Tekijät kuvaavat itseään:
"Podcastin rakenne on seuraava. Aluksi annamme yleistä taustatietoa ruotsin kielestä Suomessa ja sen asemasta koulutuksessa. Sen jälkeen esittelemme ja keskustelemme kolmesta erilaisesta näkökulmasta aiheeseen, perustuen haastatteluihin, jotka kukin meistä on tehnyt. Ennen kuin aloitamme, pieni huomautus: me juontajat ja haastateltavamme olemme kaikki korkeasti koulutettuja Helsingissä asuvia henkilöitä, eikä kukaan meistä identifioidu mieheksi. Otoksemme ei siis ole ainoastaan pieni, vaan myös näkökulmaltaan kapea. Se on näin ollen melko epätasapainoinen ja edustaa enemmän myönteistä puolta."
"Riemuruotsi"-podcast on osa Helsingin yliopiston kurssiprojektia, ja se on julkaistu Helsingin yliopiston CRANE-blogisivustolla.
Podcast on osa sosiolingvistiikan laajempaa projektia, jossa kielitieteen opiskelijat tutkivat kieli-ideologioita ja kielipolitiikkaa.
Podcast ei ole laajassa levityksessä kaupallisilla alustoilla (kuten Spotify), vaan se on ensisijaisesti osa yliopiston opintomateriaaleja ja blogiarkistoa.
Podcast pakkoruotsin puolesta - tyhjää puhetta akateemisten naisten kuplasta
Podcast pakkoruotsin puolesta - tyhjää puhetta akateemisten naisten kuplasta
Viimeksi muokannut NRR, 02.05.2026 07:26. Yhteensä muokattu 2 kertaa.
Re: Podcast pakkoruotsin puolesta - tyhjää puhetta akateemisten naisten kuplasta
LILP Group 1 Riemuruotsi -podcastin litteraatti
Aava: Tervetuloa podcast-jaksoomme, joka käsittelee ruotsin kieltä Suomessa. Minä olen Aava.
Aino: Minä olen Aino.
Reeta: Ja minä olen Reeta.
Aino: Tänään tarkastelemme ruotsin kieleen liittyviä ideologioita suomalaisessa koulutuksessa ja yhteiskunnassa ei-ruotsinkielisten näkökulmasta. Tutkimuskysymyksemme on: miten ihmiset, joiden äidinkieli ei ole ruotsi, suhtautuvat ruotsin oppimiseen toisena kielenä Suomessa? Toisin sanoen: miten suomalaisen, suomenkielisen koulutuspolun läpikäyneet ihmiset suhtautuvat pakolliseen ruotsin opetukseen kouluissa?
Reeta: Podcastin rakenne on seuraava. Aluksi annamme yleistä taustatietoa ruotsin kielestä Suomessa ja sen asemasta koulutuksessa. Sen jälkeen esittelemme ja keskustelemme kolmesta erilaisesta näkökulmasta aiheeseen, perustuen haastatteluihin, jotka kukin meistä on tehnyt. Ennen kuin aloitamme, pieni huomautus: me juontajat ja haastateltavamme olemme kaikki korkeasti koulutettuja Helsingissä asuvia henkilöitä, eikä kukaan meistä identifioidu mieheksi. Otoksemme ei siis ole ainoastaan pieni, vaan myös näkökulmaltaan kapea. Se on näin ollen melko epätasapainoinen ja edustaa enemmän myönteistä puolta.
Aava: Siirrymme nyt käsittelemään teoreettista taustaa: aloitamme historiasta, siirrymme kieli-ideologioihin ja asenteisiin, ja lopuksi esittelemme muutamia tapaustutkimuksia.
Aino: Hiukan ruotsin kielen historiasta Suomessa. Minna Harmanen ja Gun Oker-Blom käsittelevät ruotsin kielen historiaa Suomessa artikkelissa Finnish Language and Literature, jonka Opetushallitus julkaisi vuonna 2022.
Ruotsia on puhuttu nykyisen Suomen alueella ainakin 1100-luvulta lähtien, käytännössä siitä asti kun ruotsi eriytyi lähimmistä sukukielistään ja voimme puhua ruotsin kielestä omana kielenään. Ruotsi oli Suomen ainoa hallintokieli 1300-luvun puolivälistä aina vuoteen 1902, jolloin suomesta tuli toinen virallinen kieli. 1970-luvulla peruskoulujärjestelmää uudistettiin, ja muiden muutosten ohella käyttöön otettiin pakollinen toisen kotimaisen kielen opiskelu: ruotsinkielisten tuli opiskella suomea kouluaineena ja suomenkielisten ruotsia.
Pakollisiin toisen kotimaisen opintoihin kuuluu mitä? Kolme [po. neljä] vuotta perusopetuksessa. Lukiossa viisi moduulia eli kymmenen opintopistettä. Ja niille, jotka jatkavat korkeakoulutukseen, tulee niin sanottu virkamiesruotsi, joka on yksi kurssi ja jonka tarkoitus on tehdä opiskelijasta riittävän pätevä työskentelemään omalla alallaan kohdekielellä. Tässä kohtaa on syytä huomauttaa, että Suomi ei tietenkään ole kaksikielinen vaan monikielinen maa. Mutta tässä puhumme ruotsin ja suomen välisestä suhteesta.
Yleinen suhtautuminen pakolliseen ruotsiin suomenkielisten ja vastaavasti pakolliseen suomeen ruotsinkielisten keskuudessa on melko kielteinen, tai ainakin siltä näyttää. Usein käytetty termi on “pakkoruotsi”, jonka Kaleen ja Kaleenin vuoden 2022 Oulun yliopiston gradun mukaan keksi Eljas Pölhö, silloinen Suomalaisuuden Liiton puheenjohtaja. Sieltä termi levisi laajalle.
Aava: Kieli-ideologiat ja asenteet ruotsia kohtaan Suomessa ovat olleet keskustelun kohteena jo pitkään. Björklundin ja Pakarisen vuoden 2023 artikkelin mukaan Suomessa tehdyt kieli-ideologiatutkimukset ovat osoittaneet, että kaikkein kielteisimmät näkemykset ruotsista ovat niillä, joilla ei ole minkäänlaista kontaktia tai suhdetta ruotsin kieleen. Pitkäsen ja Westisen vuoden 2017 kielikyselytutkimuksessa yli puolet suomenkielisistä vastusti pakollista ruotsia. Tulokset osoittivat vahvan yhteyden asenteiden kielteisyyden tai myönteisyyden ja vastaajien itse arvioiman ruotsin taidon välillä. Heikompi taitotaso korreloi kielteisten vastausten kanssa ja parempi myönteisten.
Asenteet ruotsia kohtaan eivät kuitenkaan ole yksiselitteisen kielteisiä, sillä enemmistö suomenkielisistä pitää ruotsia tärkeänä osana suomalaista yhteiskuntaa. Pitkäsen ja Westisen mukaan myös yhä useammat perheet, joiden kotikieli ei ole ruotsi, ovat valinneet lapselleen ruotsinkielisen koulun. Björklund ja Pakarinen puolestaan toteavat, että myönteiset kokemukset koulutusympäristöstä vaikuttavat merkittävästi myöhempiin asenteisiin ruotsia kohtaan. Myönteiset asenteet voivat olla ratkaisevia ruotsinkielisten, lain takaamien palveluiden ylläpitämisessä, sillä nykyinen koulutusjärjestelmä ei tuota riittävästi ruotsia osaavia ihmisiä näiden palveluiden turvaamiseksi.
Björklund ja Pakarinen esittelevät myös ruotsinkielisillä alueilla esiintyvän kieli-ideologian, jossa kaksi kansalliskieltä nähdään kieliparina, joka ilmentää dynaamisen kaksikielisyyden ideaa. Tällöin ruotsia ei nähdä erillisenä kielenä vaan osana kaksikielistä jatkumoa. Kielellisestä näkökulmasta tämä on myönteinen ja inklusiivinen tapa suhtautua monikielisyyteen, ja se voi rohkaista limittäiskielisyyteen eli kaikkien kielellisten resurssien joustavaan käyttöön. Björklund ja Pakarinen kuitenkin huomauttavat, että samalla elää myös ajatus “ihannekaksikielisestä”, ihmisestä, joka on omaksunut molemmat kielet kotona varhain lapsuudesta asti. Heidän mukaansa suomen- ja ruotsinkielisen kaksikielisyyden käsityksessä olisi tilaa suuremmalle inklusiivisuudelle.
Kaiken kaikkiaan kieli-ideologiat ja asenteet ruotsia kohtaan ovat ristiriitaisia. Ruotsin historiallinen ja institutionaalinen asema nähdään tärkeänä, mutta useimmat haluaisivat oppia kieltä vain valinnaisesti. Toisaalta 70 % haluaisi osata ruotsia paremmin, vaikka he eivät koe hyötyneensä kielestä omassa elämässään. Kyselytutkimuksen mukaan asenteisiin vaikuttaa myös sitkeä käsitys ruotsinkielisistä etuoikeutettuna ja ylempiluokkaisena “parempana väkenä”.
Aino: Ja nyt esittelemme kaksi tapaustutkimusta aiheesta, alkaen omastani.
Elina Haaviston vuonna 2019 Tampereen yliopistossa tekemä kasvatustieteen pro gradu Kuudesluokkalaisten asenteet ruotsin kieltä kohtaan tarkasteli kuudesluokkalaisten suhtautumista ruotsin opiskeluun. Aiemman tutkimuksen perusteella oletuksena oli, että miehillä on keskimäärin kielteisempi suhtautuminen ruotsiin kuin naisilla, että vanhemmat ihmiset pitävät ruotsia tärkeämpänä osana suomalaista yhteiskuntaa kuin nuoret, ja että korkeasti koulutetut sekä ruotsinkielisiin kontaktia omaavat suhtautuvat ruotsiin myönteisemmin kuin matalammin koulutetut tai ne, joilla ei ole kontakteja ruotsinkielisiin.
Hanna Lehti-Eklundin ja Maria Green-Vänttisen vuonna 2011 yhdeksäsluokkalaisille tekemä tutkimus osoitti ilmeisesti, että suurimmalla osalla oppilaista oli myönteinen tai ainakin neutraali suhtautuminen ruotsin opiskeluun.
Haaviston gradun mukaan enemmistöllä oppilaista – 13:lla 24:stä – oli myönteinen asenne, seitsemällä neutraali ja neljällä kielteinen. Vanhempien korkeampi koulutustaso korreloi myönteisten asenteiden kanssa. Motivaatio, kiinnostus käyttää ruotsia, opettaja sekä vanhempien asenteet vaikuttivat oppilaiden asenteisiin eniten.
Reeta: Toinen tapaustutkimus, joka tehtiin Jyväskylän yliopistossa Kajanderin, Allenin, Dufvan ja Kotkavuoren toimesta vuonna 2015, esittelee kiinnostavan tapauksen limittäiskielisyydestä ja rinnakkaisesta yksikielisyydestä lukioympäristössä. Kaksi lukiota – ruotsinkielinen ja suomenkielinen – sijoitettiin saman katon alle kaksikielisessä länsisuomalaisessa kaupungissa vuonna 2013. Tutkimus tarkastelee opiskelijoiden ja opettajien asenteita ja odotuksia tähän muutokseen liittyen. Tulokset osoittavat, että vaikka kielet pidettiin koulussa melko erillään, opiskelijat suhtautuivat tilanteeseen pääosin myönteisesti ja käyttivät koulun ulkopuolella kieliä joustavammin ja monipuolisemmin, myös englantia.
Esimerkiksi osa opiskelijoista kommentoi, että heidän asenteensa toista kieliryhmää kohtaan olivat muuttuneet ja että he pitivät muutosta hyvänä mahdollisuutena oppia toista kieltä.
Aava: Nyt kun olemme käsitelleet teoreettista taustaa, siirrymme seuraavaksi tekemiimme haastatteluihin. Jokainen meistä teki oman haastattelunsa. Minun haastateltavani on tässä erityistapaus, koska hän on ruotsinopettaja.
Aava: Hän opettaa yläkoulussa vuosiluokkia 7–9, eli 13–16-vuotiaita, Vantaalla. Hän itse on viisikymppinen suomenkielinen henkilö suomalaiselta paikkakunnalta.
Reeta: Minun haastateltavani on nuori aikuinen, joka on hiljattain valmistunut lukiosta ja asuu nykyään Helsingissä. Hän kasvoi enemmistöltään ruotsinkielisellä alueella Suomessa ja opiskeli ruotsia koulussa neljänneltä luokalta lukion loppuun asti. Kasvaessaan hän oli jatkuvasti ruotsin ympäröimä: hänellä oli paljon ruotsinkielisiä ystäviä, ja ruotsi oli vahvasti läsnä hänen kasvuympäristönsä kielimaisemassa.
Aino: Ja minun haastateltavani on helsinkiläinen nuori aikuinen, joka kävi kielipainotteisen lukion ja opiskelee nyt ensimmäistä vuotta kielitiedettä.
Aava: Kysyimme haastateltaviltamme heidän taustastaan ruotsin oppijoina sekä siitä, millaisia asenteita heillä oli ennen ruotsin opiskelun aloittamista ja sen aikana. Kysyimme myös heidän ruotsin taidostaan sekä heidän näkemyksistään ruotsin asemasta pakollisena oppiaineena suomalaisessa koulutusjärjestelmässä.
Aino: Kyllä.
Aava: Siitä onkin hyvä aloittaa. Ruotsin pakollinen asema suomalaisessa koulutusjärjestelmässä. Mitä haastateltavanne sanoivat siitä? Millaisia mielipiteitä heillä oli?
Aino: Minun haastateltavani oli hyvin selvästi pakkoruotsin kannalla.
Aava: Okei.
Aino: Hän ilmaisi, että hänen mielestään ruotsi on aivan yhtä pakollinen kuin mikä tahansa muu kouluaine.
Aava: Aivan.
Aino: Eivätkä muut aineet saa osakseen samanlaista kielteisyyttä. Hän haluaisi poistaa tämän kielteisyyden ruotsin ympäriltä.
Aava: Niin, niin.
Reeta: Minun haastateltavani oli myös hyvin vahvasti pakkoruotsin puolella. Hän piti sitä hyvänä asiana ja oli todella kiitollinen siitä, että oli saanut muodollista opetusta kielessä, vaikka ruotsi ympäröi häntä jatkuvasti muutenkin. Hän koki, että nimenomaan koulussa saatu opetus auttoi häntä todella syventämään osaamistaan ja toimimaan kaksikielisessä ympäristössä.
Aava: Sai ehkä enemmän kielellisiä resursseja.
Reeta: Niin. Ja hän koki myös, että jos hänellä olisi silloin ollut mahdollisuus olla valitsematta ruotsia, hän ei ehkä olisi ottanut sitä – ja katuisi sitä nyt. Eli hänkin oli hyvin vahvasti pakollisen ruotsin kannalla.
Aava: Entä te kielitieteen opiskelijoina? Ovatko omat näkemyksenne koskaan olleet kielteisiä? Oletan nyt, että suhtaudutte nykyään myönteisesti pakolliseen ruotsiin.
Aino: Minulla oli aiemmin aika kielteinen asenne, varsinkin ennen opintojeni alkua, ehkä jo lapsena. Luulen, että omaksuin paljon ympäröivästä kulttuurista tulevaa kielteisyyttä. Mutta kiinnostavaa on, että kävin myös välillä hyvin ruotsinkielisillä alueilla, koska isäni on Ruotsin rajan läheltä, ja kävimme siellä joka kesä, myös ostoksilla Ruotsin puolella. Muistan olleeni todella turhautunut siihen, etten ymmärtänyt mitään. Ehkä se muuttui ajan myötä jonkinlaiseksi välinpitämättömyydeksi koko kieltä kohtaan. Mutta myöhemmin, kun vähän kasvoin ulos siitä, asenteeni muuttuivat paljon myönteisemmiksi.
Reeta: Oliko jokin tietty hetki, joka muutti suhtautumisesi, vai tapahtuiko se vähitellen?
Aino: Luulen, että vähitellen. Ja kun opin enemmän, turhauduin vähemmän siihen, etten osannut mitään.
Reeta: Aivan.
Aava: Ehkä enemmän kontaktia kieleen, vaikka vain koulussa.
Aino: Kyllä.
Aava: Minusta tuntui aina, että kasvaessani ympärilläni oli vastakkaisia voimia. Jotkut lähelläni olevat ihmiset olivat hyvin ruotsinvastaisia ja jotkut hyvin ruotsimyönteisiä. Muistan, että pakkoruotsista puhuttiin paljon juuri silloin, kun aloitin ruotsin opiskelun. Se oli hyvin ajankohtainen aihe. Ja asetin itseni ehkä tietoisesti vastustamaan sitä kielteisyyttä – siis ruotsin puolelle.
Reeta: Minulla se oli vähän erilaista. Termi “pakkoruotsi” ei ollut koskaan läsnä, koska kasvoin kaksikielisessä ympäristössä. Ruotsi oli aina olemassa. Olen itsekin, kuten haastateltavani, kasvanut kaksikielisessä ympäristössä. Se oli ehkä luonnollisempaa kuin teille kahdelle. Ruotsi oli aina läsnä eikä kukaan koskaan kyseenalaistanut sitä. Sitä vain opittiin siinä sivussa, niin kuin kaikkea muutakin.
Aava: Eli sanoisitko, että Björklundin ja Pakarisen kuvaama ruotsi oli osa luonnollista kaksikielistä jatkumoa?
Reeta: Kyllä, juuri niin. Se oli täsmälleen sellainen ympäristö. Ruotsi saattoi olla kouluaine, mutta siihen ei liittynyt erityistä stigmaa – ainakaan minun kokemuksessani tai siinä, miten ympärilläni olevat ihmiset siihen suhtautuivat. Se oli vain yksi oppiaine muiden joukossa: mentiin maantiedon tunnille, sitten ruotsin tunnille, sitten suomen tunnille. Kaikki oli koulussa samanarvoista.
Aava: Tuodakseni opettajan näkökulman mukaan: kun kysyin häneltä pakollisesta ruotsista, hän ei oikeastaan suoraan kertonut omaa kantaansa, vaan puhui enemmän käytännön seurauksista – siitä, miten hänen työnsä muuttuisi merkittävästi, jos ruotsi ei olisi pakollinen. Siinä mielessä hän ei siis ottanut suoraa kantaa. Mutta virkamiesruotsista hänellä oli selkeä mielipide: hänen mielestään sen oppimistulokset ovat pääosin heikkoja. Hän epäili, että virkamiesruotsin jälkeen ihmiset todella pystyisivät tekemään työtään ruotsiksi. Siinä mielessä hänen kantansa siihen oli kielteinen.
Aino: Niin, mutta ei periaatteen tasolla – vaan tulosten.
Reeta: Niin.
Aino: Ja olen samaa mieltä siitä, ettei virkamiesruotsi oikein tuota tehokkaita ruotsin käyttäjiä.
Aava: Ja jos ajattelee opintopistemäärää: jos kandidaatin ja maisterin tutkinto on yhteensä 300 opintopistettä, ruotsi on siitä 3. Se on yksi prosentti. Ei se todellakaan takaa, että sen yhden prosentin jälkeen pystyisi tekemään sen 99 prosenttia ruotsiksi.
Reeta: Niin.
Aava: Opettajan opiskelijoiden mielipiteistä hän kuvasi, että hänellä on luokassa auktoriteettia. He kyllä keskustelevat ruotsista ja siitä, miksi sitä opiskellaan ja mikä sen asema on, mutta varsinaiselle valittamiselle ei oikein ole tilaa. Sille ei ole sijaa hänen opetuksessaan. Ehkä hän katkaisee sen heti alkuunsa. Ja hauska lainaus, joka antoi podcastille nimen, oli se, että kun puhuimme pakkoruotsista terminä, hän kutsui pakollista ruotsin opetusta Suomessa “riemuruotsiksi”. Hän kuvasi yleisesti käyttävänsä erilaisia strategioita viestiäkseen myönteistä suhtautumista ruotsiin ja esittääkseen ruotsin kielen myönteisessä valossa. Tämä liittyy hyvin kuudesluokkalaisia koskevaan tapaustutkimukseen ja siihen, miten opettaja vaikuttaa oppilaiden asenteisiin. Emme tiedä, mitä hänen oppilaansa ajattelevat, mutta voimme ainakin olettaa, ettei tämä ainakaan vaikuta heihin kielteisesti.
Aino: Aivan. Minun haastateltavani korosti myös hyvän ja läsnä olevan opettajan merkitystä. Hänellä oli yläkoulussa notkahdus opiskelukyvyssä, mutta lukiossa hänellä oli erinomainen opettaja, joka todella auttoi häntä. Se vaikutti olevan hänelle erittäin tärkeää.
Aava: Niin.
Reeta: Kyllä, hyvä ympäristö vaikuttaa ehdottomasti siihen, miten kieliä opitaan ja miten niiden oppiminen koetaan. Mutta kiinnostavasti, ehkä vähän tämän vastapainoksi, minun haastateltavani – joka oli ympäröity ruotsilla – kuvasi usein tunteneensa painetta siitä, ettei ollut tarpeeksi hyvä, ja se aiheutti ahdistusta. Hän koki, eikä koe vieläkään, olevansa täysin valmis käymään syvällisempiä keskusteluja ruotsiksi.
Aava: Tämä liittyy hyvin Björklundin ja Pakarisen tutkimukseen siitä ihannekaksikielisen ajatuksesta ja paineesta, joka syntyy, jos ei ole oppinut molempia kieliä varhain kotona.
Aino: Ja korkealla tasolla.
Reeta: Kyllä.
Aava: Ehkä haastateltavasi ei siis koe kuuluvansa täysin kaksikieliseen yhteisöön.
Reeta: Niin. Se liittyy vahvasti hänen identiteettiinsä. Hän ei oikein kokenut olevansa tarpeeksi “ruotsinkielinen suomalainen”.
Aava: Ehkä kaksikielinen jatkumo ei siis ollutkaan riittävän inklusiivinen, vaan paine meni sen edelle.
Reeta: Niin, juuri niin.
Aino: Oletteko te kokeneet painetta siihen, että suomenkielisenä pitäisi tavallaan pysyä vain suomen puolella eikä liukua ruotsin suuntaan?
Aava: Minusta tuntuu, että kohtaan ruotsinkielisiä nykyään eniten työssäni, enkä oikein koskaan uskalla edes yrittää. Vaikka puhumme paljon limittäiskielisyydestä, tilanne tuntuu silti aika pelottavalta, koska odotus on tavallaan se, että kaikkia kieliä pitäisi puhua samalla tasolla – ja jos ei puhu, niin ei pitäisi puhua ollenkaan. Silloin siirrytään helposti englantiin, jos esimerkiksi toisella ei ole hyvää suomea ja minulla ei tarpeeksi hyvää ruotsia. Päädymme siis puhumaan englantia sen sijaan, että käyttäisimme limittäin niitä resursseja, joita meillä oikeasti on.
Aino: Juuri noin minäkin olen kokenut tällaiset tilanteet.
Reeta: Minulle se on ehkä hieman erilaista, koska olen tottunut käyttämään ruotsia paljon, erityisesti kotipaikkakunnallani. Siellä se on suoraviivaisempaa – tai ainakin suoraviivaisempaa kuin Helsingissä – koska oletus on, että ruotsia käytetään enemmän. Jos joku puhuu minulle ruotsia, vastaan ruotsiksi. Mutta täällä Helsingissä en oikein tunne kontekstia. Missä olen? Mikä tilanne on? Se tekee tilanteista hämmentäviä minullekin. Täällä tuntuu olevan mustavalkoisempaa: joko puhut ruotsia tai suomea, etkä sekoita niitä. Se luo epävarmuutta, koska minun pitää ikään kuin valita kahden kielen välillä. Helsingissä se tuntuu hyvin tietoiselta valinnalta. Jos menen vaikka yliopiston ruotsinkieliseen yksikköön lounaalle, pitäisikö minun puhua ruotsia myyjälle? Vai suomea? Erotunko, jos puhun ruotsia?
Aino: Ruotsin käyttäminen tuntuu melkein kulttuuriselta omimiselta.
Reeta: Niin.
Aino: Ikään kuin en kuuluisi siihen yhteisöön. En ole suomenruotsalainen, niin mitä minä edes yritän.
Aava: Niin. Minun haastateltavani, vaikka hän on saanut korkeakoulutuksen ruotsiksi – siis opiskellut ruotsia ruotsin kielellä hyvin korkealla tasolla – kuvasi silti, että hänestäkin tuntuu joskus oudolta puhua ruotsia. Jos ympärillä on ihmisiä, jotka eivät ymmärrä, hän vaihtaa helposti takaisin suomeen. Ja jos hän puhuu ruotsinkielisen kanssa, hekin vaihtavat helposti takaisin suomeen, jos joku ympärillä ei ymmärrä. Mutta hän kertoi myös joskus “testaavansa” asiakaspalvelutilanteita: voinko saada palvelua ruotsiksi?
Reeta: Tästä näkee, että tilanne on hyvin monimutkainen, ja on ymmärrettävää, että se herättää paljon mielipiteitä. Luulen, että jokainen suomalainen on kohdannut tämän aiheen tavalla tai toisella.
Aava: Kyllä.
Reeta: Pakkoruotsin ja riemuruotsin kohdalla mielipiteet ovat vahvoja, ja niitä ikään kuin odotetaan olevan.
Aava: Kyllä.
Reeta: Ja keskustelu on usein hyvin polarisoitunutta.
Aava: Kyllä.
Aino: Ja se kytkeytyy nationalismiin.
Aava: Kyllä.
Aino: Ja kaikenlaisiin muihin asioihin.
Aava: Kuten näimme haastatteluissamme, omissa näkemyksissämme ja aiemmissa tutkimuksissa, ruotsia koskeviin mielipiteisiin vaikuttaa hyvin moni asia: ikä, ympäristö, kontaktit kieleen, sukupuoli, koulutustaso.
Reeta: Mutta tutkimukset ja omat havaintomme näyttävät myös, että ruotsin tilanne voisi olla parempi, sanotaan näin nätisti. Siihen suhtaudutaan usein kielteisesti. Mutta mitä me itse ajattelemme? Mihin suuntaan pitäisi mennä? Miten tätä voisi parantaa?
Aava: Minusta ajatus kaksikielisestä jatkumosta on todella hyvä, ja sitä voisi ehkä laajentaa. Vaikka jotkin alueet ovat enemmän suomenkielisiä, sen ei tarvitse tarkoittaa, että kaiken pitäisi olla 50–50. Limittäiskielisyys tai kaksikielisyys ei tarkoita 50–50-jakoa. Se on jotain, mitä voisimme ehkä kehittää eteenpäin. Voisimme käyttää enemmän niitä kielellisiä resursseja, joita meillä jo on – myös ruotsia.
Reeta: Niin, pidän tuosta ajatuksesta.
Aava: Ja tähän päättyy jakso ruotsin kielestä Suomessa. Kiitos kuuntelemisesta.
Reeta: Kiitos.
Aino: Hei hei.
Aava: Tervetuloa podcast-jaksoomme, joka käsittelee ruotsin kieltä Suomessa. Minä olen Aava.
Aino: Minä olen Aino.
Reeta: Ja minä olen Reeta.
Aino: Tänään tarkastelemme ruotsin kieleen liittyviä ideologioita suomalaisessa koulutuksessa ja yhteiskunnassa ei-ruotsinkielisten näkökulmasta. Tutkimuskysymyksemme on: miten ihmiset, joiden äidinkieli ei ole ruotsi, suhtautuvat ruotsin oppimiseen toisena kielenä Suomessa? Toisin sanoen: miten suomalaisen, suomenkielisen koulutuspolun läpikäyneet ihmiset suhtautuvat pakolliseen ruotsin opetukseen kouluissa?
Reeta: Podcastin rakenne on seuraava. Aluksi annamme yleistä taustatietoa ruotsin kielestä Suomessa ja sen asemasta koulutuksessa. Sen jälkeen esittelemme ja keskustelemme kolmesta erilaisesta näkökulmasta aiheeseen, perustuen haastatteluihin, jotka kukin meistä on tehnyt. Ennen kuin aloitamme, pieni huomautus: me juontajat ja haastateltavamme olemme kaikki korkeasti koulutettuja Helsingissä asuvia henkilöitä, eikä kukaan meistä identifioidu mieheksi. Otoksemme ei siis ole ainoastaan pieni, vaan myös näkökulmaltaan kapea. Se on näin ollen melko epätasapainoinen ja edustaa enemmän myönteistä puolta.
Aava: Siirrymme nyt käsittelemään teoreettista taustaa: aloitamme historiasta, siirrymme kieli-ideologioihin ja asenteisiin, ja lopuksi esittelemme muutamia tapaustutkimuksia.
Aino: Hiukan ruotsin kielen historiasta Suomessa. Minna Harmanen ja Gun Oker-Blom käsittelevät ruotsin kielen historiaa Suomessa artikkelissa Finnish Language and Literature, jonka Opetushallitus julkaisi vuonna 2022.
Ruotsia on puhuttu nykyisen Suomen alueella ainakin 1100-luvulta lähtien, käytännössä siitä asti kun ruotsi eriytyi lähimmistä sukukielistään ja voimme puhua ruotsin kielestä omana kielenään. Ruotsi oli Suomen ainoa hallintokieli 1300-luvun puolivälistä aina vuoteen 1902, jolloin suomesta tuli toinen virallinen kieli. 1970-luvulla peruskoulujärjestelmää uudistettiin, ja muiden muutosten ohella käyttöön otettiin pakollinen toisen kotimaisen kielen opiskelu: ruotsinkielisten tuli opiskella suomea kouluaineena ja suomenkielisten ruotsia.
Pakollisiin toisen kotimaisen opintoihin kuuluu mitä? Kolme [po. neljä] vuotta perusopetuksessa. Lukiossa viisi moduulia eli kymmenen opintopistettä. Ja niille, jotka jatkavat korkeakoulutukseen, tulee niin sanottu virkamiesruotsi, joka on yksi kurssi ja jonka tarkoitus on tehdä opiskelijasta riittävän pätevä työskentelemään omalla alallaan kohdekielellä. Tässä kohtaa on syytä huomauttaa, että Suomi ei tietenkään ole kaksikielinen vaan monikielinen maa. Mutta tässä puhumme ruotsin ja suomen välisestä suhteesta.
Yleinen suhtautuminen pakolliseen ruotsiin suomenkielisten ja vastaavasti pakolliseen suomeen ruotsinkielisten keskuudessa on melko kielteinen, tai ainakin siltä näyttää. Usein käytetty termi on “pakkoruotsi”, jonka Kaleen ja Kaleenin vuoden 2022 Oulun yliopiston gradun mukaan keksi Eljas Pölhö, silloinen Suomalaisuuden Liiton puheenjohtaja. Sieltä termi levisi laajalle.
Aava: Kieli-ideologiat ja asenteet ruotsia kohtaan Suomessa ovat olleet keskustelun kohteena jo pitkään. Björklundin ja Pakarisen vuoden 2023 artikkelin mukaan Suomessa tehdyt kieli-ideologiatutkimukset ovat osoittaneet, että kaikkein kielteisimmät näkemykset ruotsista ovat niillä, joilla ei ole minkäänlaista kontaktia tai suhdetta ruotsin kieleen. Pitkäsen ja Westisen vuoden 2017 kielikyselytutkimuksessa yli puolet suomenkielisistä vastusti pakollista ruotsia. Tulokset osoittivat vahvan yhteyden asenteiden kielteisyyden tai myönteisyyden ja vastaajien itse arvioiman ruotsin taidon välillä. Heikompi taitotaso korreloi kielteisten vastausten kanssa ja parempi myönteisten.
Asenteet ruotsia kohtaan eivät kuitenkaan ole yksiselitteisen kielteisiä, sillä enemmistö suomenkielisistä pitää ruotsia tärkeänä osana suomalaista yhteiskuntaa. Pitkäsen ja Westisen mukaan myös yhä useammat perheet, joiden kotikieli ei ole ruotsi, ovat valinneet lapselleen ruotsinkielisen koulun. Björklund ja Pakarinen puolestaan toteavat, että myönteiset kokemukset koulutusympäristöstä vaikuttavat merkittävästi myöhempiin asenteisiin ruotsia kohtaan. Myönteiset asenteet voivat olla ratkaisevia ruotsinkielisten, lain takaamien palveluiden ylläpitämisessä, sillä nykyinen koulutusjärjestelmä ei tuota riittävästi ruotsia osaavia ihmisiä näiden palveluiden turvaamiseksi.
Björklund ja Pakarinen esittelevät myös ruotsinkielisillä alueilla esiintyvän kieli-ideologian, jossa kaksi kansalliskieltä nähdään kieliparina, joka ilmentää dynaamisen kaksikielisyyden ideaa. Tällöin ruotsia ei nähdä erillisenä kielenä vaan osana kaksikielistä jatkumoa. Kielellisestä näkökulmasta tämä on myönteinen ja inklusiivinen tapa suhtautua monikielisyyteen, ja se voi rohkaista limittäiskielisyyteen eli kaikkien kielellisten resurssien joustavaan käyttöön. Björklund ja Pakarinen kuitenkin huomauttavat, että samalla elää myös ajatus “ihannekaksikielisestä”, ihmisestä, joka on omaksunut molemmat kielet kotona varhain lapsuudesta asti. Heidän mukaansa suomen- ja ruotsinkielisen kaksikielisyyden käsityksessä olisi tilaa suuremmalle inklusiivisuudelle.
Kaiken kaikkiaan kieli-ideologiat ja asenteet ruotsia kohtaan ovat ristiriitaisia. Ruotsin historiallinen ja institutionaalinen asema nähdään tärkeänä, mutta useimmat haluaisivat oppia kieltä vain valinnaisesti. Toisaalta 70 % haluaisi osata ruotsia paremmin, vaikka he eivät koe hyötyneensä kielestä omassa elämässään. Kyselytutkimuksen mukaan asenteisiin vaikuttaa myös sitkeä käsitys ruotsinkielisistä etuoikeutettuna ja ylempiluokkaisena “parempana väkenä”.
Aino: Ja nyt esittelemme kaksi tapaustutkimusta aiheesta, alkaen omastani.
Elina Haaviston vuonna 2019 Tampereen yliopistossa tekemä kasvatustieteen pro gradu Kuudesluokkalaisten asenteet ruotsin kieltä kohtaan tarkasteli kuudesluokkalaisten suhtautumista ruotsin opiskeluun. Aiemman tutkimuksen perusteella oletuksena oli, että miehillä on keskimäärin kielteisempi suhtautuminen ruotsiin kuin naisilla, että vanhemmat ihmiset pitävät ruotsia tärkeämpänä osana suomalaista yhteiskuntaa kuin nuoret, ja että korkeasti koulutetut sekä ruotsinkielisiin kontaktia omaavat suhtautuvat ruotsiin myönteisemmin kuin matalammin koulutetut tai ne, joilla ei ole kontakteja ruotsinkielisiin.
Hanna Lehti-Eklundin ja Maria Green-Vänttisen vuonna 2011 yhdeksäsluokkalaisille tekemä tutkimus osoitti ilmeisesti, että suurimmalla osalla oppilaista oli myönteinen tai ainakin neutraali suhtautuminen ruotsin opiskeluun.
Haaviston gradun mukaan enemmistöllä oppilaista – 13:lla 24:stä – oli myönteinen asenne, seitsemällä neutraali ja neljällä kielteinen. Vanhempien korkeampi koulutustaso korreloi myönteisten asenteiden kanssa. Motivaatio, kiinnostus käyttää ruotsia, opettaja sekä vanhempien asenteet vaikuttivat oppilaiden asenteisiin eniten.
Reeta: Toinen tapaustutkimus, joka tehtiin Jyväskylän yliopistossa Kajanderin, Allenin, Dufvan ja Kotkavuoren toimesta vuonna 2015, esittelee kiinnostavan tapauksen limittäiskielisyydestä ja rinnakkaisesta yksikielisyydestä lukioympäristössä. Kaksi lukiota – ruotsinkielinen ja suomenkielinen – sijoitettiin saman katon alle kaksikielisessä länsisuomalaisessa kaupungissa vuonna 2013. Tutkimus tarkastelee opiskelijoiden ja opettajien asenteita ja odotuksia tähän muutokseen liittyen. Tulokset osoittavat, että vaikka kielet pidettiin koulussa melko erillään, opiskelijat suhtautuivat tilanteeseen pääosin myönteisesti ja käyttivät koulun ulkopuolella kieliä joustavammin ja monipuolisemmin, myös englantia.
Esimerkiksi osa opiskelijoista kommentoi, että heidän asenteensa toista kieliryhmää kohtaan olivat muuttuneet ja että he pitivät muutosta hyvänä mahdollisuutena oppia toista kieltä.
Aava: Nyt kun olemme käsitelleet teoreettista taustaa, siirrymme seuraavaksi tekemiimme haastatteluihin. Jokainen meistä teki oman haastattelunsa. Minun haastateltavani on tässä erityistapaus, koska hän on ruotsinopettaja.
Aava: Hän opettaa yläkoulussa vuosiluokkia 7–9, eli 13–16-vuotiaita, Vantaalla. Hän itse on viisikymppinen suomenkielinen henkilö suomalaiselta paikkakunnalta.
Reeta: Minun haastateltavani on nuori aikuinen, joka on hiljattain valmistunut lukiosta ja asuu nykyään Helsingissä. Hän kasvoi enemmistöltään ruotsinkielisellä alueella Suomessa ja opiskeli ruotsia koulussa neljänneltä luokalta lukion loppuun asti. Kasvaessaan hän oli jatkuvasti ruotsin ympäröimä: hänellä oli paljon ruotsinkielisiä ystäviä, ja ruotsi oli vahvasti läsnä hänen kasvuympäristönsä kielimaisemassa.
Aino: Ja minun haastateltavani on helsinkiläinen nuori aikuinen, joka kävi kielipainotteisen lukion ja opiskelee nyt ensimmäistä vuotta kielitiedettä.
Aava: Kysyimme haastateltaviltamme heidän taustastaan ruotsin oppijoina sekä siitä, millaisia asenteita heillä oli ennen ruotsin opiskelun aloittamista ja sen aikana. Kysyimme myös heidän ruotsin taidostaan sekä heidän näkemyksistään ruotsin asemasta pakollisena oppiaineena suomalaisessa koulutusjärjestelmässä.
Aino: Kyllä.
Aava: Siitä onkin hyvä aloittaa. Ruotsin pakollinen asema suomalaisessa koulutusjärjestelmässä. Mitä haastateltavanne sanoivat siitä? Millaisia mielipiteitä heillä oli?
Aino: Minun haastateltavani oli hyvin selvästi pakkoruotsin kannalla.
Aava: Okei.
Aino: Hän ilmaisi, että hänen mielestään ruotsi on aivan yhtä pakollinen kuin mikä tahansa muu kouluaine.
Aava: Aivan.
Aino: Eivätkä muut aineet saa osakseen samanlaista kielteisyyttä. Hän haluaisi poistaa tämän kielteisyyden ruotsin ympäriltä.
Aava: Niin, niin.
Reeta: Minun haastateltavani oli myös hyvin vahvasti pakkoruotsin puolella. Hän piti sitä hyvänä asiana ja oli todella kiitollinen siitä, että oli saanut muodollista opetusta kielessä, vaikka ruotsi ympäröi häntä jatkuvasti muutenkin. Hän koki, että nimenomaan koulussa saatu opetus auttoi häntä todella syventämään osaamistaan ja toimimaan kaksikielisessä ympäristössä.
Aava: Sai ehkä enemmän kielellisiä resursseja.
Reeta: Niin. Ja hän koki myös, että jos hänellä olisi silloin ollut mahdollisuus olla valitsematta ruotsia, hän ei ehkä olisi ottanut sitä – ja katuisi sitä nyt. Eli hänkin oli hyvin vahvasti pakollisen ruotsin kannalla.
Aava: Entä te kielitieteen opiskelijoina? Ovatko omat näkemyksenne koskaan olleet kielteisiä? Oletan nyt, että suhtaudutte nykyään myönteisesti pakolliseen ruotsiin.
Aino: Minulla oli aiemmin aika kielteinen asenne, varsinkin ennen opintojeni alkua, ehkä jo lapsena. Luulen, että omaksuin paljon ympäröivästä kulttuurista tulevaa kielteisyyttä. Mutta kiinnostavaa on, että kävin myös välillä hyvin ruotsinkielisillä alueilla, koska isäni on Ruotsin rajan läheltä, ja kävimme siellä joka kesä, myös ostoksilla Ruotsin puolella. Muistan olleeni todella turhautunut siihen, etten ymmärtänyt mitään. Ehkä se muuttui ajan myötä jonkinlaiseksi välinpitämättömyydeksi koko kieltä kohtaan. Mutta myöhemmin, kun vähän kasvoin ulos siitä, asenteeni muuttuivat paljon myönteisemmiksi.
Reeta: Oliko jokin tietty hetki, joka muutti suhtautumisesi, vai tapahtuiko se vähitellen?
Aino: Luulen, että vähitellen. Ja kun opin enemmän, turhauduin vähemmän siihen, etten osannut mitään.
Reeta: Aivan.
Aava: Ehkä enemmän kontaktia kieleen, vaikka vain koulussa.
Aino: Kyllä.
Aava: Minusta tuntui aina, että kasvaessani ympärilläni oli vastakkaisia voimia. Jotkut lähelläni olevat ihmiset olivat hyvin ruotsinvastaisia ja jotkut hyvin ruotsimyönteisiä. Muistan, että pakkoruotsista puhuttiin paljon juuri silloin, kun aloitin ruotsin opiskelun. Se oli hyvin ajankohtainen aihe. Ja asetin itseni ehkä tietoisesti vastustamaan sitä kielteisyyttä – siis ruotsin puolelle.
Reeta: Minulla se oli vähän erilaista. Termi “pakkoruotsi” ei ollut koskaan läsnä, koska kasvoin kaksikielisessä ympäristössä. Ruotsi oli aina olemassa. Olen itsekin, kuten haastateltavani, kasvanut kaksikielisessä ympäristössä. Se oli ehkä luonnollisempaa kuin teille kahdelle. Ruotsi oli aina läsnä eikä kukaan koskaan kyseenalaistanut sitä. Sitä vain opittiin siinä sivussa, niin kuin kaikkea muutakin.
Aava: Eli sanoisitko, että Björklundin ja Pakarisen kuvaama ruotsi oli osa luonnollista kaksikielistä jatkumoa?
Reeta: Kyllä, juuri niin. Se oli täsmälleen sellainen ympäristö. Ruotsi saattoi olla kouluaine, mutta siihen ei liittynyt erityistä stigmaa – ainakaan minun kokemuksessani tai siinä, miten ympärilläni olevat ihmiset siihen suhtautuivat. Se oli vain yksi oppiaine muiden joukossa: mentiin maantiedon tunnille, sitten ruotsin tunnille, sitten suomen tunnille. Kaikki oli koulussa samanarvoista.
Aava: Tuodakseni opettajan näkökulman mukaan: kun kysyin häneltä pakollisesta ruotsista, hän ei oikeastaan suoraan kertonut omaa kantaansa, vaan puhui enemmän käytännön seurauksista – siitä, miten hänen työnsä muuttuisi merkittävästi, jos ruotsi ei olisi pakollinen. Siinä mielessä hän ei siis ottanut suoraa kantaa. Mutta virkamiesruotsista hänellä oli selkeä mielipide: hänen mielestään sen oppimistulokset ovat pääosin heikkoja. Hän epäili, että virkamiesruotsin jälkeen ihmiset todella pystyisivät tekemään työtään ruotsiksi. Siinä mielessä hänen kantansa siihen oli kielteinen.
Aino: Niin, mutta ei periaatteen tasolla – vaan tulosten.
Reeta: Niin.
Aino: Ja olen samaa mieltä siitä, ettei virkamiesruotsi oikein tuota tehokkaita ruotsin käyttäjiä.
Aava: Ja jos ajattelee opintopistemäärää: jos kandidaatin ja maisterin tutkinto on yhteensä 300 opintopistettä, ruotsi on siitä 3. Se on yksi prosentti. Ei se todellakaan takaa, että sen yhden prosentin jälkeen pystyisi tekemään sen 99 prosenttia ruotsiksi.
Reeta: Niin.
Aava: Opettajan opiskelijoiden mielipiteistä hän kuvasi, että hänellä on luokassa auktoriteettia. He kyllä keskustelevat ruotsista ja siitä, miksi sitä opiskellaan ja mikä sen asema on, mutta varsinaiselle valittamiselle ei oikein ole tilaa. Sille ei ole sijaa hänen opetuksessaan. Ehkä hän katkaisee sen heti alkuunsa. Ja hauska lainaus, joka antoi podcastille nimen, oli se, että kun puhuimme pakkoruotsista terminä, hän kutsui pakollista ruotsin opetusta Suomessa “riemuruotsiksi”. Hän kuvasi yleisesti käyttävänsä erilaisia strategioita viestiäkseen myönteistä suhtautumista ruotsiin ja esittääkseen ruotsin kielen myönteisessä valossa. Tämä liittyy hyvin kuudesluokkalaisia koskevaan tapaustutkimukseen ja siihen, miten opettaja vaikuttaa oppilaiden asenteisiin. Emme tiedä, mitä hänen oppilaansa ajattelevat, mutta voimme ainakin olettaa, ettei tämä ainakaan vaikuta heihin kielteisesti.
Aino: Aivan. Minun haastateltavani korosti myös hyvän ja läsnä olevan opettajan merkitystä. Hänellä oli yläkoulussa notkahdus opiskelukyvyssä, mutta lukiossa hänellä oli erinomainen opettaja, joka todella auttoi häntä. Se vaikutti olevan hänelle erittäin tärkeää.
Aava: Niin.
Reeta: Kyllä, hyvä ympäristö vaikuttaa ehdottomasti siihen, miten kieliä opitaan ja miten niiden oppiminen koetaan. Mutta kiinnostavasti, ehkä vähän tämän vastapainoksi, minun haastateltavani – joka oli ympäröity ruotsilla – kuvasi usein tunteneensa painetta siitä, ettei ollut tarpeeksi hyvä, ja se aiheutti ahdistusta. Hän koki, eikä koe vieläkään, olevansa täysin valmis käymään syvällisempiä keskusteluja ruotsiksi.
Aava: Tämä liittyy hyvin Björklundin ja Pakarisen tutkimukseen siitä ihannekaksikielisen ajatuksesta ja paineesta, joka syntyy, jos ei ole oppinut molempia kieliä varhain kotona.
Aino: Ja korkealla tasolla.
Reeta: Kyllä.
Aava: Ehkä haastateltavasi ei siis koe kuuluvansa täysin kaksikieliseen yhteisöön.
Reeta: Niin. Se liittyy vahvasti hänen identiteettiinsä. Hän ei oikein kokenut olevansa tarpeeksi “ruotsinkielinen suomalainen”.
Aava: Ehkä kaksikielinen jatkumo ei siis ollutkaan riittävän inklusiivinen, vaan paine meni sen edelle.
Reeta: Niin, juuri niin.
Aino: Oletteko te kokeneet painetta siihen, että suomenkielisenä pitäisi tavallaan pysyä vain suomen puolella eikä liukua ruotsin suuntaan?
Aava: Minusta tuntuu, että kohtaan ruotsinkielisiä nykyään eniten työssäni, enkä oikein koskaan uskalla edes yrittää. Vaikka puhumme paljon limittäiskielisyydestä, tilanne tuntuu silti aika pelottavalta, koska odotus on tavallaan se, että kaikkia kieliä pitäisi puhua samalla tasolla – ja jos ei puhu, niin ei pitäisi puhua ollenkaan. Silloin siirrytään helposti englantiin, jos esimerkiksi toisella ei ole hyvää suomea ja minulla ei tarpeeksi hyvää ruotsia. Päädymme siis puhumaan englantia sen sijaan, että käyttäisimme limittäin niitä resursseja, joita meillä oikeasti on.
Aino: Juuri noin minäkin olen kokenut tällaiset tilanteet.
Reeta: Minulle se on ehkä hieman erilaista, koska olen tottunut käyttämään ruotsia paljon, erityisesti kotipaikkakunnallani. Siellä se on suoraviivaisempaa – tai ainakin suoraviivaisempaa kuin Helsingissä – koska oletus on, että ruotsia käytetään enemmän. Jos joku puhuu minulle ruotsia, vastaan ruotsiksi. Mutta täällä Helsingissä en oikein tunne kontekstia. Missä olen? Mikä tilanne on? Se tekee tilanteista hämmentäviä minullekin. Täällä tuntuu olevan mustavalkoisempaa: joko puhut ruotsia tai suomea, etkä sekoita niitä. Se luo epävarmuutta, koska minun pitää ikään kuin valita kahden kielen välillä. Helsingissä se tuntuu hyvin tietoiselta valinnalta. Jos menen vaikka yliopiston ruotsinkieliseen yksikköön lounaalle, pitäisikö minun puhua ruotsia myyjälle? Vai suomea? Erotunko, jos puhun ruotsia?
Aino: Ruotsin käyttäminen tuntuu melkein kulttuuriselta omimiselta.
Reeta: Niin.
Aino: Ikään kuin en kuuluisi siihen yhteisöön. En ole suomenruotsalainen, niin mitä minä edes yritän.
Aava: Niin. Minun haastateltavani, vaikka hän on saanut korkeakoulutuksen ruotsiksi – siis opiskellut ruotsia ruotsin kielellä hyvin korkealla tasolla – kuvasi silti, että hänestäkin tuntuu joskus oudolta puhua ruotsia. Jos ympärillä on ihmisiä, jotka eivät ymmärrä, hän vaihtaa helposti takaisin suomeen. Ja jos hän puhuu ruotsinkielisen kanssa, hekin vaihtavat helposti takaisin suomeen, jos joku ympärillä ei ymmärrä. Mutta hän kertoi myös joskus “testaavansa” asiakaspalvelutilanteita: voinko saada palvelua ruotsiksi?
Reeta: Tästä näkee, että tilanne on hyvin monimutkainen, ja on ymmärrettävää, että se herättää paljon mielipiteitä. Luulen, että jokainen suomalainen on kohdannut tämän aiheen tavalla tai toisella.
Aava: Kyllä.
Reeta: Pakkoruotsin ja riemuruotsin kohdalla mielipiteet ovat vahvoja, ja niitä ikään kuin odotetaan olevan.
Aava: Kyllä.
Reeta: Ja keskustelu on usein hyvin polarisoitunutta.
Aava: Kyllä.
Aino: Ja se kytkeytyy nationalismiin.
Aava: Kyllä.
Aino: Ja kaikenlaisiin muihin asioihin.
Aava: Kuten näimme haastatteluissamme, omissa näkemyksissämme ja aiemmissa tutkimuksissa, ruotsia koskeviin mielipiteisiin vaikuttaa hyvin moni asia: ikä, ympäristö, kontaktit kieleen, sukupuoli, koulutustaso.
Reeta: Mutta tutkimukset ja omat havaintomme näyttävät myös, että ruotsin tilanne voisi olla parempi, sanotaan näin nätisti. Siihen suhtaudutaan usein kielteisesti. Mutta mitä me itse ajattelemme? Mihin suuntaan pitäisi mennä? Miten tätä voisi parantaa?
Aava: Minusta ajatus kaksikielisestä jatkumosta on todella hyvä, ja sitä voisi ehkä laajentaa. Vaikka jotkin alueet ovat enemmän suomenkielisiä, sen ei tarvitse tarkoittaa, että kaiken pitäisi olla 50–50. Limittäiskielisyys tai kaksikielisyys ei tarkoita 50–50-jakoa. Se on jotain, mitä voisimme ehkä kehittää eteenpäin. Voisimme käyttää enemmän niitä kielellisiä resursseja, joita meillä jo on – myös ruotsia.
Reeta: Niin, pidän tuosta ajatuksesta.
Aava: Ja tähän päättyy jakso ruotsin kielestä Suomessa. Kiitos kuuntelemisesta.
Reeta: Kiitos.
Aino: Hei hei.
Re: Podcast pakkoruotsin puolesta - tyhjää puhetta akateemisten naisten kuplasta
Keskustelun ongelmat
1. Pakkoa ei perustella — se normalisoidaan
Podcastin perusliike ei ole perustella pakkoa, vaan normalisoida se:
“Ruotsi on yhtä pakollinen kuin mikä tahansa muu kouluaine.”
Ohitetaan se, että pakollisuus on poliittisesti, historiallisesti ja alueellisesti poikkeuksellinen. Eikä perusteita löydy.
2. Koko keskustelu kiertää vaihtoehdon: valinnainen ruotsi
Podcastin ehkä silmiinpistävin piirre on se, että valinnainen ruotsi ei käytännössä saa kunnollista käsittelyä vaihtoehtona.
Pakkoruotsin kohdalla saa puhua vain
- paremmasta pedagogiikasta
- myönteisemmistä asenteista
- paremmista opettajista
- paremmasta ilmapiiristä
mutta ei siitä, pitäisikö pakon ylipäätään olla olemassa.
3. Pakon kritiikki tulkitaan asenneongelmaksi
Podcastissa pakon kritiikki näyttäytyy vain
- negatiivisena asenteena
- huonona kokemuksena ja
- kontaktin puutteena.
Tämän seurauksena kritiikki ei näyttäydy edes mahdollisesti rationaalisena, vaan lähinnä tunnereaktiona. Kritiikki psykologisoidaan.
4. Pakkoa ei tarvitse edes yrittää puolustaa, kun hehkutellaan vaan ruotsia
Podcastin esittää paljon perusteluja ruotsin puolesta:
- ruotsi on osa Suomen historiaa
- ruotsi kuuluu suomalaiseen yhteiskuntaan
- ruotsi voi olla hyödyllinen
- ruotsi on tärkeä osa kaksikielisyyttä
- ruotsi voi lisätä kielellisiä resursseja
Ne kuvaavat sitä, miksi ruotsi on puhujille arvokas, mutta ei näistä seuraa, että kaikkien tulee opiskella sitä pakolla.
5. Podcast on kiinnostava juuri siksi, että se näyttää hyvin selvästi, missä keskustelun sallitut rajat kulkevat.
Ruotsista saa puhua:
- myönteisesti opetuksen tasolla
- kriittisesti ilmapiirin tasolla
- kriittisesti oppimistulosten tasolla
- ei kriittisesti pakosta
Se on koko keskustelun näkymätön raja.
Ei saa edes mainita:
- ehkä pakko itse on ongelma
- ehkä valinnaisuus olisi toimivampi
- ehkä ongelma on rakenteessa eikä asenteissa
Tätä rajaa ei ylitetä.
1. Pakkoa ei perustella — se normalisoidaan
Podcastin perusliike ei ole perustella pakkoa, vaan normalisoida se:
“Ruotsi on yhtä pakollinen kuin mikä tahansa muu kouluaine.”
Ohitetaan se, että pakollisuus on poliittisesti, historiallisesti ja alueellisesti poikkeuksellinen. Eikä perusteita löydy.
2. Koko keskustelu kiertää vaihtoehdon: valinnainen ruotsi
Podcastin ehkä silmiinpistävin piirre on se, että valinnainen ruotsi ei käytännössä saa kunnollista käsittelyä vaihtoehtona.
Pakkoruotsin kohdalla saa puhua vain
- paremmasta pedagogiikasta
- myönteisemmistä asenteista
- paremmista opettajista
- paremmasta ilmapiiristä
mutta ei siitä, pitäisikö pakon ylipäätään olla olemassa.
3. Pakon kritiikki tulkitaan asenneongelmaksi
Podcastissa pakon kritiikki näyttäytyy vain
- negatiivisena asenteena
- huonona kokemuksena ja
- kontaktin puutteena.
Tämän seurauksena kritiikki ei näyttäydy edes mahdollisesti rationaalisena, vaan lähinnä tunnereaktiona. Kritiikki psykologisoidaan.
4. Pakkoa ei tarvitse edes yrittää puolustaa, kun hehkutellaan vaan ruotsia
Podcastin esittää paljon perusteluja ruotsin puolesta:
- ruotsi on osa Suomen historiaa
- ruotsi kuuluu suomalaiseen yhteiskuntaan
- ruotsi voi olla hyödyllinen
- ruotsi on tärkeä osa kaksikielisyyttä
- ruotsi voi lisätä kielellisiä resursseja
Ne kuvaavat sitä, miksi ruotsi on puhujille arvokas, mutta ei näistä seuraa, että kaikkien tulee opiskella sitä pakolla.
5. Podcast on kiinnostava juuri siksi, että se näyttää hyvin selvästi, missä keskustelun sallitut rajat kulkevat.
Ruotsista saa puhua:
- myönteisesti opetuksen tasolla
- kriittisesti ilmapiirin tasolla
- kriittisesti oppimistulosten tasolla
- ei kriittisesti pakosta
Se on koko keskustelun näkymätön raja.
Ei saa edes mainita:
- ehkä pakko itse on ongelma
- ehkä valinnaisuus olisi toimivampi
- ehkä ongelma on rakenteessa eikä asenteissa
Tätä rajaa ei ylitetä.
Viimeksi muokannut NRR, 02.05.2026 19:38. Yhteensä muokattu 2 kertaa.
Re: Podcast pakkoruotsin puolesta - tyhjää puhetta akateemisten naisten kuplasta
Mitä tämä podcast kertoo kielitieteen ja yliopiston asenteista?
Se kertoo, että yliopistolla suhtaudutaan pakkoruotsikeskusteluun
- ei koulutuspoliittisena kysymyksenä
vaan kieli-ideologisena kysymyksenä
- ei kysymyksenä oikeudenmukaisuudesta ja järkevyydestä
vaan asennekysymyksenä
- ei kysymyksenä “pitääkö pakkoa olla?”
vaan “miten pakkoon suhtaudutaan ja miksi?”
Tämä ei ole neutraali tapa rajata keskustelua.
Se on akateemisesti hienostunut tapa siirtää keskustelu pois pakon oikeutuksesta.
Ja juuri siksi podcast on kiinnostava: ei vain siksi, mitä se sanoo ruotsista, vaan siksi, mitä se paljastaa siitä, miten yliopisto tekee kiistanalaisesta kielipolitiikasta hallittavan, turvallisen ja analysoitavan aiheen - ohittaen täysin pakon kritiikin.
Sosiolingvistiikan ydinongelma on, että se purkaa kyllä puhetapoja, mutta ei tunnista tilanteita, joissa ongelma ei ole puhetapa vaan itse valta.
Se kertoo, että yliopistolla suhtaudutaan pakkoruotsikeskusteluun
- ei koulutuspoliittisena kysymyksenä
vaan kieli-ideologisena kysymyksenä
- ei kysymyksenä oikeudenmukaisuudesta ja järkevyydestä
vaan asennekysymyksenä
- ei kysymyksenä “pitääkö pakkoa olla?”
vaan “miten pakkoon suhtaudutaan ja miksi?”
Tämä ei ole neutraali tapa rajata keskustelua.
Se on akateemisesti hienostunut tapa siirtää keskustelu pois pakon oikeutuksesta.
Ja juuri siksi podcast on kiinnostava: ei vain siksi, mitä se sanoo ruotsista, vaan siksi, mitä se paljastaa siitä, miten yliopisto tekee kiistanalaisesta kielipolitiikasta hallittavan, turvallisen ja analysoitavan aiheen - ohittaen täysin pakon kritiikin.
Sosiolingvistiikan ydinongelma on, että se purkaa kyllä puhetapoja, mutta ei tunnista tilanteita, joissa ongelma ei ole puhetapa vaan itse valta.
Viimeksi muokannut NRR, 02.05.2026 19:40. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
-
Uusi kielipolitiikka
- Viestit: 2385
- Liittynyt: 08.12.2017 17:48
- Paikkakunta: Global
- Viesti:
Re: Podcast pakkoruotsin puolesta - tyhjää puhetta akateemisten naisten kuplasta
Näiden akateemisten naisten kuplasta ja sen tuotoksista voisi tehdä oman bullshit-bingon..
Mutta olihan siellä jotain faktaakin:
Vasta vuonna 1902 suomenkielinen enemmistö sai oikeuden asioida omalla kielellään oman maan viranomaisten kanssa.
Kannattaisikin pohtia historiallista oikeudenmukaisuutta:
Ruotsinkielisille voi Suomessa antaa vain samat oikeudet kuin Ruotsin valtion kielivähemmistöillä, mutta paikallisilla kielienemmistöillä oli 1100-1809...
Millaiset oikeudet meillä oli?
Kuunnella kirkon saarnoja suomeksi?
Esim oikeuslaitos?
Tässä lisää matskua bullshit-bingoon:
https://www.kieliverkosto.fi/fi/journal ... rittamassa
Mutta olihan siellä jotain faktaakin:
Vasta vuonna 1902 suomenkielinen enemmistö sai oikeuden asioida omalla kielellään oman maan viranomaisten kanssa.
Kannattaisikin pohtia historiallista oikeudenmukaisuutta:
Ruotsinkielisille voi Suomessa antaa vain samat oikeudet kuin Ruotsin valtion kielivähemmistöillä, mutta paikallisilla kielienemmistöillä oli 1100-1809...
Millaiset oikeudet meillä oli?
Kuunnella kirkon saarnoja suomeksi?
Esim oikeuslaitos?
Tässä lisää matskua bullshit-bingoon:
https://www.kieliverkosto.fi/fi/journal ... rittamassa