Tämä on jo vanha mielipidekirjoitus, mutta ajankohtainen nyt, kun puhutaan toisaalta kaksikielisistä kouluista ja toisaalta uusista kaksikielisistä (ei ru) suomalaisista.
HS Mielipide: Kuka välittää kaksikielisistä lapsista?
Kirjoitan kolmen kaksikielisen (ruotsi ja suomi) lapsen isänä. Lapset, joilla on kaksi äidinkieltä, ovat jääneet näkymättömiin nyt käytävässä kielikeskustelussa – melkein kuin heitä ei olisikaan. He ovat väliinputoajia, jotka liittyvät joko osaksi suomenruotsalaista ryhmää tai osaksi suomenkielistä ryhmää riippuen siitä, minkä kielisen koulun he valitsevat.
Kaksikieliset lapset sijoitetaan yleensä ruotsinkielisten ryhmään, ja sinne he sulavasti katoavat. Suurin osa heistä käy ruotsinkielisen koulun ja saa suomenruotsalaisen identiteetin.
Eikö olekin kummallista, että nykyisessä modernissa, demokraattisessa ja edistyksellisessä yhteiskunnassamme on lapsia, joita paheksutaan, jos he käyttävät omaa äidinkieltään (suomea) edes koulun välitunneilla tai joille ei opeteta oman kulttuurinsa lauluja, tarinoita ja perinteitä muuten kuin vieraana kulttuurina tai hyvin pintapuolisesti? Tai jolle opetetaan muutamalla tunnilla viikossa kolmannelta luokalta lähtien omaa äidinkieltään vieraana kielenä?
Tämä on niin sanotun modersmålsinriktad finskan todellisuus.
http://enkeliporsas.vapaavuoro.uusisuom ... _popular=4
Kuka välittää kaksikielisistä lapsista?
Kuka välittää kaksikielisistä lapsista?
Viimeksi muokannut NRR, 01.04.2013 13:23. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Re: Kuka välittää kaksikielisistä lapsista?
Ilmeisesti samalta kirjoittajalta erään blogin kommenttiosastossa oli pitkä ja pureskelua vaativa kirjoitus. Lainaan sen tähän, lukekoon ken jaksaa:
Olen seurannut ihastuneena tätä keskustelua molemmilla kielillä. Olen iloinen, että tätä kielikysymystä on valotettu monesta näkökulmasta ja esille on tuotu siihen liittyviä tunnelatauksia. Jokainen näkökulma on mielestäni validi ja tärkeä: ne tuovat esille erilaisia kokemuksia, ajatuksia ja näkökulmia, jotka ovat ymmärrettäviä kukin omasta viitekehyksestään. En silti sanoisi heti, että joidenkin kommenttien taustalla on vihaa, vaan vihastumista kylläkin. Vihastuminen ei synny ilman syytä – ei savua ilman tulta.
Tutkin ja olen tutkinut jo usean vuoden ajan tunnereaktioiden periytymistä sukupolvelta toiselle ja ihmisryhmän sisällä. Kielikeskustelu Suomessa on minusta äärimmäisen kiinnostava kenttä (sen lisäksi että minulla on siihen perheeni kautta henkilökohtainen yhteys), sillä tässä näen paljon selvittämätöntä tunnelatausta, jotka naamioituvat ns. järkiargumenttien taakse. Se on aivan inhimillistä – me kaikki teemme niin. Kukaan ei tee niin ollakseen paha, vaan ollakseen hyvä.
Tämä on mielestäni kielikeskustelun ytimessä, molemmilla puolilla. Kutsun tätä rakkaudeksi taaksepäin. Se tarkoittaa, että me rakastamme (jos emme tietoisesti, niin tiedostamattamme) perhettämme. Ja loppujen lopuksi tässä on kielikeskustelun ydin: perheemme. Siksi asia nostattaa suuria tunteita.
Jos perhettäni uhataan, se herättää syviä alkukantaisia uhan kokemuksia – oli sitten uhka realistinen tai ei, tässä merkitsee vain kokemus.
Rakkaus taaksepäin on luonnollista: me rakastamme vanhempiamme, sisaruksiamme, isovanhempiamme ja esivanhempiamme ja heidän myötään kaikkea sellaista, mitä heihin liittyy. Kieli on tietenkin oleellinen osa, ja sitä ei saisi irrottaa tästä kokonaisuudesta. Jos irrotamme kielen, kuten nyt mielestäni kielikeskustelussa helposti käy, tästä kokonaisuudesta, eksymme ns. järkiargumenttien viidakkoon. Kieli, identiteetti ja perhe ovat yksi kokonaisuus. Siksi puhummekin ”äidinkielestä”, ”isänmaasta”, jne. Ne kaikki viittaavat perheeseen, joka on ensisijainen rakkautemme kohde, johon taas liittyy vahvasti näitä muita elementtejä, jotka muodostavat yksilön identiteetin. Tämän voi tunnistaa jokainen oman perheensä kautta, ja esimerkiksi Karjalan menetys on sidoksissa tähän vahvaan perheyhteyteen, ”isien maahan”. Karjalan menetyksellä on edelleen voimakas vaikutus tämän päivän ihmisten tunnereaktioihin (vaikka he eivät osaisikaan yhdistää tunnereaktiota historiassa tapahtuneeseen asiaan).
Suomen historiassa on voimakkaita tapahtumia, jotka ovat lyöneet leimansa kieliryhmiin ja niiden välisiin suhteisiin. Esimerkiksi XX toi joitakin näitä kipeitä (jo tietoisesta muistista kadonneita, mutta kollektiivisessa alitajunnassa edelleen eläviä) kokemuksia esille (lainaajan lisäys: historiassa maan eliitti ruotsinkielistä, koulutus ruotsinkielistä).
Jokainen on aikansa ja yhteiskuntansa lapsi ja pyrkii hyvään, omasta näkökulmastaan. Se, mikä on tuntunut oikealta ja oikeutetulta vaikkapa 100 vuotta sitten, ei välttämättä ole ollenkaan enää sellaista meidän aikanamme.
Miten päästä näissä kysymyksissä eteenpäin? Miten kohdata voimakkaita tunteita, joita kielikeskusteluun liittyy? Se vaatii suurta rohkeutta molemmilta puolilta, jossa on kyettävät sietämään näitä tunteita ilman, että reagoi voimalla. Vain siten, ymmärrykseni mukaan (joka on vajavainen), voimme todella lähestyä näitä kysymyksiä ja etsiä niihin vastauksia. Tämä vastauksen etsiminen tulisi mielestäni lisätä meidän jokaisen inhimillistä ymmärrystä, keskinäistä kunnioitusta ja me-kokemuksen laajentumista – me olemme kaikki ihmisiä, ja kaikki tekevät ja ovat tehneet virheitä. Miten voimme yhdessä ottaa niistä opiksi, nöyrtyä ilman nöyristelyä, uskaltaa paljastaa inhimilliset tarpeemme tulla nähdyiksi, kohdelluksi ystävällisesti ja arvostettuina? Kukaan ei ole voinut valita syntymäänsä ja ryhmäänsä, se on tullut lahjana, ja se on määrännyt lähtökohtaisesti näkökulmamme ja uskomuksemme sekä maailmankuvamme.
Mutta uskon, että yhteisen dialogin kautta voimme kasvaa näiden alkuperäisten rajojen yli. Evoluutio kulkee eteenpäin, eikä mikään kulttuuri ole pysyvää. Eristäytyminen ei ole evoluution kannalta toivottavaa, vaan geenien ja kulttuurien sekoittuminen – se edistää kehitystä ja kasvua (tietenkin säilyttäen arvostuksen ja kiitollisuuden menneisyyttä kohtaan, jotta voimme toteuttaa rakkauttamme taaksepäin). Mutta se on samalla myös luopumisen prosessi, surutyö, sillä kaikki muuttuu, kukaan eikä mikään ole muutokselta turvassa. Jokainen sukupolvi saa uusia haasteita globaalissa maailmassamme. Tarvitsemme rakkauden taaksepäin lisäksi (joka on menneisyyden suojelua) rakkautta eteenpäin, joka siis katsoo eteenpäin, uusien sukupolvien tarpeita, ja tunnistaa mm. sen, että tulevat sukupolvet ovat yhä enemmän ”hybridejä”, monen kulttuurin ja kielen lapsia. Heille ei ole enää vain yksi äidinkieli, vaan niitä saattaa olla kaksi. Molempia juuria on voitava arvostaa ja olla niistä ylpeitä.
Uskoisin, että suomenkielisten ja ruotsinkielisten tulisi yhdessä kohdata juuri tämä arvostuksen kysymys. On tärkeätä, että voi kokea rauhallisesti (ilman aggressiota – aggressio syntyy aina pelosta) ylpeyttä olla suomalainen ja suomenkielinen – ja yhtä lailla ruotsinkielinen, kuten kaksikielinenkin. Itse asiassa, yli 50 % tämän päivän ruotsinkielisiksi rekisteröidyistä on kaksiäidinkielisiä. Tämä on uusi tilanne meille kaikille.
http://jopali.puheenvuoro.uusisuomi.fi/ ... -generellt
Olen seurannut ihastuneena tätä keskustelua molemmilla kielillä. Olen iloinen, että tätä kielikysymystä on valotettu monesta näkökulmasta ja esille on tuotu siihen liittyviä tunnelatauksia. Jokainen näkökulma on mielestäni validi ja tärkeä: ne tuovat esille erilaisia kokemuksia, ajatuksia ja näkökulmia, jotka ovat ymmärrettäviä kukin omasta viitekehyksestään. En silti sanoisi heti, että joidenkin kommenttien taustalla on vihaa, vaan vihastumista kylläkin. Vihastuminen ei synny ilman syytä – ei savua ilman tulta.
Tutkin ja olen tutkinut jo usean vuoden ajan tunnereaktioiden periytymistä sukupolvelta toiselle ja ihmisryhmän sisällä. Kielikeskustelu Suomessa on minusta äärimmäisen kiinnostava kenttä (sen lisäksi että minulla on siihen perheeni kautta henkilökohtainen yhteys), sillä tässä näen paljon selvittämätöntä tunnelatausta, jotka naamioituvat ns. järkiargumenttien taakse. Se on aivan inhimillistä – me kaikki teemme niin. Kukaan ei tee niin ollakseen paha, vaan ollakseen hyvä.
Tämä on mielestäni kielikeskustelun ytimessä, molemmilla puolilla. Kutsun tätä rakkaudeksi taaksepäin. Se tarkoittaa, että me rakastamme (jos emme tietoisesti, niin tiedostamattamme) perhettämme. Ja loppujen lopuksi tässä on kielikeskustelun ydin: perheemme. Siksi asia nostattaa suuria tunteita.
Jos perhettäni uhataan, se herättää syviä alkukantaisia uhan kokemuksia – oli sitten uhka realistinen tai ei, tässä merkitsee vain kokemus.
Rakkaus taaksepäin on luonnollista: me rakastamme vanhempiamme, sisaruksiamme, isovanhempiamme ja esivanhempiamme ja heidän myötään kaikkea sellaista, mitä heihin liittyy. Kieli on tietenkin oleellinen osa, ja sitä ei saisi irrottaa tästä kokonaisuudesta. Jos irrotamme kielen, kuten nyt mielestäni kielikeskustelussa helposti käy, tästä kokonaisuudesta, eksymme ns. järkiargumenttien viidakkoon. Kieli, identiteetti ja perhe ovat yksi kokonaisuus. Siksi puhummekin ”äidinkielestä”, ”isänmaasta”, jne. Ne kaikki viittaavat perheeseen, joka on ensisijainen rakkautemme kohde, johon taas liittyy vahvasti näitä muita elementtejä, jotka muodostavat yksilön identiteetin. Tämän voi tunnistaa jokainen oman perheensä kautta, ja esimerkiksi Karjalan menetys on sidoksissa tähän vahvaan perheyhteyteen, ”isien maahan”. Karjalan menetyksellä on edelleen voimakas vaikutus tämän päivän ihmisten tunnereaktioihin (vaikka he eivät osaisikaan yhdistää tunnereaktiota historiassa tapahtuneeseen asiaan).
Suomen historiassa on voimakkaita tapahtumia, jotka ovat lyöneet leimansa kieliryhmiin ja niiden välisiin suhteisiin. Esimerkiksi XX toi joitakin näitä kipeitä (jo tietoisesta muistista kadonneita, mutta kollektiivisessa alitajunnassa edelleen eläviä) kokemuksia esille (lainaajan lisäys: historiassa maan eliitti ruotsinkielistä, koulutus ruotsinkielistä).
Jokainen on aikansa ja yhteiskuntansa lapsi ja pyrkii hyvään, omasta näkökulmastaan. Se, mikä on tuntunut oikealta ja oikeutetulta vaikkapa 100 vuotta sitten, ei välttämättä ole ollenkaan enää sellaista meidän aikanamme.
Miten päästä näissä kysymyksissä eteenpäin? Miten kohdata voimakkaita tunteita, joita kielikeskusteluun liittyy? Se vaatii suurta rohkeutta molemmilta puolilta, jossa on kyettävät sietämään näitä tunteita ilman, että reagoi voimalla. Vain siten, ymmärrykseni mukaan (joka on vajavainen), voimme todella lähestyä näitä kysymyksiä ja etsiä niihin vastauksia. Tämä vastauksen etsiminen tulisi mielestäni lisätä meidän jokaisen inhimillistä ymmärrystä, keskinäistä kunnioitusta ja me-kokemuksen laajentumista – me olemme kaikki ihmisiä, ja kaikki tekevät ja ovat tehneet virheitä. Miten voimme yhdessä ottaa niistä opiksi, nöyrtyä ilman nöyristelyä, uskaltaa paljastaa inhimilliset tarpeemme tulla nähdyiksi, kohdelluksi ystävällisesti ja arvostettuina? Kukaan ei ole voinut valita syntymäänsä ja ryhmäänsä, se on tullut lahjana, ja se on määrännyt lähtökohtaisesti näkökulmamme ja uskomuksemme sekä maailmankuvamme.
Mutta uskon, että yhteisen dialogin kautta voimme kasvaa näiden alkuperäisten rajojen yli. Evoluutio kulkee eteenpäin, eikä mikään kulttuuri ole pysyvää. Eristäytyminen ei ole evoluution kannalta toivottavaa, vaan geenien ja kulttuurien sekoittuminen – se edistää kehitystä ja kasvua (tietenkin säilyttäen arvostuksen ja kiitollisuuden menneisyyttä kohtaan, jotta voimme toteuttaa rakkauttamme taaksepäin). Mutta se on samalla myös luopumisen prosessi, surutyö, sillä kaikki muuttuu, kukaan eikä mikään ole muutokselta turvassa. Jokainen sukupolvi saa uusia haasteita globaalissa maailmassamme. Tarvitsemme rakkauden taaksepäin lisäksi (joka on menneisyyden suojelua) rakkautta eteenpäin, joka siis katsoo eteenpäin, uusien sukupolvien tarpeita, ja tunnistaa mm. sen, että tulevat sukupolvet ovat yhä enemmän ”hybridejä”, monen kulttuurin ja kielen lapsia. Heille ei ole enää vain yksi äidinkieli, vaan niitä saattaa olla kaksi. Molempia juuria on voitava arvostaa ja olla niistä ylpeitä.
Uskoisin, että suomenkielisten ja ruotsinkielisten tulisi yhdessä kohdata juuri tämä arvostuksen kysymys. On tärkeätä, että voi kokea rauhallisesti (ilman aggressiota – aggressio syntyy aina pelosta) ylpeyttä olla suomalainen ja suomenkielinen – ja yhtä lailla ruotsinkielinen, kuten kaksikielinenkin. Itse asiassa, yli 50 % tämän päivän ruotsinkielisiksi rekisteröidyistä on kaksiäidinkielisiä. Tämä on uusi tilanne meille kaikille.
http://jopali.puheenvuoro.uusisuomi.fi/ ... -generellt