KIMMO SASI /KOK
Ensin haluan lyhyesti arvioida tätä hallituksen esitystä perustuslain näkökulmasta perustuslakivaliokunnan puheenjohtajana, koska perustuslakivaliokunnalta pyydettiin lausunto tästä hallituksen esityksestä.
Perustuslain 17 §:n mukaan suomi ja ruotsi ovat Suomen kansalliskielet. Tästä seuraa, että näillä perustuslain säännöksillä kielellisistä oikeuksista on perusoikeusuudistuksen esitöiden mukaan erityistä merkitystä koulu- ja muiden sivistysolojen järjestämisessä, mikä tarkoittaa sitä, että meillä täytyy turvata opetus sekä suomen että ruotsin kielellä. Jokaisella tässä maassa on oikeus saada kielenopetusta ja opetusta omalla kielellään.
Kuitenkin mitä tulee ylioppilastutkinnon olemassaoloon ylipäätänsä tai tutkinnon yksityiskohtaiseen rakenteeseen, etäisyys tähän oikeuteen saada opetusta omalla kielellä on siinä määrin suuri, että ei voida katsoa, että sillä olisi kielellisten perusoikeuksien kannalta sellaista merkitystä, että perustuslaki asettaisi esteitä tuon ylioppilastutkinnon rakenteen sisällölle. Kuitenkin sanottuani tämän haluan korostaa sitä, että tällaisellakin muutoksella, mitä hallitus esittää, saattaa olla pitkällä aikavälillä merkittäviä välillisiä vaikutuksia. Nimittäin saattaa helposti ilmetä, että kun ruotsin kieli ei ole enää pakollinen eikä myöskään suomen kieli ole ruotsinkieliselle pakollinen ylioppilaskirjoituksissa, se voi vaikuttaa siihen, että lukio-opiskelijat enemmässä määrin jättävät toisen kotimaisen kielen ylioppilaskirjoituksista pois, ja se saattaa käytännössä johtaa siihen, että ruotsin kielen osaaminen valtakunnassa kaiken kaikkiaan heikkenee. (Ed. Elo: Voiko se vielä heikentyä?) — Tässä suhteessa täytyy sanoa, että on tärkeätä, että tämä kehityskulku ei pääse tapahtumaan, koska jos se on merkittävää ja olennaisesti vaikuttaa siihen, missä määrin Suomessa osataan ruotsin kieltä, silloin tuo perustuslaillisuuskynnys vähitellen alkaa jo tulla lähelle ja silloin aletaan puhua jo näitten kielellisten perusoikeuksien ytimestä.
Tästä syystä perustuslakivaliokunta totesikin, että on erittäin tärkeätä, että valtioneuvosto seuraa kansalliskielten opetuksen ja opiskelun yhtä hyvin määrällistä kuin laadullista kehitystä ja ryhtyy tarvittaessa toimiin perustuslaissa taattujen kielellisten oikeuksien toteutumisen turvaamiseksi. Valiokunta myöskin muistuttaa, että valtioneuvosto antaa kielilain 37 §:n perusteella vaalikausittain eduskunnalle hallituksen toimenpidekertomuksen oheisaineistona käytettäväksi kertomuksen kielilainsäädännön soveltamisesta ja kielellisten oikeuksien toteutumisesta sekä tarpeen mukaan muistakin kielioloista. Nyt on tärkeätä, että tämän selvityksen yhteydessä joka kerta arvioidaan ylioppilastutkinnon rakenteen muuttumista ja myöskin sitä, miten kielelliset oikeudet Suomessa toteutuvat ottaen huomioon sen, missä määrin toista kotimaista kieltä opiskellaan.
Sanottuani tämän perustuslakivaliokunnan puheenjohtajana, haluan kokoomuslaisena kansanedustajana todeta sen, että meillä on nyt ollut varsin hyvä ja oikea suuntaus viimeisten 20 vuoden aikana opetuksessa. On pyritty parantamaan opiskelijoitten henkilökohtaisten opiskelusuunnitelmien toteuttamista, ja yleisenä tavoitteena on ollut laaja-alainen yleissivistys pakollisten oppiaineiden opinnoilla ja turvatulla valtakunnallisella yhtenäisyydellä.
Nyt oikeastaan kysyn, kun nämä ovat olleet selkeät tavoitteet koko ajan, pyritäänkö näihin tavoitteisiin nyt tällä ylioppilastutkinnon rakennemuutoksella. Mielestäni ei pyritä, vaan nyt on selvästi tapahtumassa tietty kurssinmuutos. Nimittäin millä tavalla turvataan laaja-alainen yleissivistys? Se turvataan tietysti pakollisilla oppiaineilla, mutta kuitenkin viime kädessä ylioppilaskirjoituksilla, sillä, että saa tiettyä hyötyä siitä, että hyvin suorittaa ylioppilaskirjoituksissa näitä pakollisia aineita, ja kun sillä on merkitystä jatko-opintojen kannalta, se on myöskin tältä kannalta palkitsevaa, hyödyllistä. Täytyy sanoa, että tietyissä tapauksissa, kun tuo osaaminen on välttämätöntä jatko-opintoja varten, se kyllä tietyllä tavalla heikentää mahdollisuuksia menestyksellisiin korkeakouluopintoihin. Siksi on syytä perustellusti kritisoida, arvostella tätä hallituksen esitystä. Kyllä minä sanon, että se, että meillä on tiukat ylioppilaskirjoitukset, suhteellisen hyvä koulukontrolli, on se syy erityisesti, mistä syystä meillä Suomessa koulutuksen taso on kansainvälisesti katsottuna erittäin hyvä. Sillä, että testataan, on kokeita ja annetaan arvosanat, pidetään huolta siitä, että motivaatio säilyy ja siitä syystä pyritään myöskin koulutuksessa tuloksiin, ja silloin meidän koululaitoksemme on kilpailukykyinen.
Olen jossain määrin huolissani siitä, mitä tapahtuu virkamiesten ruotsin kielen osaamiselle. Nimittäin jos ruotsin kieli ei ole pakollinen oppiaine, on pelättävissä, että taso jossain määrin laskee, jolloin helposti syntyy kysymys siitä, pitääkö säilyttää nykyinen vaatimustaso virkamiesten ruotsin kielen kokeessa, ja syntyy aidosti tiettyjä paineita heikentää sen tasoa. Sitten helposti voi myöskin syntyä loukkuja. Ei ole riittävästi opiskeltu ruotsin kieltä, sitten halutaan virkamiesuralle ja todetaan, että nyt ollaankin tilanteessa, että ei voida hakea jotakin tiettyä virkaa, ja tästä syntyy este ja syntyy onnettomia väliinputoajatapauksia. Tietysti politiikassa kaikkia tällaisia aina pitäisi pyrkiä välttämään.
Mutta, puhemies, kuitenkin kaiken kaikkiaan kyllä kysymys on siitä, minkälaisen yleissivistyksen ja minkälaisen yleissivistyksen tason haluamme. Kyllä tuntuu jossain määrin siltä, että sosialidemokraattien ajattelutapa lähtee siitä, että on paljon tutkintoja, mutta laatu ei ole tärkeä. Minä lähden kyllä siitä, että laatu koulutuksessa on erittäin tärkeä ja laadun kontrolli. Määrä ei ole välttämättä se ensisijainen kriteeri, vaan kyllä laatu on se kaikkein tärkein. Millä Suomi elää? Osaamisella ja nimenomaan koulutuksen laadulla. Kaikille pitää antaa hyvä, korkeatasoinen koulutus, mutta se, että annetaan tutkintoja määrällisesti paljon, se ei ole mielestäni missään tapauksessa ratkaisevaa. (Ed. Elo: Koska puhuja on viimeksi ollut opettajana?) — En ole ollut opettajana viime aikoina, mutta tyttäreni käy esikoulua, ja tästä syystä seuraan kouluasioita henkilökohtaisesti erittäin tarkkaan, ja erittäin suurella mielenkiinnolla. — Tästä syystä täytyy sanoa, että se ehdotus, jonka ed. Nylander on tehnyt, että olisi viisi pakollista ainetta, on mielestäni erittäin hyvä ja erittäin perusteltu.
Kun olen puhunut pitkään ruotsin kielestä, niin voisin puhua aivan yhtä pitkään matematiikan osaamisesta ja reaaliaineiden osaamisesta kouluissa. Matematiikka on tärkeä jo tasa-arvosyistä, mutta sanon myöskin: oppilas, joka ei osaa hyvin matematiikkaa, sitä kautta ei osaa hyvin loogista ajattelua, ja joka ei tunne historiaa ja muita reaaliaineita erittäin hyvin, on mielestäni vajavainen ylioppilas. Siitä syystä viiden pakollisen aineen malli on erittäin perusteltu, ja siihen sopii myöskin Suomen kaksi kansalliskieltä erittäin hyvin. (Ed. Elo: Onko se kokoomuksen malli?)
Vielä haluan todeta sen, että tätä ylioppilastutkinnon rakennekeskustelua on käyty useitten hallitusten aikana. Sitä käytiin pääministeri Holkerin hallituksen aikana. Pääministeri Holkeri tyrmäsi tällaiset suunnitelmat. Sitä käytiin pääministeri Ahon hallituksen aikana. Pääministeri Aho tyrmäsi tällaiset suunnitelmat. Sitä käytiin myöskin pääministeri Lipposen hallituksen aikana, ja pääministeri Lipponen tyrmäsi tällaiset suunnitelmat. Täytyy sanoa, että pidän kyllä näitä kaikkia kolmea pääministeriä suurina valtiomiehinä.
Täytyy sanoa, että kyllä mielenkiintoista on se, että nyt tämän punamultahallituksen aikana asenteet ovat kyllä muuttuneet. Täytyy sanoa, että olemme nyt kokemassa jotakin sellaista, mitä ei olisi aikaisempien hallitusten aikana voinut kuvitellakaan kokevansa. Kun täällä on puhuttu ruotsalaisen kansanpuolueen roolista, niin täytyy sanoa, että olemme kyllä tilanteessa, jossa Rkp ei asettanut kovaa kovaa vastaan, ei mennyt niin pitkälle, että olisi sanonut, että me jätämme hallituksen, jos tätä meille keskeistä kysymystä ei hoideta. Tietysti tältä osin olen jossain määrin huolissani siitä, onko niin, että Rkp ei enää ole missään kysymyksessä niin tiukkana, että sille olisi jokin asia todellinen kynnyskysymys hallituksessa.