Vaikka pakkoruotsissa loppujen lopuksi on kyse ihan konkreettisista eduista (alemmat rajat koulutuksiin ja virkoihin, runsaasti kaksikielisyysliturgian ympärille rakennettuja toimia, omat verkostot...), niin toki ihan vain henkisellä puolella näyttää olevan isoja esteitä hyväksyä kielivapaus. Pakkoruotsia väitetään muka suomenkielisten ja muiden kieliryhmien eduksi (vaikkei tämä ole totta) mutta myös velvoitteena - ja jonain mistä luopuminen on loukkaus ruotsinkielisiä kohtaan.
Palaan BBL:n vuodentakaiseen pääkirjoitukseen.
http://bbl.fi/opinion/ledare/2013-08-27 ... or-spricka
Teksti alkaa Twitter huokauksesta: "Masentaa niin tämä ruotsi-keskustelu. Minä olen nyt se kysymys, josta tehdään galluppeja. Sillä siltä minusta tuntuu, tuntuu kuin minut kyseenalaistettaisiin."
- "Blir så deprimerad av frågan kring svenska. Jag är en fråga att ha gallup om. För så känns det, det känns som om jag ifrågasätts."
Pääkirjoitusta laatinut leidi esittää asetelma sellaisena, ettei kukaan voi olla ihan oikeasti tarvitsematta ruotsia. Pakon vastustuksessa täytyy siis olla kyse asenneongelmasta ja siitä, ettei suhtaudu kieliin positiivisesti. Pakkokieliä ei ole tämän ajattelutavan mukaan olemassa. Näin voidaan ohittaa koko pakkoruotsin kriitikoiden argumentaatio.
Tällä ohittamisella ja suomalaisten syyllistämisellä pakon ymmärtäjät pääsevät pohtimasta sitä, miksi vaikkapa hyvin englantia puhuva suomalainen insinööri olisi niin kovin rajoittunut ja vailla avaimia tasapainoiseen, sivistyneeseen ja hyvään elämään - ja miksei hän saisi valita kieliopintojaan omista lähtökohdistaan kuten korkeakoulutetut kaikkialla.
Geo Stenius kuvasi aiemmin sitä, miten tärkeää hänelle oli painottaa ulkomaisille tutuilleen, että kaksikielisessä Suomessa ruotsi on pakollinen suomalaisissa oppilaitoksissa: "Muistan miten kauan sitten kertoessani ulkomaisille ystäville kaksikielisestä todellisuudesta oli tärkeää painottaa ruotsin olevan pakollinen kieli suomenkielisessä oppikoulussa. Tämä fakta antoi jollain tapaa meille suomenruotsalaisille vahvemman tunteen kansallisesta tasa-arvosta. Olimme näin yhtä hyviä suomenmaalaisia kuin muutkin, ne jotka puhuivat suomea Suomessa. Niin kauan kuin suomenkieliset halusivat (?) oppia ruotsia, kansallinen identiteettimme oli jotenkin turvatumpi."
(Jag minns hur det för länge sedan, då man informerade sina utländska vänner om vår tvåspråkiga verklighet, var viktigt att betona att svenskan var obligatorisk i de finska läroverken. Detta faktum gav på något sätt oss finlandssvenskar ett större mått av nationell jämställdhet. Vi var lika goda finländare som de andra, de som talade finska i Finland. Så länge som de finsktalande ville (?) lära sig svenska var vi på något sätt tryggare i vår nationella identitet.)
Ilmeisesti ruotsinkielisten koulujen identiteettityö on nojannut hyvin pitkälle tälle ajatukselle, että kaikille (tai ainakin tuleville akateemisille) pakollinen ruotsi on osoitus siitä, mikä ruotsin ja kaksikielisyysnäytelmän ja jopa ruotsinkielisen vähemmistön todellinen arvo on koko valtakunnalle ja kaikille sen asukkaille. Ilman pakkoa, arvo on nolla. Ja sitten menee vielä koulutusväylät, virat ja verkostot...
Jotain uutta ruotsinkielisten ja -mielisten on nyt keksittävä tämän tilalle.