Pakkoruotsin sijaan hän tässä nimeää kriittiseksi teemaksi suomenruotsalaiset, vaikka tietää kyllä, mikä on ongelma. Tuon listan yhteismitattomien teemojen taustalla on nimenomaan erilaisten näkökulmien välittämiseen kykenemätön media.Palauteryöppy on varma aina, kun jutuissa käsitellään esimerkiksi maahanmuuttoa, islamia, sukupuolten tasa-arvoa, ilmastonmuutosta, kehitysapua, suomenruotsalaisia ja Venäjää.
Toimittajan kannalta muutos on ristiriitainen juttu. Verkkokommentteja lukiessa on vaikeaa olla välillä kaipaamatta vanhaa hyvää aikaa, jolloin ääneen pääsivät vain järkevät ja hyvin käyttäytyvät ihmiset – siis sellaiset, joita toimittajat pitivät järkevinä ja hyvätapaisina.
Käyttäen perinteistä tapaa ohjailla sanoilla ja tekemällä joitakin naurettavaksi (nyt USA:n presidentinvaaliehdokkaita), hän toistaa tuttua kaavaa, joka on median maineen syönyt. Samalla hän ristiriitaista kyllä yrittää hahmottaa, mitä medialta nyt odotetaan:
Niin, ihmisten luottamus niin toimittajiin kuin tieteentekijöihin on syystä sulanut pois. Se mikä on ostettavissa, se minkä opportunistit tuottavat, siihen onkin suhtauduttava äärimmäisen kriittisesti. Virallisia ja/tai ostettuja totuuksia toistelevat tutkijat ja toimittajat ovat niin arkea.--- toimittajien pitää avata yleisölle mahdollisimman avoimesti oman työnsä lähtökohdat, käytetyt lähteet ja työprosessin vaiheet sekä vastata yleisön kysymyksiin ja korjata nöyrästi mahdolliset virheensä.
Omien virheiden tunnustaminen vahvistaa eikä heikennä luottamusta, toimittaja Craig Silverman huomauttaa.
Clay Shirkinin mielestä vanhanaikaisten "asiantuntijahaastatteluiden" aika on ohi, sillä verkkoaikana asiantuntijoita löytyy joka lähtöön. Siksi toimittajien pitää perustella se, keitä asiantuntijoita he kuulevat ja keitä eivät, ja miksi. Se vaatii tietysti toimittajilta paljon enemmän kuin mielipideautomaattien tyhjentäminen.