Eero Nevalainen kirjoitti:Tuo olisi "historia velvoittaa"-argumentin mielessä kyllä aika hauska juttu koska islantilaiset ovat täysin yksiselitteisesti "muinaisnorjalaisia", eikä mitään muuta alkuperäispopulaatiota ole edes ollut.
Vaikka islantilaisten juuret ovat Norjassa, niin taustalla on kuitenkin pitkä side Tanskaan, tässä pätkiä wikipediasta:
Vuonna 874 Islantiin saapui ensimmäinen norjalaisasuttaja. Myöhemmin maahan saapui monia norjalaisia merenkulkijoita, heidän perheenjäseniään ja orjiaan, jotka muutamassa vuosikymmenessä asuttivat Islannin kaikki asumiskelpoiset alueet. Vuonna 930 Islantiin perustettiin eräänlainen parlamentti, allting eli yleiskäräjät. Islannin väkiluku kasvoi lähes jatkuvasti maan keskiaikaisena itsenäisyyden kautena. Tähän aikaan Islannista muutti myös uudisasukkaita lounais-Grönlantiin ja Kanadan itärannikolle. Vuonna 1000 maata uhkasi uskonnollisten kiistojen vuoksi sisällissota, mutta Allthingin valitsema ratkaisija päätti, että koko väestön oli käännyttävä kristinuskoon, mutta pakanauskontoja sai harjoittaa yksityisesti. Vuoteen 1200 mennessä valta oli keskittynyt muutamille suvuille ja itsehallintoelimet menettäneet merkitystään. Vuosikymmeniä kestäneen konfliktin jälkeen Islannin johtomiehet lopulta hyväksyivät Norjan ylivallan maassa. lmasto kylmeni ja alkoi vuosisatoja kestänyt kausi, jota nykyään sanotaan pieneksi jääkaudeksi. Ilmastonmuutos muodostui asukkaille kohtalokkaaksi. Viljaa saadakseen asukkaiden oli alettava käydä kauppaa manner-Euroopan kanssa, mikä kuitenkin tuli kalliiksi. Islanti oli Norjan vallan alaisena vuoteen 1387, jolloin Islanti tuli osaksi Kalmarin unionia, johon kuuluivat myös Ruotsi ja Tanska ja jossa Tanska oli johtava valta. Tanska ei tarvinnut Islannin kalaa eikä kotona kudottua villaa. Tämän vuoksi Islannin vientikauppa romahti, eikä uusia laivoja ulkomaankauppaa varten enää rakennettu. Grönlantiin 900-luvun lopulla perustettu pieni siirtokunta autioitui vuoteen 1500 mennessä kokonaan, mahdollisesti siksi, että sille elintärkeä kauppa Islannin kanssa oli lakannut. Kun Tanskassa ja siihen liitetyssä Norjassa vuonna 1660 päädyttiin kuninkaan itsevaltiuteen, islantilaisetkin menettivät autonomiansa ja sen mukana myös oikeutensa tehdä lainsäädäntöä koskevia aloitteita. Tanska ei kuitenkaan huolehtinut tarpeeksi Islannin turvallisuudesta. Niinpä vuonna 1627 maahan hyökkäsivät turkkilaiset merirosvot, jotka kaappasivat melkein 300 islantilaista orjiksi. 1500-luvun puolivälissä Tanskan kuningas teki luterilaisuudesta valtionuskonnon. Vuonna 1602 Tanskan hallitus kielsi islatilaisia käymästä ulkomaankauppaa muiden maiden kuin Tanskan kanssa. Tämä kauppamonopoli oli voimassa vuoteen 1854 saakka. 1700-luvulla Islannin ilmasto oli huonoimmillaan koko sinä aikana, jolloin maa on ollut asuttu. Samaan aikaan vuonna 1783 Laki-tulivuori purkautui. Seuranneet tulvat, tuhka ja savut tappoivat 9000 ihmistä ja 80 prosenttia karjasta. Seuranneen nälänhädän aikana menehtyi neljäsosa maan väestöstä. Kun Kielin rauhansopimus vuonna 1814 erotti Norjan Tanskasta, Islanti jäi Tanskan alaisuuteen. 1800-luvulla Islannin ilmasto huononi entisestään, mikä johti suureen maastamuuttoon Pohjois-Amerikkaan, etenkin Kanadan Manitobaan. Kuitenkin Islannissa heräsi kansallishenki, johon vaikuttivat mannereurooppalaiset romanttiset ja nationalistiset aatteet. Vuonna 1874, jolloin Islannin asuttamisesta tuli kuluneeksi tuhat vuotta, Tanska myönsi Islannille itsehallinnon. Sopimuksen mukaan Tanska huolehti myös Islannin ulkopolitiikasta ja maanpuolustuksesta. Kun Natsi-Saksa 1940 miehitti Tanskan, Islannin allting päätti seuraavana päivänä äänestyksellä ottaa maan ulkopolitiikan omiin käsiinsä. Ison-Britannian sotalaivasto saapui Reykjavíkiin ja suoritti maihinnousun. Islannin pääministeri piti radiopuheen, jossa hän kehotti islantilaisia suhtautumaan brittiläisiin sotajoukkoihin vieraanvaraisesti. Islanti oli tämän jälkeen liittoutuneiden miehittämänä koko sota-ajan. Maahan tuli 40 000 amerikkalaista sotilasta, mikä oli enemmän kuin islantilaisten aikuisten miesten lukumäärä. Islannin asukasluku oli tuolloin noin 120 000. Kansanäänestyksen perusteella Islanti muutettiin tasavallaksi 1944.
En muistanut näitä kaikkia käänteitä, mutta muistan, miten islantilaiset maassa käydessäni kutsuivat toista maailmansotaa sanoilla "the blessed war", koska miehityksen myötä maa alkoi vaurastua.
Olin ajatellut, että tanskan (tai ruotsin tai norjan) pakollisuus Islannissa johtui vain siitä julkilausutusta tarpeesta nojata vanhan emämaan koulutustarjontaan ja asiantuntijaverkostoihin, jotka ymmärrettävästi ovat puutteellisia n. 300 000 asukkaan maassa. MUTTA ilmeisesti kyseessä on myös vanha perinne siitä, mikä on "hienoa" - näin kertoo esimerkiksi eräs opiskelija suhteestaan tanskanopiskeluun:
“The people I grew up around, like my grandmother, they were kind of these posh upper-class Icelanders back in the time 1950’s, and in Iceland back in those times we talked Danish on Sundays. That would be kind of posh if you spoke Danish on Sundays, then you were top clas."
Tällä tavoin tanskan kielellä on ollut ja on edelleen merkitystä ihmisten omakuvassa, identiteetissä. Tanskan puhumien, ihan omien kesken siis muiden islanninpuhujien kesken, on saanut yksilön tuntemaan kuuluvansa parempaan kansankerrokseen. Mielenkiintoista. Mitään palvelutanskaahan ei ole olemassa, koska tanskalaiset eivät ole kielivähemmistö Islannissa.
Pohjolan näkyvästä historiasta on siirretty hiukan vähemmän näkyvälle paikalle se valtapolitiikka, jolla Pohjolan mahtivaltiot etuineen ovat kaltoinkohdelleet syrjäseutuja (Islanti, Grönlanti, Saamimaa ja Suomi). Viime vuosikymmenien hyvinvointivaltioiden rakennustalkoot on nostettu etualalle ja menneiden vuosisatojen karu politiikka on kuitattu sillä. Pohjolassa on kuitenkin paljon muita historiallisia tarinoita kuin ydinryhmien vaurastuminen. Ja kielipolitiikassa Suomessa näkyy vielä pitkä pimeä perinne.
