muutenkin suhteellisesti paremmat etuudet kuin suomenkielisillä. Asia oli syytä tuoda hallituksen pohdittavaksi (Ilkka 1.11.1936). Ilkka halusi luonnollisesti ratkaista valtiollistamiskysymyksen ensin omien puoluelaistensa miehittämässä vähemmistöhallituksessa, jonka opetusministeri oli myös oman puolueen mies, rovasti Antti Kukkonen. Koulua ei saatu valtiollistettua (VP 1936 ptk II 8.12.1936 s. 910), vaan se jatkoi edelleen kaupungin omana kouluna.

Turun ruotsinkielisten lyseoiden yhteinen oppilasmäärä oli supistunut lukuvuonna 1935–1936 alle 350 koululaiseen, minkä vuoksi niitä esitettiin yhdistettäväksi. Uusi Suomi olisi pitänyt perusteltuna lakkauttaa samalla myös Turun ruotsinkielinen tyttölyseo. Sen sijaan yhdistettävän koulun jatkajaksi suunniteltua linjajakoista lyseota sekä Uusi Suomi että Hufvudstadsbladet pitivät klassillisen sivistyksen aliarvioimisena. Lehdet muistuttivat, että Saksassa, Ruotsissa, Englannissa, Ranskassa ja Unkarissa arvostettiin, päinvastoin kuin täällä, klassillista koulutusta ja jopa kolmessa viimeksi mainitussa maassa oltiin lisäämässä klassillisia opintoja. (US 4.9.1937). Suunnitelluista Turun ruotsinkielisten koulujen "saneerauksista" toteutui ennen sotia vain osa: Reallyceet i Åbo liitettiin keskiaikaiset juuret omaavaan Svenska klassiska lyceum i Åboon vuonna 1938.

Puolueet kannattivat oppikoulujen valtiollistamista hyvin usein enemmän kielellisten kuin taloudellisten tekijöiden vuoksi. Vain kokoomuksen vuoden 1936 vaaliohjelmassa määriteltiin selkeästi, että valtion oli ylläpidettävä oppikouluja väestömäärien mukaisessa suhteessa. Maalaisliittokin oli perustamisvuosinaan korostanut oppikoulujen määrän rajoittamista, jottei syntyisi oppinutta köyhälistöä (Borg 1965, 84).

RKP vaati perustamisohjelmassaan vuonna 1906 ja kaikissa muissakin puolueohjelmissaan riittäviä valtionapuja ruotsinkielisille oppilaitoksille, mutta oppikoulujen valtiollistamista niissä ei esitetä. Samoin edistyspuolue ja SDP eivät mainitse ohjelmissaan oppikoulujen siirtämisestä valtion hallintaan. (Ks. Borg 1965, 32, 139, 190, 271). Käytännön poliittinen tilanne, ennen muuta vaalit ja valtion budjettikeskustelu, näyttävät usein vaikuttaneen merkittävästi puolueen ja sen lehtien oppikoulupoliittisiin kannanottoihin.

Ruotsin kielen ja muiden kielten opetus

Kokoomuslainen opetusministeri, suomen kielen professori E. N. Setälä ehdotti vuonna 1925, että ruotsinkielisten lukioiden kullekin luokalle lisätään yksi vuosiviikkotunti suomen kieltä ja että ylioppilaskokeessa tämä kielikoe kirjoitetaan muiden vieraiden kielten tapaan ruotsista suomeksi ja päinvastoin. Kokoomuksen Uusi Suomi innostui uudistuksesta, koska tämä tukisi käytännön virkauralle aikovia. Esimerkiksi kadettikouluun pyrkineiden ruotsinkielisten heikko suomen taito oli herättänyt huomiota. Lehti pani "tyytyväisyydellä merkille" ruotsinkielisten rehtorien myönteisen suhtautumisen uudistusesitykseen. (US 13.5.1925)

Suomenkieliset väittivät, että ruotsinkielisen sanomalehdistön harjoittama "kieli- ja kansalliskiihotus" sai heidät vaatimaan ruotsin kielen poistamista oppikouluistaan ja ruotsinkielisen Helsingin yliopiston suomalaistamista. Ruotsia äidinkielenään puhuvia pidettiin etuoikeutettuina muihin kieliin nähden, vaikka ruotsilla ei pärjännytkään Euroopassa. Helsingin Sanomat kysyy: "Mitä tapahtuisi ruotsinkielisille oppikouluille, jos niistä vastaavasti poistettaisiin suomen opiskelu?" Lehti itse vastaa: "Asiasta ei ole kuulunut, mutta se voisi johtaa muurin syntymiseen suomen- ja ruotsinkielen välille." Lisäksi ruotsin kielen eliminoijat aliarvioivat kyseisen kielen opettamisen sivistysmerkityksen sekä historiamme ja yhteiskuntamme synnyn ruotsinkieliseltä pohjalta. Vähintään 8-luokkaisten oppikoulujen lukusuunnitelma sisälsi jo neljänneksen enemmän saksan kuin ruotsin kielen opetusta (ks. Kiuasmaa 1982, 634–637; Pietiäinen 1995, 82). Edistyspuoluelaisen Helsingin Sanomien mielestä eivät "intohimot, tunteet eikä kiihotus saaneet viedä oppikoulun ruotsin kielen ratkaisua". (HS 27.11.1925)

Lehden kirjoittelusta voi päätellä, että myös sen puolue oli asettunut kaksikielisen koulutuksen ja sivistyksen kannalle. Tähän ratkaisuun vaikuttivat luonnollisesti mm. lehden pääkaupunkikeskeisyys, keskustalaisuus, keskiluokkaisuus ja edistyspuoluelaisten johtavien kouluvirkamiesten kannanotot.

Keskustaryhmiin luettava maalaisliiton Ilkka päätyi päinvastaiseen näkemykseen. Se katsoi, ettei ruotsin kieltä tarvinnut opettaa oppikouluissa, koska englannilla ja ranskalla pärjäisi koko maailmassa ja siten myös Skandinaviassa. Edes tiedemiehet eivät käyttäneet ruotsin eikä suomen kieltä, vaan julkaisivat tutkimustuloksiaan englanniksi, ranskaksi ja saksaksi. "Oppikouluruotsi heikentää ennestäänkin heikkoa kansallisuustuntoa ja itseensä luottavaa suomalaismieltä", arvioi Ilkka 18.2.1928.

Lehden mukaan "ruotsinopettajinakin toimii usein ruotsinkiihkoisia neitosia, jotka tehostavat ruotsalaista ylemmyyttä tunnista toiseen". Samanlainen meno jatkui yliopistossa, josta valmistuneesta "isänmaan toivosta on tullut kansasta vieraantunut veretön kosmopoliitti". Sitä paitsi oppikoulujen lehtorit viettivät kesälomiaan huviloillaan eivätkä viihtyneet suomalaisen maalaisväen kanssa esimerkiksi maakuntajuhlissa. "Kaksikielinen epäkansallinen sivistysmuoto ja sen elävöittävät virkamiehet ovat pettuleipää, jolla tulee jotenkuten toimeen, kun Suomen kansan henkinen nälkä on suuri, mutta joka ei ole ruisleivän veroista, suomalaiskansalliseen sivistysmuotoon verrattuna", Ilkka korosti suomenmielisyyttään. Hätäajan pettuleipä vaihtuisi ruisleipään, kun myös kaksikielinen yliopisto muutetaan suomalaiskansalliseksi valtionyliopistoksi. (Ilkka 18.2.1928, kirj. V. A. Heiskanen, joka oli suomalaisuusmies ja kansainvälisesti kuuluisa geodesian professori; ks. myös Hbl 24.11.1925 ja US 13.5.1925)

Näyttää siltä, että suomalaiskansallisen ruisleivän saamiseksi oli syytä aloittaa oppikoulun kieliuudistus. Sopivasti tällöin oli juuri pohdittavana oppikoulun järjestysmuodon parannus, joka sisälsi myös tarpeettoman kuolleen tietoaineksen karsimisen kurssivaatimuksista. (Kiuasmaa 1971, 42)

Tärkeimmäksi vieraaksi kieleksi tullut ruotsi oli Ilkan mielestä syrjäyttänyt Suomen koululaitoksessa suuret sivistyskielet, ennen muuta maailman- ja maailmankaupan kielen englannin. Aurinko ei laskenut englanninkielisessä maailmassa, kuten jo Espanjan kuningas Filip II (1556–1598) korosti aikanaan hallitsemiaan maita. Ilkan mukaan englannin taito avaa ovet maailmaan, minkä oppikoulu olisi velkaa kasvateilleen ja koko kansalliselle sivistyksellemme. Englanti olisi siis syytä saada oppikoulun ensimmäiseksi vieraaksi kieleksi ruotsin tilalle, mutta ruotsinkielistä sivistystä ei ollut pitänyt väheksyä. Oppikoulussa aliarvioidun englannin merkityksen olivat tunteneet sivistys- ja liikemiesten ohella tuhannet siirtolaiset. Vain kourallinen historiantutkijoita ja juristeja tarvitsi ruotsia, mutta koko oppikoululaitosta ei tarvinnut uhrata ruotsin kielelle. (Ilkka 25.2.1928, kirj. E. K. H.)

Vaasassa ilmestynyt Ilkka tiesi, että sen kannatti vedota suomenkielisiin lukijoihinsa korostaessaan englannin merkitystä oppikoulujen kielikiistassa. Lehti tunsi levikkialueensa suomea puhuvat asukkaat. Se oli selvillä, että lähes joka talosta ja töllistä oli lähdetty jo 1800-luvun lopulta lähtien Pohjois-Amerikkaan tienaamaan alkupääomaa oman tilan tai pienyrityksen hankintaan. Ilkan levikkialueelta Etelä-Pohjanmaalta muutti Suomesta eniten siirtolaisia Pohjois-Amerikkaan 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa.

Ruotsin kielen "pakkopaidasta" vapautuminen innosti suomalaispiirejä.

Kansanrunoudentutkija Elsa Enäjärvi esitti jopa Suomalaisuuden Liiton kustantaman kahdeksansivuisen pamfletin kannessa oppikoulun ruotsin kielen vaihtamista englantiin. Hän oli samaa mieltä, että Ilkan kirjoituksessa mainittujen parin tieteenalan lisäksi vain kirjallisuudentutkijat käyttävät ruotsia (Enäjärvi 1929). Ilmeisesti tutustuttuaan stipendiaattina yli puoli vuotta Isoon-Britanniaan sai hänet vakuuttumaan, että englannin kielen hallinta olisi suomalaisille erittäin tarpeellinen taito.

Helsingin Sanomat korjasi Enäjärven suoraviivaista näkemystä: oppikoulussa luettiin saksaa enemmän kuin ruotsia kuten lehti oli kirjoittanut jo neljä vuotta aiemmin. Kielten opiskelu oli yleensäkin vaativaa, koska suomen kieli poikkesi maailmankielistä. Toisaalta vieraan kielen opiskelu oli rikastuttavaa ja avartavaa. Uusi kieli antoi henkistä pääomaa ja laajensi tietopiiriä. Helsingin Sanomat vetosi jopa J. V. Snellmaniin, joka opasti jo vuonna 1859 ruotsinkielisen väestön tarvitsevan omaa kieltä yhteiskunnan eri aloilla, mutta ruotsin kieli ei ollut kuitenkaan "kirjalliselle sivistykselle välttämätön ehto". Edistyspuolueen Helsingin Sanomat päätyi jälleen kompromissiin oppikoulun kielten opetuksesta: ruotsin opetusta oli vähennettävä sekä koulussa että ylioppilaskirjoituksissa ja englantia lisättävä. Ruotsia ei kuitenkaan saanut tehdä kokonaan vapaaehtoiseksi. (HS 11.4.1929)

Oskari Mantereen oppikoulukomitean mietintö saatiin kirjapainosta 1933. Komitean pääasiallinen tehtävä oli pohtia koulun järjestysmuodon perustaa, etenkin pohjakoulukysymystä. Mutta sen tuli ottaa kantaa myös oppikoulun epäkohtiin (Kiuasmaa 1971, 41–42; Männistö 2007, 16–17; OKK 1933). Yhtenä keskeisenä epäkohtana nähtiin oppikoulujen kielivalinnat.

Komitea päätyi ehdottamaan, että ruotsinkieliset oppikoululaiset saisivat vaihtaa suomen kielen englantiin. Tämä ei sopinut kokoomuksen Uudelle Suomelle eikä Helsingin yliopiston silloiselle vararehtorille, Rooman kirjallisuuden professorille Edwin Linkomiehelle, koska suomi oli maan pääkieli. Jos ylioppilaaksi pääsi Suomessa suomea osaamatta, niin se osoittaisi Linkomiehen mielestä kansallisen itsetunnon puutetta. Toisesta kotimaisesta kielestä puhuminen ei myöskään poistaisi ruotsin ongelmaa suomenkielisissä oppikouluissa. Linkomies näki, että suomenkielisissä lukioissa ruotsi tuli säilyttää historiallisten syiden ja sivistysmaan Ruotsin suhteiden vuoksi. Suomen kieli täytyi pitää ruotsinkielisissä oppikouluissa "ensimmäisenä vieraana kielenä". Sen sijaan Linkomiehen mukaan muiden vieraiden kielten tuntimääriä voitiin vähentää, koska ruotsinkielisten oppilaiden oli suomenkielisiä helpompi oppia englantia ja saksaa. Linkomies turvautuu tässä yliopettaja Y. M. Biesen lausuntoon. Hän katsoo, että Suomen eri kieliryhmien oppikoululaisille oli syytä tehdä erilaiset opetussuunnitelmat, toisin kuin komitea esitti. (US 2.4.1933; US 20.8.1933 kirj. Edwin Linkomies, joka oli myös antanut kirjallisen lausunnon komitealle). Komitea esitti, että valtion oppikouluissa toinen kotimainen kieli olisi "vaihtoehtoinen" ja saksa pääsääntöisesti pakollinen (OKK 1933, 330–335).

Englannin kielen asema oli vahvistunut maailmassa ja myös Suomessa 1930-luvun alussa. Toisaalta Saksan statuksen voimistuminen Euroopassa näkyi saksan kielen kannattajien äänekkyyden lisääntymisenä. Helsinkiin kokoontuneet uusien kielten tutkijat eivät pohtineet ruotsin kielen korvaamista englannilla, vaan saksan tai englannin saamista ensimmäiseksi vieraaksi kieleksi. Edellä mainittu Y. Biese ja keskustelijat päätyivät antamaan saksan kielelle korkeimman aseman sekä kulttuurisista että pedagogisista syistä. Englantia olisi myös helpompi oppia, kun osasi saksaa. Lisäksi englantia ja ruotsia voisi opettaa pienempiä tuntimääriä kuin saksaa. Toisaalta esitettiin myös kielten oppituntien elävöittämistä ja käytännöllistämistä, joita olivat tähän asti estäneet ylioppilaskirjoitusten kirjalliset kokeet ja pistelaskujärjestelmä. Uusi Suomi puolusti sen sijaan "käytettyä systeemiä hyväksi pohjaksi ja pistelaskua opettajista riippumattomaksi". (US 20.9.1936)

Suomalaisuuden Liitto huolestui kouluhallituksen tukemana "Venäjän Karjalan, Norjan Ruijan ja Ruotsin Länsipohjan" suomenkielisten syrjimisestä. Näillä alueilla ei ollut Liiton mukaan asukkaiden omakielisiä kouluja eikä kirjoja. Muiden suomalaisten tuli auttaa heitä. Suomen Sosialidemokraatti piti väitettä pätemättömänä Neuvosto-Karjalassa, jossa oli, tosin neuvostohenkisiä, suomenkielisiä kouluja, ja Norjan Ruijassa sekä Ruotsin Länsipohjassa paikalliset suomalaiset saattoivat vaikuttaa omakieliseen opetukseen. Sosialidemokraatti ei hyväksynyt "yliampuvan kuvan antamista" naapurimaiden kouluoloista. (SS 24.10.1936). Suomalaisuuden Liitto halusi korostaa aikakauden kansallismielisyyttä, joka oli Liiton perusajatus. Aitosuomalaisten hallitsema Helsingin yliopiston ylioppilaskunta oli samalla asialla. Se vaati Ruotsin ylioppilaskuntia puuttumaan oman maansa Länsipohjan kielellisiin epäkohtiin: tarkoituksena oli tämän kysymyksen avulla käydä ruotsin kielen kimppuun Suomessa (Klinge 1990, 76)

Keskieurooppalaisen mallin mukaan haluttiin saksan kielen ohella pitää kiinni klassillisten kielten, ennen muuta latinan, taidosta. Latinan kieli ja klassillinen sivistys oli liittänyt Suomen länsimaiseen kulttuuripiiriin, jota ei ollut syytä unohtaa koulupolitiikassamme. (US 4.9.1937; US 30.7.1939)

Yliopisto-opiskelijoiden ruotsin taidon nähtiin vähentyneen 1930-luvun lopulla. Sen sijaan saksaa osattiin maassamme paremmin kuin englantia ja ranskaa. Näitä "sivistyskieliä" suomenkielisten oli hankala oppia kielirakenteemme vuoksi. Parannusta voitiin saada aikaiseksi, jos lukion ainemääriä vähennettäisiin ja jos käytännön kieliharjoittelua lisättäisiin. Koulun tehtäväksi nähtiin kielten pohjatietojen opettaminen. Yliopiston opiskelijoille toivottiin myös ulkomaanstipendejä ja -kielikursseja.

Lisäksi esitettiin, että muiden maiden tapaan Suomen valtio perustaisi ylioppilaskodin mm. Pariisiin ja vaatisi kielitaitoa "tärkeisiin virkoihin". (US 13.9.1937)

Kouluhallituksen ylijohtaja Oskari Mantere oli kertonut Tukholmassa vuonna 1938, että ruotsin kieltä olisi opetettava Suomen oppikouluissa entiseen tapaan. Tosin monet opettajat kaipasivat koulutunteja elävöittävää käytännön kieliharjoittelua Ruotsissa. Oppilasvaihtokaan Ruotsin kanssa ei enää toteutunut, mistä Sosialidemokraatti syytti aitosuomalaisuutta ja Ruotsin korkeaa hintatasoa. Sen sijaan Saksan kanssa oppilasvaihto oli sujunut moitteettomasti, mihin vaikuttivat poliittiset tekijät. Saksassa olleiden kielitaito oli parantunut erittäin hyvin. Ruotsalaiset lapset eivät halunneet tulla Suomeen oppilasvaihtoon, koska suomen kielellä oli "liian pieni arvo maailmalla". Ratkaisu löytyisi molempien maiden ystävyysseuroista, jotka voisivat lähettää suomalaisia lapsia Ruotsiin kieltä oppimaan. Sosialidemokraatti piti tätä ratkaisua tärkeänä Pohjoismaiden demokratian kannalta verrattuna natsismin myrkyttämässä ilmapiirissä opiskeluun. (SS 9.2.1938)

[NRR]

Jatkuu

Saksan kieli oli noussut oppikoulujemme hallitsevaksi ensimmäiseksi vieraaksi kieleksi, koska se oli Suomelle tärkeä kieli. Maallamme oli vanhastaan hyvät suhteet ja pitkät sivistysperinteet Saksaan, joka oli myös tieteen johtomaa. Vain muutamien tieteenalojen opiskelijat olivat joutuneet käyttämään jotakin muuta kieltä kuin saksaa.

”Nyt joillakin tahoilla” oli esitetty Uuden Suomen mukaan, että oppikoulussa tulisi opettaa enemmän englantia anglosaksisen kulttuurin lisäämiseksi ja jopa siirtää ruotsi lukioon, jotta keskikoulussa voitaisiin aloittaa kaksi vierasta kieltä. Mutta ruotsin siirto lukioon ei ollut saanut kannatusta, joten kahden pitkän kielen opiskelu olisi mahdotonta.

Sivistys- ja ulkomaansuhteet oli otettava kielten opetuksessa huomioon. Uusi Suomi painotti edelleen, että englannin ja ranskan opiskelua tulisi lisätä joissakin kouluissa ensimmäiseksi vieraaksi kieleksi, mutta saksan oli oltava pääsääntöisesti ensimmäinen vieras kieli. Lehti perusteli kantaansa edellä mainittujen syiden lisäksi Saksan valtakunnan keskeisellä poliittisella merkityksellä ja asemalla Euroopan suurimpana maana.

Saksa oli yliopisto- ja harjoittelumaana myös opiskelijoille keskeinen, koska ”Englanti ja Ranska olivat vuorovaikutuksen kannalta liian kaukana”. Saksan kieli oli myös opetusopillisesti paras perusta vieraiden kielten opiskelulle.

Toiseksi vieraaksi kieleksi lehti ehdotti koulu-uudistuksen yhteydessä romaanista kieltä, ranskaa tai latinaa, germaanisen rinnalle. Lisäksi kielilinjalaisilta olisi vähennettävä muita aineita lisäkielten opettamiseksi. (US 30.7.1939)

Uusi Suomi palasi oppikoulu-uudistukseen runsaan viikon kuluttua edellä mainitusta kirjoituksesta, kun se tarkasteli eduskunnan saman vuoden kesäkuussa hyväksymää valtion oppikouluja koskevaa lakia.

Laki nimettiin ”Lex Hannulaksi” esittelijänsä, maalaisliittolaisen opetusministeri Uuno Hannulan mukaan (VP 1938 ptk III 5.6.1939; presidentti Kyösti Kallio vahvisti lain 21.7.1939, AsK 1939 n:o 218).

Oppikoulu rakentuisi lain perusteella 7-vuotiseksi, ja sen lukio jakaantuisi humanistiseen tai luonnontieteelliseen linjaan. Molemmilla linjoilla luettaisiin samoja aineita, mutta omalla linjalla painotettaisiin linjakohtaisia aineita enemmän.

Latinaa lehti piti humanistisen linjan tärkeimpänä kielenä, joka avaisi tien länsimaisen sivistyksen lähteille ja romaanisten kielten hallintaan. Luonnontieteellisellä linjalla olisi yksi vieras kieli vähemmän kuin humanistisella linjalla. (US 11.8.1939; ks. myös OUK 1938, 11–14)

Uusi Suomi oli varsin tyytyväinen uuteen lakiin ja sen kielipainotuksiin. Myös hallituspuolue SDP kannatti eduskunnassa tätä ”kompromissilakia” (SS 28.1.1939; Kiuasmaa 1971, 99).

Lex Hannulan piti astua voimaan vuonna 1942, mutta poikkeukselliset sotaolosuhteet viivästyttivät toimeenpanoa niin paljon, että eduskunta hylkäsi vanhentuneen lain vuonna 1948.

Sosiaalidemokraatit ja heidän lehtensä eivät kuitenkaan voineet hyväksyä ”vanhoillisen porvariston käsitystä”, jonka mukaan sivistystä ylläpitivät vain oppikoulun käyneet ylioppilaat ja akateemisen tutkinnon suorittaneet sekä jotkut ”itseoppineet”, jotka olivat hankkineet omaisuutensa liikespekulaatioilla.

Koulutus oli kuitenkin levinnyt, ja kansanvallan ansiosta kansakoulut olivat kylväneet kansansivistystä. Oppikouluopetus oli lehden mielestä liian teoreettista, minkä vuoksi ”ylioppilailla ei ole reaalimaailman tietoa”.

Monet opiskelivatkin itsenäisesti omalla alallaan ja hankkivat samalla yleissivistystä, joka ylläpiti sivistystä. Lehti arvosteli myös uudenlaisen barbarian leviämistä ”natsismin ja fasismin muodossa” ja ihmetteli niiden kannattajien sivistystä, jotka eivät epäilleet diktaattoreiden melko heikkoa koulutustasoa. (SS 8.3.1939; Männistö 2008, 91)

Puolueohjelmat ja ruotsin kieli

Kokoomuspuolueen edeltäjä, suomalainen puolue, esitti vuoden 1906 ohjelmassaan suurten sivistyskielten perusteellista oppimista suomenkielisissä oppikouluissa, mutta ruotsin kielen osalta riittäisi pelkkä ymmärtäminen.

Kokoomus näyttää seuranneen emäpuolueensa linjaa. Se vaati jo 8.5.1933 hyväksytyssä vaaliohjelmassaan ruotsin kielen poistamista suomenkielisten oppikoulujen ylioppilastutkinnosta. Suomen- ja ruotsinkielisen väestön sivistystarpeet tuli tyydyttää väestömäärien mukaisessa suhteessa (Borg 1965, 41; 8.5.1933).

Itsenäisyyden kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana kokoomus pyrki korostamaan suomalaiskansallista sivistystä ja pienentämään ruotsinkielisten suhteellisesti suurempaa oppikoulusivistystä. Puolue oli halukas kouluyhteistyöhön saksalaisten kanssa, ja sen kiinnostus saksan kielen asemaan kasvoi Saksan poliittisen merkityksen vahvistuessa natsihallinnon aikana.

Klassilliset kielet ja kulttuuri näyttivät merkinneen puolueelle enemmän kuin maailmanvallankielet englanti ja ranska. Kokoomuksen asemaan vaikutti myös vuoden 1933 eduskuntavaalien murskatappio Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) liittolaisena. Koska IKL koostui pitkälti entisistä kokoomuslaisista, puolueet kilpailivat samoista kannattajista, mikä näkyi myös niiden samankaltaisessa kielipolitiikassa.

Edistyspuolue etsi oppikoulun kielikiistaan kompromisseja. Se kannatti ruotsin kielen säilyttämistä suomenkielisissä oppikouluissa, vaikka opetusta voitaisiin hieman vähentää. Puolue kannatti kaikkien ”suurten kielten” opettamista, mutta ei ottanut ohjelmissaan tarkemmin kantaa oppikoulujen kielipolitiikkaan muuten kuin vaatimalla lukion linjajakoa (ks. Borg 1965, 139, 190, 271).

SDP asettui selvästi puolustamaan ruotsinkielisiä. Tämä oli ymmärrettävää, koska puolue sai kannatusta myös ruotsinkieliseltä työväestöltä, joka ei saanut tukea RKP:ltä yhteiskunnallisille vaatimuksilleen.

Natsi-Saksan ja saksan kielen ihannoinnin sosiaalidemokraatit tuomitsivat. SDP:n oppikoulupoliittiset kannanotot heijastelivat työväestön aseman parantamista ja puolueen hallitusyhteistyötä. Puolue ei kuitenkaan maininnut oppikoulua ohjelmissaan vuosina 1903 eikä 1930-luvulla (ks. Borg 1965, 32; 1930-luvun vaaliohjelmat).

Maalaisliiton ohjelmissa vuosina 1906 ja 1908 vaadittiin oppikoulun alimmille luokille vapaaehtoista ruotsin kieltä. Vuonna 1914 tätä ei enää mainittu, mutta vuonna 1932 puolue palautti ohjelmaansa vaatimuksen ruotsin pakollisen opetuksen lakkauttamisesta (Borg 1965, 84, 101, 110, 168, 231).

Maalaisliitto suhtautui ruotsin pakollisuuteen kielteisesti ja korosti käytännönläheistä koulutusta. Oppikoulujen tuli kasvattaa ”kansallisesti ajatteleva ja kansan kanssa yhteenkuuluva sivistyneistö” sekä valmistaa nuoria käytännön elämään (Borg 1965, 232).

RKP oli ennen kaikkea kielipuolue. Se ei kuitenkaan vaatinut ohjelmissaan muuta kuin ruotsinkielisen opetuksen turvaamista. Oppikoulusta se ei maininnut erikseen.

Pienpuolueena RKP joutui turvautumaan eduskunnassa erityisesti SDP:n ja edistyspuolueen tukeen, minkä avulla se selviytyi myös aitosuomalaisten voimakkaista hyökkäyksistä.

[NRR]

Jatkuu

Oppikoulut ja oppilasmäärät

Itsenäisyytemme kahdella ensimmäisellä vuosikymmenellä oppikoulujen määrä kasvoi reippaasti (ks. esim. Männistö 2008, 79–80). Seuraavassa taulukossa nähdään suomen- ja ruotsinkieliset oppilasmäärät lukuvuosina 1923–1924, 1933–1934 sekä 1936–1937 (HS 4.7.1925; HS 11.11.1935; HS 31.7.1938; STVK 1940, 226–227).

Lukuvuodet
1923–1924 | 1933–1934 | 1936–1937 | 1938–1939

Suomenkieliset yhteensä
30 500 | 40 000 | 41 800 | 45 200

Ruotsinkieliset
10 050 | 9 100 | 8 700 | 8 500

Yhteensä
40 550 | 49 100 | 50 500 | 53 700

Suomenkielisten oppikoululaisten määrä lisääntyi taulukon mukaan kolmanneksella kymmenen vuoden jaksolla ennen pula-aikaa, ja ruotsinkielisten osuus väheni noin 10 prosentilla. Ruotsinkielisten oppilaiden määrä oli suurimmillaan 1920-luvun puolivälissä. Suomenkielistenkin oppikoululaisten määrän nousu tasoittui 1930-luvun pulavuosien jälkeen.

Eri kieliryhmien oppilasmäärien päinvastaiset kehitykset johtuivat suomenkielisten yksityisoppikoulujen lisääntymisestä ennen muuta maaseudulla sekä ruotsinkielisen väestön vähenemisestä ja lisääntyneestä muutosta kaupunkeihin ja taajamiin. Kuten edellä on todettu, ruotsinkielisten valtionoppikoulujen määrä kasvoi vain hieman, eikä yksityisiäkään kouluja tarvittu lisää, koska oppikoulupaikkoja oli riittävästi – pääkaupunkiseutua lukuun ottamatta.

Helsingin Sanomat tarkasteli oppilasmääriä ja valitteli, ettei suomenkielisten sivistystarve ollut tyydyttynyt, kun taas ruotsinkielisten tilanne oli hyvä lukuun ottamatta suomenkielisillä alueilla asuvaa ruotsinkielistä väestöä. Lehden mukaan ruotsinkieliset olivat tässä asiassa paremmassa asemassa. Erityisesti suomenkielisiä oppikouluun pyrkijöitä jouduttiin hylkäämään enemmän. Tilanne vaati lehden mukaan lainsäädännöllisiä korjauksia ristiriitojen välttämiseksi ja kehityksen esteiden purkamiseksi (HS 4.7.1925; 11.11.1935).

1930-luvun lopulla lehti tulkitsi, että ruotsinkielisten oppikoululaisten määrän väheneminen ja koulukustannusten supistuminen olivat poistaneet yhden keskeisen kielitaistelun aiheen. Ruotsinkieliset esittivät kuitenkin edelleen kriittisiä äänenpainoja, vaikka lähes kaikki halukkaat pääsivät oppikouluun. Samaan aikaan noin 2300 suomenkielistä hakijaa jäi koulutuksen ulkopuolelle. Lehden mukaan aitosuomalaisten vaatimus tasapainosta ei ollut perusteeton (HS 31.7.1938; 11.7.1939).

Suomenkielisten oppikoulujen ja oppilaiden määrän voimakas kasvu 1930-luvun alkuun saakka vähensi kieliriitaa. Helsingin Sanomien mukaan sama ilmiö näkyi uudelleen 1930-luvun lopulla.

Ruotsinkielisille torjuntavoitto

Ruotsinkieliset toimivat aktiivisesti asemansa säilyttämiseksi. Esimerkiksi Hufvudstadsbladet kirjoitti tarkastelujaksolla lähes yhtä paljon pääkirjoituksia oppikoulun ruotsin asemasta kuin Helsingin Sanomat ja Uusi Suomi yhteensä. Ruotsin kieli säilytti asemansa oppikouluissa, vaikka saksan kielen ja kulttuurin suosio kasvoi Saksan poliittisen ja taloudellisen aseman vahvistuessa Hitlerin valtaannousun jälkeen.

Ruotsin kielen asemaan vaikuttivat monet tekijät. Vuonna 1929 syntynyt Lapuanliike ei pitänyt kielikysymystä keskeisenä, vaan keskittyi kommunismin vastustamiseen. Liike julisti kielirauhan vuonna 1932, kun Helsingin yliopiston suomalaistaminen kaatui eduskunnassa. Myös vuoden 1937 yliopistolaki säilytti yliopiston kaksikielisenä. Tämä rauhoitti myös oppikoulujen kielikiistaa.

Taloudellinen lama rajoitti oppikoulujen kasvua. Vaikka kiinnostus opiskeluun oli suurta, monilla perheillä ei ollut varaa koulumaksuihin, kirjoihin tai asumiseen. Tämä hidasti oppilasmäärien kasvua.

Oppikoulukomiteoiden uudistukset eivät toteutuneet 1930- ja 1940-luvuilla, mikä osaltaan säilytti ruotsin kielen aseman.

Kansainvälisen tilanteen kiristyessä kielipolitiikka menetti merkitystään. Ulkopolitiikka nousi tärkeämmäksi, ja kielikiistat väistyivät taka-alalle. Talvisodan aikana yliopiston kieliriita käytännössä päättyi.

Sodan jälkeinen kehitys

Sotien jälkeen oppikoulujen kielivalintoihin tuli uusia piirteitä. Monissa kouluissa ensimmäiseksi vieraaksi kieleksi valittiin saksa opettajaresurssien ja aiemman kielipolitiikan perusteella.

Sen sijaan niissä 15 koulussa, joissa ensimmäiseksi vieraaksi kieleksi tuli venäjä, oppilaat kokivat sen raskaaksi. Kosti Laitisen mukaan monien oppikoulutie katkesi juuri venäjän opiskelun vuoksi. Vuonna 1946 päätettiin, että näissä kouluissa venäjä oli pakollinen kieli.

Suomi mukautui Neuvostoliiton vaikutusvaltaan niin pitkälle, että venäjän opetus otettiin osaksi koulutusjärjestelmää. Tämä linja jatkui kylmän sodan ajan.

1960–1970-luvuilla monet suomalaiset muuttivat Ruotsiin, jolloin koulussa opitusta ruotsista oli konkreettista hyötyä. 1970-luvulla peruskouluun tuli poliittisella päätöksellä pakollinen ruotsi, mikä piti kielikeskustelun elävänä.

Kielikeskustelu jatkuu

Kielikysymys on säilynyt ajankohtaisena. Vuonna 2013 eduskunta käsitteli kansalaisaloitetta, jossa ehdotettiin pakollisen ruotsin korvaamista valinnaisella opiskelulla yläkoulussa. Keskustelu on jatkunut aktiivisena sekä mediassa että politiikassa.

Esimerkkejä ratkaisuista on haettu muista monikielisistä maista, kuten Sveitsistä. Toisaalta on esitetty huoli siitä, että kaksikielinen opetus voisi johtaa vähemmistökielen heikkenemiseen.

Suomen kielikysymys on siis pitkä jatkumo, joka ulottuu vuosisatojen taakse ja näkyy yhä nykykeskustelussa.

[Uusi kielipolitiikka]

Siis jo 100 vuotta pelkkää vatulointia..

Ja pakkoruotsitus vain kovenee...