Finlandssvenskarna
Publicerad: 23 november 1959, 11.08. Senast ändrad: 2 februari 2010, 19.02
http://www.svd.se/kulturnoje/understrec ... 659467.svd
Ursprungligen publicerad Under strecket i SvD den 23 november 1959
Från att ha varit minoritet i Finland har vi blivit majoritet i Skandinavien, skriver GÖRAN SCHILDT om finlandssvenskarna i detta diskussionsinlägg, där han fronderar mot vad han kallar den finlandssvenska illusionen. ”Nu gäller det om vi är vår uppgift vuxna, om vi är villiga att byta ut vårt utopiska Svensk-Finland mot två reella hemland: det vitala framtidslandet Finland och det på alla områden rika, välbalanserade Sverige, mellan vilka vi har en viktig förmedlaruppgift”, hävdar dr Schildt.
Äger den finlandssvenska litteraturen en framtid? Frågan behandlades för en tid sedan i ett föredrag som ordföranden i Finlands Svenska Författarförening, magister J. O. Tallqvist, höll i Stockholm på inbjudan av Föreningen Norden. Både anförandet och den därpå följande debatten utmynnade i den lugnande försäkran att frågeformen i föredragets titel var helt retorisk: den finlandssvenska litteraturens framtid behöver på intet sätt ifrågasättas och denna litteratur har dessutom ambitionen att klara sig själv. Den enda avvikande åsikten framfördes av undertecknad, men eftersom mina ord drunknade i den allmänna välviljan mot stamförvanterna i Finland har jag känt ett behov att i en artikel försöka klargöra varför jag hoppas att den finlandssvenska litteraturen inte skall ha någon framtid och varför jag framför allt anser att den inte skall tänka på att klara sig själv.
Vad är orsaken till att man talar om en finlandssvensk, men inte om en skånsk eller norrländsk litteratur? Svaret är inte det enkla att de finlandssvenska författarna har ett annat medborgarskap än de rikssvenska. Skaparnas ursprung och pass har aldrig dragit gränser för konsten, men väl publikens nationalitet. Om vi talar om "lundaskolan av poeter" men inte om "helsingforsskolan" beror det på att författarna i Lund skriver för hela det svenska språkområdet, medan de svenska författarna i Finland skriver för hemmapubliken och därigenom verkligen konstituerat sig som en särskild ”litteratur”. Deras böcker blir visserligen i lyckliga fall lästa och uppskattade också i Sverige, men detta ingår inte i grundförutsättningarna för deras tillkomst, det är ett tillskott som man inte räknar med, en glad överraskning, ungefär som om man får sin bok översatt till ett annat språk.
Denna isolering är egendomligt nog av ganska färskt datum. Inte bara Runeberg och Topelius tillhörde på ett naturligt sätt den svenska litteraturens gemenskap; ännu Tavaststjerna gjorde det. Den finlandssvenska litteraturen uppstod egentligen först efter första världskriget, när de svensktalande i den nyfödda republiken fann att de förlorat sin ställning såsom handhavare av Finlands hela kulturliv. Nu tillkom ett flertal institutioner sådana som Åbo Akademi, Författarföreningen, de finlandssvenska bokförlagen, den finlandssvenska teatern (tidigare en avläggare av den rikssvenska). Avsikten var givetvis skydd och samling inför den påträngande finskheten; man slog vakt om det man hade kvar och tänkte inte på att försvarsmurarna samtidigt blev innestängande barriärer.
En typisk representant för denna finlandssvenska litteratur som upptäckt sig själv var min far, Runar Schildt, vars korta bana helt råkade falla inom de isolerade åren. Han fick verkligen pröva på vad det innebar att vara författare för en folkspillra, där bokläsarna snarare räknas i hundra än i tusental. Vad hjälpte den mest strålande framgång, när upplagorna aldrig kunde stiga så att de möjliggjorde ens ett anspråklöst levebröd, vad hjälpte fyra eller fem korta festbesök vid författarkongresser och uppläsningstillfällen i det fjärran underlandet Sverige, när man trots vänligt bemötande förblev den fattiga släktingen från landet. Det var längre väg över Ålands hav på den tiden än över Atlanten i dag och den som reste över för att skapa sig en ställning inom det svenska samhället blev i ordets fulla bemärkelse en emigrant.
Under tjugo- och trettiotalen existerade alltså verkligen en finlandssvensk litteratur, som bara ett fåtal specialintresserade personer i Sverige följde med, ungefär som man håller blickarna på ett främmande språkområdes litteratur. Kriget blev i detta, liksom i så många andra avseenden en vändpunkt genom att det lät spirande tendenser snabbare mogna. Många finländares långa fastän provisoriska vistelse i Sverige under evakueringstiden, svenskarnas inlevelse i finländska förhållanden, det allmänna nordiska samgåendet, de förbättrade kommunikationerna, allting har bidragit till ett närmande mellan de svensktalande på båda sidor om Bottenhavet. Vad författarna beträffar hade förebuden varit många. Jarl Hemmer skrev på senare år medvetet för hela det svenska språkområdet och fick gensvar i Sverige. Emil Zilliacus hade genom täta resor lyckats erövra en naturlig plats i den svenska författargemenskapen. Efter kriget har utvecklingen gått framåt med stormsteg och om vi i dag granskar de finlandssvenska författarnas förhållande till Sverige finner vi hela skalan av integrering. Willy Kyrklund har helt kastat loss från det gamla hemlandet. Bengt Holmqvist känner ingen dragning tillbaka men gör en betydande insats för att i Sverige sprida kännedom om finländsk litteratur. Hans Ruin, Örnulf Tigerstedt, Lorenz von Numers, Ralf Parland och undertecknad har blivit lika hemmastadda i Sverige som i Finland. Andra, t. ex. Rabbe Enckell och Hagar Olson, har bara tidvis bott i Sverige, men ändå förvärvat sig en obestridd plats i svensk dikt, och på senare tider har ett antal skribenter som permanent bott i Finland börjat nå den rikssvenska publiken lika direkt som den inhemska – vi kan nämna Gunnar Björling, Bo Carpelan, Tove Jansson.
I själva verket blir det allt naturligare för de finlandssvenska författarna att söka kulturellt gensvar och ekonomisk förtjänst inom hela det svenska språkområdet, både när det gäller bokutgivning och medarbetarskap i tidningspress, tidskrifter, radio. Skillnaden mellan att som Bo Carpelan medarbeta i BLM från en skrivbordsstol i Helsingfors eller att som Bengt Holmqvist skriva kulturkritik för Dagens Nyheter i Vällingby är i sak ganska liten och ingendera kan påstås svika kulturarbetet i det svenska Finland, eftersom de publikationer där de medarbetar når den läsande allmänheten i deras födelseland lika väl som i Sverige. Liksom man i den svenska provinsen oftast håller sig med både ett lokalt blad och en stockholmstidning, har det blivit allt vanligare i de finlandssvenska hemmen att även prenumerera på någon av de stora svenska rikstidningarna. Det är om något ett tidens tecken att finlandssvenska skribenter börjat finna det naturligt att avhandla sina problem i stockholmstidningarna. Den skenbara förlusten för det svenska Finland av några ”emigrerade begåvningar" uppvägs mångfaldigt av att det svenska kulturlivet allt direktare når Finland.
Vi har här talat om litterära och journalistiska förhållanden, men samma utveckling är inte bara tänkbar utan förefaller önskvärd också inom andra kulturområden. Vad radio och television beträffar kunde det i Åbo, Vasa och Helsingfors byggas relästationer genom vilka de svenska riksprogrammen kom finlandssvenskarna tillgodo. Riksteatern kunde utvidga sin verksamhet över havet. Undervisningsväsendet erbjuder obegränsade integreringsmöjligheter. Allt detta skulle inte bara förena de svenskspråkiga på båda sidor om Bottenhavet till en reell kulturgemenskap, utan också skänka det finskspråkiga Finland en ny anknytning till Skandinavien. I våra dagar då allt flera finnar på grund av den gemensamma arbetsmarknaden tidvis vistas i Sverige och åtminstone elementära språkkunskaper blivit vanliga också hos befolkningsgrupper som inte lärt sig svenska i skolan, förefaller det uppenbart att många finnar gärna skulle komplettera sitt kulturliv med valda doser av svensk radiounderhållning, teater eller rent av utbildning.
En sådan integrering av det svenska Finland med Sverige förutsätter givetvis en omorganisation av våra institutioner. Vad det här är fråga om kan åskådligt illustreras med bokförlagens verksamhet. Låt mig förutskicka att jag på intet vis ifrågasätter den ovärderliga insats de båda finlandssvenska förlagen gjort för svensk litteratur i Finland och finländsk i Sverige. Fråga är bara om dessa förlag inte i nuvarande läge blivit ett hinder för utvecklingen, genom att deras arbetssätt låser fast förhållandena i den gamla isoleringen. Deras verksamhetsområde är nämligen begränsat till Finland, de är huvudorsaken till att det finns en finlandssvensk litteratur. Så här går det till när en svenskspråkig författare i Finland skrivit en bok: han erbjuder den till Söderströms eller Holger Schildts förlag i Helsingfors, som i händelse av positiv inställning publicerar den i Finland. Bara i den mån dessa förlag lyckas göra lämpliga bytesaffärer med något förlag i Sverige, når verket utanför landets gränser i form av en delupplaga. Det ger ett begrepp om vilka barriärer som här reser sig om man påminner om att det ännu för tio år sedan var omöjligt att intressera någon svensk förläggare för Elmer Diktonius, att Tove Jansson trots livlig uppskattning i hemlandet länge förgäves sökte komma in på den svenska bokmarknaden Och att Bo Carpelans tidigare diktböcker aldrig nådde över Bottenhavet. Fortfarande kommer många finlandssvenska böcker inte alls eller på ett ytterst styvmoderligt sätt ut i Sverige. Det är denna isolering, utestängdheten från att på normalt sätt bli recenserade och konfronterade med publiken i Sverige, som är den tyngsta och orättvisaste bördan för de finlandssvenska författarna. Problemet förefaller att ha bara en sund lösning: gränsen för förlagens verksamhetsområde borde slopas, så att helsingforsförlagen kom i samma ställning som t. ex. Gleerups eller Allhems förlag i Sydsverige. De skulle med andra ord sälja sina alster direkt över hela det svenska språkområdet, eventuellt via ett eget distriktsombud i Stockholm, medan de svenska författarna i Finland skulle fa full frihet vid valet av förlag i Finland eller Sverige.
Men som sagt: frågan om litteraturen är bara en del av hela den sjuka finlandssvenska frågan. Där möter på alla områden samma isolering, samma strävan till en självtillräcklighet, som tycks ha sin rot i en historiskt betingad illusion. För att förstå vad det är fråga om måste man gå tillbaka till den tiden då Finlands hela offentliga liv klädde sig i svensk språkdräkt, då både de män som administrerade landet och de ledande förmågorna inom kulturens olika fack talade svenska. När samhället genom folkmajoritetens naturliga tryck förfinskades, skedde det så, att förefintliga institutioner antingen gjordes tvåspråkiga eller finska motsvarigheter skapades vid sidan av de svenska. Finland klövs på det sättet ända från toppen i två kompletta dubbelstater, där de båda teoretiskt "likaberättigade" folken skulle leva sida vid sida. Den absurda illusionen att finlandssvenskarna utgör en fullständig nation var därmed född. Sedan dess har vakthållningen i det spöklika, för helt andra förhållanden byggda palatset som den lilla gruppen svenskar i Finland andligen bebor, önskan att befolka och nyttja det lika effektivt som de myllrande invånarna nyttjar det nybyggda grannpalatset blivit finlandssvenskarnas patetiska men i längden övermäktiga ambition.
I själva verket är vi ju allt annat än en nation – inte ens en naturligt sammanhängande folkspillra. Det talas ofta om procenttalet svenskspråkiga i Finland som om någonting avgörande, men vilken roll spelar denna siffra jämfört med den ynkliga som anger vårt absoluta antal? Om vi jämför oss med de fransktalande i Schweiz eller i Belgien finner vi, att inte ens de med sina stora befolkningsunderlag har sådana självständighetsambitioner som vi lagt oss till med. En franskspråkig författare i Schweiz räknar sig helt naturligt till den franska litteraturen, medan en advokat eller vetenskapsman i samma predikament, kallar sig schweizare, inte "schweizfransman" – alltså en naturlig integrering dels utåt mot språkgemenskapen, dels inåt mot medborgargemenskapen. Drömmen om den finlandssvenska nationen, där det finns allting från den pseudoriksdag som kallas folkting, från finlandssvenska biskopsstift och universitet till finlandssvenska hemslöjdsbutiker, barnmorskeinstitut och truppförband, tar sig egendomliga uttryck också inom litteraturdiskussionen, som på senare år varit livlig. Man jämför sig såsom jämbördig part med det finska Finland och med Sverige, man undrar varför vi inte för närvarande har stora epiker och flera dramaturger, man propagerar på landsorten för de finlandssvenska författarnas verk, man klagar över att vi befinner oss i en vågdal, därför att vi inte kulturellt är lika livaktiga som finnarna. Till detta ville man ställa motfrågan: Varför skulle just de 350000 finlandssvenskarna vara procentuellt överbegåvade och abnormt kulturintresserade? Är det inte vackert så att vi över huvud har några författarbegåvningar, de må sedan vara lyriker eller sagoberättare? Malmö stad har inte heller en fullständig parnass av konstnärer, men ingen har ropat på vågdal för det.
Finlandssvenskarna lever alltså i en illusion som på sätt och vis är heroisk, men av allt flera uppfattas som konstlad, olustig och hindrande. Många ser förfinskningen som den enda utvägen. För egen del tror jag problemet kan lösas på ett helt annat sätt, därför att det i grund och botten är en mentalitetsförändring och inte ett språkbyte som behövs. Förfinskningen kan ibland bli ett slags romantisk lockelse för finlandssvenskarna, när känslan av rotlöshet, isolering och instängdhet i subjektiva problem sätter åt. De inbillar sig då att finnarna är sundare, lyckligare, fastare förankrade i tillvaron. Kanske de är det, men det är i så fall en lycka som man inte kan bli delaktig av genom språkbyte, eftersom den känsla av rotlöshet det här är fråga om snarast beror på det moderna samhällslivet och är lika vanlig i Sverige eller i Frankrike som i det svenska Finland. Om den än så länge är mindre framträdande på finskt håll, beror det på att så många av de bildade finnarna är "första generationens män", som ännu har kvar sina rötter i folklig gemenskap och tillmäter det absurda nutidslivet mening, därför att det lyft dem socialt.
Lika kortsynt som detta romantiska motiv att byta språk är de på krassa nyttosynpunkter grundade. Både för oss själva och för Finland är det betydligt nyttigare om vi fortsätter att finnas till som svenskar. Alla – utom möjligen kommunisterna – torde i dagens läge inse att Finland både politiskt. ekonomiskt och kulturellt har allt att vinna på ett samgående med Norden. I denna situation har finlandssvenskarna för sina finska landsmän förvandlats från nagel i ögat till värdefull förbindelselänk. Från att ha varit minoritet i Finland har vi blivit majoritet i Skandinavien. Nu gäller det om vi är vår nya uppgift vuxna, om vi är villiga att byta ut vårt utopiska Svensk-Finland mot två reella hemland: det vitala framtidslandet Finland och det på alla områden rika, välbalanserade Sverige, mellan vilka vi har en viktig förmedlaruppgift.
Valet står oppet: antingen kan vi fortsätta att bita oss fast vid det förgångna, se en "förlorad son" i var och en som engagerar sig i det finskspråkiga eller det rikssvenska samhällslivet och göra bibehållandet av existerande "rättigheter" till vårt viktigaste kulturella och politiska program. Eller också kan vi en gång för alla dödförklara den finlandssvenska nationalismen, politiken, kulturen och börja arbeta inom den finska och den svenska samhällsgemenskapen. Är det naivt att föreställa sig ett Finland, där Svenska Folkpartiet smälte bort därför att svenskspråkiga kandidater uppträdde inom alla politiska partier, ett Finland, där finskan naturligt dominerade och i fråga om administrationen betraktades som ensamt tillräcklig, men svenskan fick ställning som skandinaviskt kontaktspråk på ett sätt som lät gästande nordbor känna sig hemma, ett Finland, där de svenska lärarna och universitetsprofessorerna lika väl kunde vara födda väster som öster om Bottenhavet och den gemensamma arbetsmarknaden inte nyttjades i så ensidig riktning som nu, kort sagt, ett Finland, som genom finlandssvenskarna fätt en reellare förankring i Skandinavien än vad som annars vore möjligt?
Hur man än besvarar de frågorna måste det finlandssvenska problemet sättas in i ett större sammanhang än det hittills varit vanligt. Den lösning som här antytts är inte så oprövad som det kan synas, den innebär bara att vi i anspråkslösare former åter blir vad våra farföräldrar var: inte finlandssvenskar utan finnar och svenskar.
Göran Schildt
Göran Schildt (1917–2009) var författare och konsthistoriker. Vid publiceringstillfället presenterades han som "fil dr".
Suomen vähemmistöstä Nordenin enemmistöksi, Schildt 1959
Re: Suomen vähemmistöstä Nordenin enemmistöksi, Schildt 1959
Tässä on Göran Schildtin tekstin suomennos ChatGPT:llä.
Alun perin julkaistu Svenska Dagbladetin Under strecket -palstalla 23. marraskuuta 1959
Olemme muuttuneet vähemmistöstä Suomessa enemmistöksi Skandinaviassa, kirjoittaa GÖRAN SCHILDT tässä keskustelupuheenvuorossa suomalaisista ruotsalaisista, jossa hän nousee vastustamaan sitä, mitä hän kutsuu "suomenruotsalaiseksi harhaksi".
”Nyt on kyse siitä, olemmeko tehtävämme tasalla – olemmeko valmiita vaihtamaan utopistisen Svensk-Finlandin kahteen todelliseen kotimaahan: elinvoimaiseen, tulevaisuuteen suuntautuvaan Suomeen ja kaikilla aloilla rikkaaseen, tasapainoiseen Ruotsiin, joiden välillä meillä on tärkeä välittäjän rooli”, väittää tohtori Schildt.
Onko suomenruotsalaisella kirjallisuudella tulevaisuutta?
* alussa pitkä kirjallisuuspohdinta *
Tätä kysymystä käsiteltiin hiljattain esitelmässä, jonka Finlands Svenska Författarföreningin (Suomenruotsalainen kirjailijayhdistys) puheenjohtaja, maisteri J. O. Tallqvist, piti Tukholmassa Föreningen Nordenin kutsusta. Sekä esitelmä että sitä seurannut keskustelu päätyivät rauhoittavaan vakuutukseen siitä, että kysymysmuoto esitelmän otsikossa oli täysin retorinen: suomenruotsalaisen kirjallisuuden tulevaisuutta ei ole syytä epäillä, ja tällä kirjallisuudella on lisäksi kunnianhimoinen tavoite selviytyä omin voimin. Ainoa poikkeava mielipide esitettiin allekirjoittaneen toimesta, mutta koska sanani hukkuivat yleiseen hyväntahtoisuuteen suomalaisia heimoveljiä kohtaan, olen tuntenut tarvetta yrittää artikkelissa selventää, miksi toivon, ettei suomenruotsalaisella kirjallisuudella olisi tulevaisuutta – ja ennen kaikkea, miksi katson, ettei sen pitäisi pyrkiä selviytymään yksin.
Miksi puhutaan suomenruotsalaisesta kirjallisuudesta, mutta ei esimerkiksi skånelaisesta tai norrlantilaisesta kirjallisuudesta?
Vastaus ei ole yksinkertaisesti se, että suomenruotsalaisilla kirjailijoilla on eri kansalaisuus kuin ruotsalaisilla. Tekijöiden alkuperä tai passi ei ole koskaan määritellyt taiteen rajoja – mutta yleisön kansallisuus on. Jos puhumme "lundilaisesta runokoulusta" mutta emme "helsinkiläisestä koulusta", se johtuu siitä, että Lundin kirjailijat kirjoittavat koko ruotsinkieliselle kielialueelle, kun taas Suomen ruotsinkieliset kirjailijat kirjoittavat kotimaiselle yleisölleen, ja ovat näin todella muodostaneet erillisen "kirjallisuuden". Heidän teoksiaan luetaan toki toisinaan myös Ruotsissa ja niistä pidetään, mutta tämä ei ole teosten syntyessä odotettu lähtökohta – se on ylimääräinen etu, jota ei lasketa mukaan, iloinen yllätys, kuten silloin kun teos käännetään toiselle kielelle.
Tämä eristyneisyys on varsin uusi ilmiö.
Ei ainoastaan Runeberg ja Topelius kuuluneet luontevasti ruotsalaisen kirjallisuuden yhteyteen – vielä Tavaststjernakin teki niin. Suomenruotsalainen kirjallisuus syntyi varsinaisesti vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun ruotsinkieliset vastasyntyneessä tasavallassa huomasivat menettäneensä asemansa koko Suomen kulttuurielämän haltijoina. Syntyi joukko uusia instituutioita, kuten Åbo Akademi, Kirjailijayhdistys, suomenruotsalaiset kustantamot, suomenruotsalainen teatteri (joka aiemmin oli ollut ruotsalaisen teatterin sivuhaara). Tarkoituksena oli luonnollisesti suojautuminen ja yhdistyminen suomenkielisyyden painetta vastaan; haluttiin turvata se, mitä oli vielä jäljellä – ajattelematta, että samat puolustusmuurit samalla sulkivat sisäänsä.
Tyypillinen edustaja tästä itsensä löytäneestä suomenruotsalaisesta kirjallisuudesta oli isäni Runar Schildt, jonka lyhyt kirjailijanura ajoittui juuri näihin eristäytyneisiin vuosiin.
Hän sai todella kokea, mitä tarkoittaa olla kirjailija kansanrippeelle, jossa lukijat lasketaan ennemmin sadoissa kuin tuhansissa. Mitä auttoi loistavinkaan menestys, kun painokset eivät koskaan nousseet niin suuriksi, että ne olisivat mahdollistaneet edes vaatimattoman toimeentulon? Mitä hyödyttivät neljä tai viisi lyhyttä juhlakäyntiä kirjailijakongresseissa ja lukutilaisuuksissa kaukaisessa ihmeiden maassa Ruotsissa, kun ystävällisestä vastaanotosta huolimatta pysyi silti köyhänä sukulaisena maalta? Silloin matka Ahvenanmeren yli oli pidempi kuin nykyään Atlantin ylitys, ja se joka matkusti yli rakentaakseen itselleen asemaa ruotsalaisessa yhteiskunnassa, oli sanan täydessä merkityksessä siirtolainen.
1920- ja 30-luvuilla suomenruotsalainen kirjallisuus todella oli olemassa erillisenä ilmiönä, jota vain harvat, aiheeseen erityisesti perehtyneet henkilöt Ruotsissa seurasivat – suunnilleen kuten seurataan vieraskielisen alueen kirjallisuutta. Sota merkitsi tässäkin asiassa, kuten monessa muussakin, käännekohtaa, sillä se sai orastavat kehityssuunnat kypsymään nopeammin. Monet suomalaisten pitkät, vaikkakin väliaikaiset oleskelut Ruotsissa evakuointiaikana, ruotsalaisten eläytyminen suomalaiseen tilanteeseen, yleinen pohjoismainen yhteistyö ja parantuneet yhteydet – kaikki tämä on edistänyt ruotsinkielisten lähentymistä molemmin puolin Pohjanlahtea.
Kirjailijoiden kohdalla enteet olivat olleet moninaiset.
Jarl Hemmer kirjoitti uransa loppuvuosina tietoisesti koko ruotsinkieliselle kielialueelle ja sai Ruotsissa vastakaikua. Emil Zilliacus oli tiheiden matkojen ansiosta onnistunut vakiinnuttamaan luonnollisen paikkansa ruotsalaisten kirjailijoiden yhteisössä. Sodan jälkeen kehitys on edennyt harppauksin, ja jos tarkastelemme nykyisin suomenruotsalaisten kirjailijoiden suhdetta Ruotsiin, löydämme koko integraation kirjon: Willy Kyrklund on täysin irrottautunut entisestä kotimaastaan. Bengt Holmqvist ei tunne kaipuuta takaisin, mutta tekee merkittävää työtä levittäessään Suomessa tuotetun kirjallisuuden tuntemusta Ruotsissa. Hans Ruin, Örnulf Tigerstedt, Lorenz von Numers, Ralf Parland ja allekirjoittanut olemme yhtä kotonamme Ruotsissa kuin Suomessa. Toiset, kuten Rabbe Enckell ja Hagar Olsson, ovat asuneet Ruotsissa vain ajoittain, mutta silti saavuttaneet kiistattoman aseman ruotsalaisessa runoudessa. Ja viime aikoina joukko kirjoittajia, jotka ovat pysyvästi asuneet Suomessa, on alkanut saavuttaa ruotsalaista yleisöä yhtä suoraan kuin kotimaista – mainittakoon Gunnar Björling, Bo Carpelan, Tove Jansson.
Itse asiassa on yhä luonnollisempaa suomenruotsalaisille kirjailijoille hakea sekä kulttuurista vastakaikua että taloudellista hyötyä koko ruotsinkieliseltä kielialueelta, mitä tulee kirjakustantamiseen, sanoma- ja aikakauslehtiin sekä radioon. On periaatteessa melko pieni ero siinä, kirjoittaako Bo Carpelan Bonniers Litterära Magasinetiin (BLM) kirjoituspöytänsä äärestä Helsingissä vai kirjoittaako Bengt Holmqvist kulttuurikritiikkiä Dagens Nyheteriin Vällingbyssä – kumpikaan ei ole kulttuurityöläisenä "petturi" ruotsalaisessa Suomessa, koska julkaisut, joissa he toimivat, tavoittavat heidän synnyinmaansa lukijat yhtä hyvin kuin ruotsalaiset. Aivan kuten Ruotsin maakunnissa on tavallista lukea sekä paikallislehteä että tukholmalaista päivälehteä, on suomenruotsalaisissa kodeissa yhä yleisempää tilata jokin suurista ruotsalaisista valtakunnallisista sanomalehdistä. Se on ajankuvaa, että suomenruotsalaiset kirjoittajat alkavat pitää luonnollisena käsitellä kysymyksiään ruotsalaisissa sanomalehdissä. Näennäinen tappio ruotsalaiselle Suomelle joidenkin "emigroituneiden lahjakkuuksien" muodossa korvautuu moninkertaisesti sillä, että ruotsalainen kulttuurielämä tavoittaa Suomen yhä suoremmin.
Olemme puhuneet kirjallisista ja journalistisista suhteista, mutta sama kehitys ei ole vain mahdollinen vaan näyttää toivottavalta myös muilla kulttuurin alueilla.
Mitä tulee radioon ja televisioon, voisi Turkuun, Vaasaan ja Helsinkiin rakentaa toistimia, joiden kautta Ruotsin valtakunnalliset ohjelmat tulisivat suomenruotsalaisten ulottuville. Riksteatern (Ruotsin kansallisteatteri) voisi laajentaa toimintaansa meren yli. Koulutusjärjestelmä tarjoaa rajattomia integraatiomahdollisuuksia. Kaikki tämä ei ainoastaan yhdistäisi ruotsinkielisiä molemmin puolin Pohjanlahtea todelliseksi kulttuuriyhteisöksi, vaan tarjoaisi myös suomenkieliselle Suomelle uudenlaisen yhteyden Skandinaviaan. Nykyään, kun yhä useammat suomalaiset oleskelevat tilapäisesti Ruotsissa yhteisten työmarkkinoiden vuoksi ja kun ainakin alkeelliset kielitaidot ovat yleisiä myös niissä väestöryhmissä, jotka eivät ole oppineet ruotsia koulussa, vaikuttaa selvältä, että monet suomalaiset mielellään täydentäisivät kulttuurielämäänsä valikoiduilla annoksilla ruotsalaista radio- tai teatteriviihdettä tai jopa koulutusta.
Tällainen ruotsalaisen Suomen ja Ruotsin integraatio edellyttää tietenkin instituutioidemme uudelleenorganisointia.
Mitä tällä tarkoitetaan, voidaan havainnollistaa kustantamoiden toiminnalla. Esitän jo etukäteen, että en millään tavalla kyseenalaista niiden kahden suomenruotsalaisen kustantamon korvaamatonta panosta ruotsalaisen kirjallisuuden hyväksi Suomessa ja suomalaisen kirjallisuuden hyväksi Ruotsissa. Kysymys kuuluu vain, ovatko nämä kustantamot nykytilanteessa kehittymisen este, koska niiden toimintatavat lukitsevat suhteet vanhaan eristäytymiseen. Niiden toiminta-alue on nimittäin rajoitettu Suomeen – ne ovat pääsyy siihen, että on olemassa "suomenruotsalainen kirjallisuus".
Näin prosessi etenee:
Kun ruotsinkielinen kirjailija Suomessa on kirjoittanut kirjan, hän tarjoaa sitä Söderströmsin tai Holger Schildtin kustantamolle Helsingissä, joka julkaisee sen Suomessa, mikäli suhtautuminen on myönteinen. Vain siinä määrin kuin nämä kustantamot onnistuvat tekemään sopivia vaihtokauppoja jonkin ruotsalaisen kustantamon kanssa, kirja ylittää maan rajat ja ilmestyy osapainoksena Ruotsissa. Tämä kertoo jo siitä, millaisia esteitä tällä alueella on – muistetaan, että vielä kymmenen vuotta sitten oli mahdotonta saada ruotsalaista kustantajaa kiinnostumaan Elmer Diktoniuksesta, että Tove Jansson pitkään turhaan yritti päästä Ruotsin kirjamarkkinoille, vaikka häntä arvostettiin elävästi kotimaassaan, ja että Bo Carpelanin aiemmat runokokoelmat eivät koskaan ylittäneet Pohjanlahtea. Edelleenkään monet suomenruotsalaiset kirjat eivät päädy lainkaan tai päätyvät erittäin huonosti levitettyinä Ruotsin markkinoille.
Juuri tämä eristyneisyys – se, ettei teoksia normaalilla tavalla arvostella ja aseteta vastakkain ruotsalaisen yleisön kanssa – on suomenruotsalaisille kirjailijoille raskain ja epäoikeudenmukaisin taakka.
Ongelmaan näyttää olevan vain yksi terve ratkaisu: kustantamoiden toiminta-alueen rajat tulisi poistaa, niin että helsinkiläiset kustantamot olisivat samassa asemassa kuin esimerkiksi Gleerups tai Allhems Etelä-Ruotsissa. Toisin sanoen ne myisivät teoksiaan suoraan koko ruotsinkielisellä kielialueella, mahdollisesti oman aluetoimistonsa kautta Tukholmassa. Samaan aikaan ruotsinkielisille kirjailijoille Suomessa tulisi antaa täysi vapaus valita kustantamonsa joko Suomesta tai Ruotsista.
Mutta kuten sanottu: kirjallisuuskysymys on vain osa koko sairaalloisesta suomenruotsalaisesta kysymyksestä. Kaikilla alueilla kohdataan sama eristyneisyys, sama omavaraisuuden tavoittelu, joka näyttää juontuvan historiallisesti ehdollistuneesta harhakuvitelmasta.
Ymmärtääkseen mistä on kyse, täytyy palata aikaan, jolloin koko Suomen julkinen elämä käytti ruotsin kieltä, jolloin sekä maan hallinnosta vastaavat miehet että kulttuurin eri alojen johtavat kyvyt puhuivat ruotsia. Kun yhteiskunta kansan enemmistön luonnollisen paineen kautta suomalaistui, se tapahtui niin, että olemassa olevat instituutiot joko muutettiin kaksikielisiksi tai niille perustettiin suomenkieliset vastineet ruotsinkielisten rinnalle. Näin Suomi jakautui huipulta asti kahteen rinnakkaiseen kaksoisvaltion osaan, joissa näiden teoreettisesti "tasavertaisten" kansojen tuli elää rinnakkain.
Absurdi harhakuvitelma, että suomenruotsalaiset muodostavat täydellisen kansakunnan, oli siten syntynyt. Sen jälkeen onkin tämän pienen vähemmistön henkisenä asuinpaikkana toimivan aavemaisen palatsin vartiointi – palatsin, joka on rakennettu aivan toisenlaisiin olosuhteisiin – ja toive siitä, että tämä vähemmistö voisi asuttaa ja hyödyntää sitä yhtä tehokkaasti kuin runsaslukuiset naapuripalatsin asukkaat omansa, ollut suomenruotsalaisten pateettinen mutta lopulta ylivoimainen kunnianhimo.
Todellisuudessa emme ole kansakunta – emme edes luonnollisesti yhteenkuuluvainen vähemmistö. Puhutaan usein Suomessa ruotsinkielisten prosenttiosuudesta ikään kuin ratkaisevana tekijänä, mutta mitä merkitystä tällä luvulla on verrattuna siihen mitättömään, joka osoittaa meidän absoluuttisen määrämme?
Jos vertaa meitä ranskankielisiin Sveitsissä tai Belgiassa, huomaa, ettei edes heidän suurilla väestöpohjillaan ole sellaisia itsenäisyysambitioita kuin me olemme itsellemme kehittäneet. Ranskankielinen kirjailija Sveitsissä kuuluu aivan luonnollisesti ranskalaiseen kirjallisuuteen, kun taas lakimies tai tiedemies samassa asemassa kutsuu itseään sveitsiläiseksi – ei "sveitsiranskalaiseksi" – eli tapahtuu luonnollinen integroituminen sekä ulospäin kielelliseen yhteyteen että sisäänpäin kansalaisyhteisöön.
Unelma suomenruotsalaisesta kansakunnasta, jossa on kaikkea pseudoparlamentista nimeltä kansankokous, suomenruotsalaisista hiippakunnista ja yliopistoista aina käsityöputiikkeihin, kätilöopistoihin ja joukko-osastoihin asti, ilmenee omituisella tavalla myös kirjallisuuskeskustelussa, joka on viime vuosina ollut vilkasta. Verrataan itseään tasavertaisena osapuolena suomenkieliseen Suomeen ja Ruotsiin, ihmetellään miksei meillä juuri nyt ole suuria epikkokirjailijoita ja useampia näytelmäkirjailijoita, kampanjoidaan maaseudulla suomenruotsalaisten kirjailijoiden puolesta, valitetaan siitä että olemme kulttuurisesti aallonpohjassa, kun emme ole yhtä elinvoimaisia kuin suomalaiset.
Tässä voisi kysyä: miksi juuri 350 000 suomenruotsalaisen pitäisi olla suhteellisesti ylikyvykkäitä ja poikkeuksellisen kulttuurikiinnostuneita? Eikö ole jo varsin hyvin, että meillä ylipäänsä on joitakin kirjailijalahjakkuuksia, olivatpa he sitten lyyrikoita tai tarinankertojia? Eihän Malmön kaupungillakaan ole täydellistä taiteilijaparnassoa, mutta kukaan ei silti puhu kulttuurisesta aallonpohjasta.
Suomenruotsalaiset elävät siis harhassa, joka on tavallaan sankarillinen, mutta yhä useamman mielestä keinotekoinen, epämiellyttävä ja estävä.
Monet näkevät suomalaistumisen ainoana tienä eteenpäin. Itse uskon, että ongelma voidaan ratkaista aivan toisin, sillä pohjimmiltaan kyse ei ole kielen vaihtamisesta vaan mielenlaadun muutoksesta.
Suomenkielistyminen voi joskus olla romanttinen houkutus suomenruotsalaisille, kun juurettomuuden, eristäytyneisyyden ja omiin ongelmiin lukkiutuneisuuden tunne painaa. He kuvittelevat silloin, että suomalaiset ovat terveempiä, onnellisempia, lujemmin kiinni todellisuudessa. Ehkä he ovatkin, mutta jos ovat, niin se on sellaista onnea, jota ei voi saavuttaa vaihtamalla kieltä, koska se juurettomuuden tunne, josta tässä on kyse, johtuu pikemminkin modernin yhteiskunnan elämänmuodosta ja on yhtä yleistä Ruotsissa tai Ranskassa kuin ruotsinkielisessä Suomessa. Jos se vielä ei ole yhtä näkyvää suomalaisella puolella, se johtuu siitä, että niin moni sivistynyt suomalainen on "ensimmäisen sukupolven ihminen", jolla on vielä siteet kansanomaiseen yhteyteen ja joka siksi näkee nykyelämässä mielekkyyttä, koska se on nostanut hänet sosiaalisesti.
Yhtä lyhytnäköistä kuin tämä romanttinen halu vaihtaa kieltä, ovat myös ne syyt, jotka perustuvat hyötyajatteluun. Sekä meille itsellemme että Suomelle on paljon hyödyllisempää, että jatkamme olemassaoloamme ruotsalaisina.
Kaikki – kommunisteja ehkä lukuun ottamatta – tajuavat nykytilanteessa, että Suomella on poliittisesti, taloudellisesti ja kulttuurisesti vain voitettavaa yhteistyöstä Pohjoismaiden kanssa. Tässä tilanteessa suomenruotsalaiset ovat suomalaisille kansalaisille muuttuneet silmätikusta arvokkaaksi yhdyssiteeksi. Vähemmistöstä Suomessa on tullut enemmistö Skandinaviassa. Nyt kysymys on siitä, olemmeko tehtävämme tasalla – olemmeko valmiita vaihtamaan utopistisen Svensk-Finlandin kahteen todelliseen kotimaahan: elinvoimaiseen tulevaisuudenmaahan Suomeen ja kaikin tavoin vauraaseen ja tasapainoiseen Ruotsiin, joiden välillä meillä on tärkeä välittäjän rooli.
Valinta on avoin: voimme joko jatkaa takertumista menneeseen, nähdä jokaisessa suomen- tai ruotsalaisessa yhteiskuntaan osallistuvassa "tuhlaajapojan" ja tehdä nykyisten "oikeuksien" säilyttämisestä tärkeimmän kulttuurisen ja poliittisen ohjelmamme. Tai voimme kerran ja lopullisesti julistaa suomenruotsalaisen nationalismin, politiikan ja kulttuurin kuolleeksi ja alkaa työskennellä suomalaisessa ja ruotsalaisessa yhteiskunnassa.
Onko naiivia kuvitella Suomea, jossa RKP olisi lakannut olemasta, koska ruotsinkieliset ehdokkaat esiintyisivät kaikissa puolueissa; Suomea, jossa suomi hallitsisi luonnollisesti ja olisi hallinnollisesti yksinään riittävä, mutta ruotsi toimisi skandinaavisena kontaktikielenä tavalla, joka saisi pohjoismaiset vierailijat tuntemaan olonsa kotoisaksi; Suomea, jossa ruotsalaiset opettajat ja professorit voisivat olla syntyisin yhtä hyvin Pohjanlahden länsi- kuin itärannaltakin ja jossa yhteistä työmarkkinaa ei käytettäisi niin yksipuolisesti kuin nyt; toisin sanoen Suomea, joka suomenruotsalaisten kautta olisi juurtunut Skandinaviaan realistisemmin kuin muuten olisi mahdollista?
Miten näihin kysymyksiin sitten vastataankin, täytyy suomenruotsalainen kysymys asettaa laajempaan yhteyteen kuin tähän asti on ollut tapana. Tässä ehdotettu ratkaisu ei ole niin kokeilematon kuin miltä näyttää – se tarkoittaa vain, että me vaatimattomammissa muodoissa tulemme jälleen siksi, mitä isovanhempamme olivat: emme suomenruotsalaisia, vaan suomalaisia ja ruotsalaisia.
Göran Schildt
Göran Schildt (1917–2009) oli kirjailija ja taidehistorioitsija. Julkaisun aikaan hänet esiteltiin nimellä "fil.dr."
Alun perin julkaistu Svenska Dagbladetin Under strecket -palstalla 23. marraskuuta 1959
Olemme muuttuneet vähemmistöstä Suomessa enemmistöksi Skandinaviassa, kirjoittaa GÖRAN SCHILDT tässä keskustelupuheenvuorossa suomalaisista ruotsalaisista, jossa hän nousee vastustamaan sitä, mitä hän kutsuu "suomenruotsalaiseksi harhaksi".
”Nyt on kyse siitä, olemmeko tehtävämme tasalla – olemmeko valmiita vaihtamaan utopistisen Svensk-Finlandin kahteen todelliseen kotimaahan: elinvoimaiseen, tulevaisuuteen suuntautuvaan Suomeen ja kaikilla aloilla rikkaaseen, tasapainoiseen Ruotsiin, joiden välillä meillä on tärkeä välittäjän rooli”, väittää tohtori Schildt.
Onko suomenruotsalaisella kirjallisuudella tulevaisuutta?
* alussa pitkä kirjallisuuspohdinta *
Tätä kysymystä käsiteltiin hiljattain esitelmässä, jonka Finlands Svenska Författarföreningin (Suomenruotsalainen kirjailijayhdistys) puheenjohtaja, maisteri J. O. Tallqvist, piti Tukholmassa Föreningen Nordenin kutsusta. Sekä esitelmä että sitä seurannut keskustelu päätyivät rauhoittavaan vakuutukseen siitä, että kysymysmuoto esitelmän otsikossa oli täysin retorinen: suomenruotsalaisen kirjallisuuden tulevaisuutta ei ole syytä epäillä, ja tällä kirjallisuudella on lisäksi kunnianhimoinen tavoite selviytyä omin voimin. Ainoa poikkeava mielipide esitettiin allekirjoittaneen toimesta, mutta koska sanani hukkuivat yleiseen hyväntahtoisuuteen suomalaisia heimoveljiä kohtaan, olen tuntenut tarvetta yrittää artikkelissa selventää, miksi toivon, ettei suomenruotsalaisella kirjallisuudella olisi tulevaisuutta – ja ennen kaikkea, miksi katson, ettei sen pitäisi pyrkiä selviytymään yksin.
Miksi puhutaan suomenruotsalaisesta kirjallisuudesta, mutta ei esimerkiksi skånelaisesta tai norrlantilaisesta kirjallisuudesta?
Vastaus ei ole yksinkertaisesti se, että suomenruotsalaisilla kirjailijoilla on eri kansalaisuus kuin ruotsalaisilla. Tekijöiden alkuperä tai passi ei ole koskaan määritellyt taiteen rajoja – mutta yleisön kansallisuus on. Jos puhumme "lundilaisesta runokoulusta" mutta emme "helsinkiläisestä koulusta", se johtuu siitä, että Lundin kirjailijat kirjoittavat koko ruotsinkieliselle kielialueelle, kun taas Suomen ruotsinkieliset kirjailijat kirjoittavat kotimaiselle yleisölleen, ja ovat näin todella muodostaneet erillisen "kirjallisuuden". Heidän teoksiaan luetaan toki toisinaan myös Ruotsissa ja niistä pidetään, mutta tämä ei ole teosten syntyessä odotettu lähtökohta – se on ylimääräinen etu, jota ei lasketa mukaan, iloinen yllätys, kuten silloin kun teos käännetään toiselle kielelle.
Tämä eristyneisyys on varsin uusi ilmiö.
Ei ainoastaan Runeberg ja Topelius kuuluneet luontevasti ruotsalaisen kirjallisuuden yhteyteen – vielä Tavaststjernakin teki niin. Suomenruotsalainen kirjallisuus syntyi varsinaisesti vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun ruotsinkieliset vastasyntyneessä tasavallassa huomasivat menettäneensä asemansa koko Suomen kulttuurielämän haltijoina. Syntyi joukko uusia instituutioita, kuten Åbo Akademi, Kirjailijayhdistys, suomenruotsalaiset kustantamot, suomenruotsalainen teatteri (joka aiemmin oli ollut ruotsalaisen teatterin sivuhaara). Tarkoituksena oli luonnollisesti suojautuminen ja yhdistyminen suomenkielisyyden painetta vastaan; haluttiin turvata se, mitä oli vielä jäljellä – ajattelematta, että samat puolustusmuurit samalla sulkivat sisäänsä.
Tyypillinen edustaja tästä itsensä löytäneestä suomenruotsalaisesta kirjallisuudesta oli isäni Runar Schildt, jonka lyhyt kirjailijanura ajoittui juuri näihin eristäytyneisiin vuosiin.
Hän sai todella kokea, mitä tarkoittaa olla kirjailija kansanrippeelle, jossa lukijat lasketaan ennemmin sadoissa kuin tuhansissa. Mitä auttoi loistavinkaan menestys, kun painokset eivät koskaan nousseet niin suuriksi, että ne olisivat mahdollistaneet edes vaatimattoman toimeentulon? Mitä hyödyttivät neljä tai viisi lyhyttä juhlakäyntiä kirjailijakongresseissa ja lukutilaisuuksissa kaukaisessa ihmeiden maassa Ruotsissa, kun ystävällisestä vastaanotosta huolimatta pysyi silti köyhänä sukulaisena maalta? Silloin matka Ahvenanmeren yli oli pidempi kuin nykyään Atlantin ylitys, ja se joka matkusti yli rakentaakseen itselleen asemaa ruotsalaisessa yhteiskunnassa, oli sanan täydessä merkityksessä siirtolainen.
1920- ja 30-luvuilla suomenruotsalainen kirjallisuus todella oli olemassa erillisenä ilmiönä, jota vain harvat, aiheeseen erityisesti perehtyneet henkilöt Ruotsissa seurasivat – suunnilleen kuten seurataan vieraskielisen alueen kirjallisuutta. Sota merkitsi tässäkin asiassa, kuten monessa muussakin, käännekohtaa, sillä se sai orastavat kehityssuunnat kypsymään nopeammin. Monet suomalaisten pitkät, vaikkakin väliaikaiset oleskelut Ruotsissa evakuointiaikana, ruotsalaisten eläytyminen suomalaiseen tilanteeseen, yleinen pohjoismainen yhteistyö ja parantuneet yhteydet – kaikki tämä on edistänyt ruotsinkielisten lähentymistä molemmin puolin Pohjanlahtea.
Kirjailijoiden kohdalla enteet olivat olleet moninaiset.
Jarl Hemmer kirjoitti uransa loppuvuosina tietoisesti koko ruotsinkieliselle kielialueelle ja sai Ruotsissa vastakaikua. Emil Zilliacus oli tiheiden matkojen ansiosta onnistunut vakiinnuttamaan luonnollisen paikkansa ruotsalaisten kirjailijoiden yhteisössä. Sodan jälkeen kehitys on edennyt harppauksin, ja jos tarkastelemme nykyisin suomenruotsalaisten kirjailijoiden suhdetta Ruotsiin, löydämme koko integraation kirjon: Willy Kyrklund on täysin irrottautunut entisestä kotimaastaan. Bengt Holmqvist ei tunne kaipuuta takaisin, mutta tekee merkittävää työtä levittäessään Suomessa tuotetun kirjallisuuden tuntemusta Ruotsissa. Hans Ruin, Örnulf Tigerstedt, Lorenz von Numers, Ralf Parland ja allekirjoittanut olemme yhtä kotonamme Ruotsissa kuin Suomessa. Toiset, kuten Rabbe Enckell ja Hagar Olsson, ovat asuneet Ruotsissa vain ajoittain, mutta silti saavuttaneet kiistattoman aseman ruotsalaisessa runoudessa. Ja viime aikoina joukko kirjoittajia, jotka ovat pysyvästi asuneet Suomessa, on alkanut saavuttaa ruotsalaista yleisöä yhtä suoraan kuin kotimaista – mainittakoon Gunnar Björling, Bo Carpelan, Tove Jansson.
Itse asiassa on yhä luonnollisempaa suomenruotsalaisille kirjailijoille hakea sekä kulttuurista vastakaikua että taloudellista hyötyä koko ruotsinkieliseltä kielialueelta, mitä tulee kirjakustantamiseen, sanoma- ja aikakauslehtiin sekä radioon. On periaatteessa melko pieni ero siinä, kirjoittaako Bo Carpelan Bonniers Litterära Magasinetiin (BLM) kirjoituspöytänsä äärestä Helsingissä vai kirjoittaako Bengt Holmqvist kulttuurikritiikkiä Dagens Nyheteriin Vällingbyssä – kumpikaan ei ole kulttuurityöläisenä "petturi" ruotsalaisessa Suomessa, koska julkaisut, joissa he toimivat, tavoittavat heidän synnyinmaansa lukijat yhtä hyvin kuin ruotsalaiset. Aivan kuten Ruotsin maakunnissa on tavallista lukea sekä paikallislehteä että tukholmalaista päivälehteä, on suomenruotsalaisissa kodeissa yhä yleisempää tilata jokin suurista ruotsalaisista valtakunnallisista sanomalehdistä. Se on ajankuvaa, että suomenruotsalaiset kirjoittajat alkavat pitää luonnollisena käsitellä kysymyksiään ruotsalaisissa sanomalehdissä. Näennäinen tappio ruotsalaiselle Suomelle joidenkin "emigroituneiden lahjakkuuksien" muodossa korvautuu moninkertaisesti sillä, että ruotsalainen kulttuurielämä tavoittaa Suomen yhä suoremmin.
Olemme puhuneet kirjallisista ja journalistisista suhteista, mutta sama kehitys ei ole vain mahdollinen vaan näyttää toivottavalta myös muilla kulttuurin alueilla.
Mitä tulee radioon ja televisioon, voisi Turkuun, Vaasaan ja Helsinkiin rakentaa toistimia, joiden kautta Ruotsin valtakunnalliset ohjelmat tulisivat suomenruotsalaisten ulottuville. Riksteatern (Ruotsin kansallisteatteri) voisi laajentaa toimintaansa meren yli. Koulutusjärjestelmä tarjoaa rajattomia integraatiomahdollisuuksia. Kaikki tämä ei ainoastaan yhdistäisi ruotsinkielisiä molemmin puolin Pohjanlahtea todelliseksi kulttuuriyhteisöksi, vaan tarjoaisi myös suomenkieliselle Suomelle uudenlaisen yhteyden Skandinaviaan. Nykyään, kun yhä useammat suomalaiset oleskelevat tilapäisesti Ruotsissa yhteisten työmarkkinoiden vuoksi ja kun ainakin alkeelliset kielitaidot ovat yleisiä myös niissä väestöryhmissä, jotka eivät ole oppineet ruotsia koulussa, vaikuttaa selvältä, että monet suomalaiset mielellään täydentäisivät kulttuurielämäänsä valikoiduilla annoksilla ruotsalaista radio- tai teatteriviihdettä tai jopa koulutusta.
Tällainen ruotsalaisen Suomen ja Ruotsin integraatio edellyttää tietenkin instituutioidemme uudelleenorganisointia.
Mitä tällä tarkoitetaan, voidaan havainnollistaa kustantamoiden toiminnalla. Esitän jo etukäteen, että en millään tavalla kyseenalaista niiden kahden suomenruotsalaisen kustantamon korvaamatonta panosta ruotsalaisen kirjallisuuden hyväksi Suomessa ja suomalaisen kirjallisuuden hyväksi Ruotsissa. Kysymys kuuluu vain, ovatko nämä kustantamot nykytilanteessa kehittymisen este, koska niiden toimintatavat lukitsevat suhteet vanhaan eristäytymiseen. Niiden toiminta-alue on nimittäin rajoitettu Suomeen – ne ovat pääsyy siihen, että on olemassa "suomenruotsalainen kirjallisuus".
Näin prosessi etenee:
Kun ruotsinkielinen kirjailija Suomessa on kirjoittanut kirjan, hän tarjoaa sitä Söderströmsin tai Holger Schildtin kustantamolle Helsingissä, joka julkaisee sen Suomessa, mikäli suhtautuminen on myönteinen. Vain siinä määrin kuin nämä kustantamot onnistuvat tekemään sopivia vaihtokauppoja jonkin ruotsalaisen kustantamon kanssa, kirja ylittää maan rajat ja ilmestyy osapainoksena Ruotsissa. Tämä kertoo jo siitä, millaisia esteitä tällä alueella on – muistetaan, että vielä kymmenen vuotta sitten oli mahdotonta saada ruotsalaista kustantajaa kiinnostumaan Elmer Diktoniuksesta, että Tove Jansson pitkään turhaan yritti päästä Ruotsin kirjamarkkinoille, vaikka häntä arvostettiin elävästi kotimaassaan, ja että Bo Carpelanin aiemmat runokokoelmat eivät koskaan ylittäneet Pohjanlahtea. Edelleenkään monet suomenruotsalaiset kirjat eivät päädy lainkaan tai päätyvät erittäin huonosti levitettyinä Ruotsin markkinoille.
Juuri tämä eristyneisyys – se, ettei teoksia normaalilla tavalla arvostella ja aseteta vastakkain ruotsalaisen yleisön kanssa – on suomenruotsalaisille kirjailijoille raskain ja epäoikeudenmukaisin taakka.
Ongelmaan näyttää olevan vain yksi terve ratkaisu: kustantamoiden toiminta-alueen rajat tulisi poistaa, niin että helsinkiläiset kustantamot olisivat samassa asemassa kuin esimerkiksi Gleerups tai Allhems Etelä-Ruotsissa. Toisin sanoen ne myisivät teoksiaan suoraan koko ruotsinkielisellä kielialueella, mahdollisesti oman aluetoimistonsa kautta Tukholmassa. Samaan aikaan ruotsinkielisille kirjailijoille Suomessa tulisi antaa täysi vapaus valita kustantamonsa joko Suomesta tai Ruotsista.
Mutta kuten sanottu: kirjallisuuskysymys on vain osa koko sairaalloisesta suomenruotsalaisesta kysymyksestä. Kaikilla alueilla kohdataan sama eristyneisyys, sama omavaraisuuden tavoittelu, joka näyttää juontuvan historiallisesti ehdollistuneesta harhakuvitelmasta.
Ymmärtääkseen mistä on kyse, täytyy palata aikaan, jolloin koko Suomen julkinen elämä käytti ruotsin kieltä, jolloin sekä maan hallinnosta vastaavat miehet että kulttuurin eri alojen johtavat kyvyt puhuivat ruotsia. Kun yhteiskunta kansan enemmistön luonnollisen paineen kautta suomalaistui, se tapahtui niin, että olemassa olevat instituutiot joko muutettiin kaksikielisiksi tai niille perustettiin suomenkieliset vastineet ruotsinkielisten rinnalle. Näin Suomi jakautui huipulta asti kahteen rinnakkaiseen kaksoisvaltion osaan, joissa näiden teoreettisesti "tasavertaisten" kansojen tuli elää rinnakkain.
Absurdi harhakuvitelma, että suomenruotsalaiset muodostavat täydellisen kansakunnan, oli siten syntynyt. Sen jälkeen onkin tämän pienen vähemmistön henkisenä asuinpaikkana toimivan aavemaisen palatsin vartiointi – palatsin, joka on rakennettu aivan toisenlaisiin olosuhteisiin – ja toive siitä, että tämä vähemmistö voisi asuttaa ja hyödyntää sitä yhtä tehokkaasti kuin runsaslukuiset naapuripalatsin asukkaat omansa, ollut suomenruotsalaisten pateettinen mutta lopulta ylivoimainen kunnianhimo.
Todellisuudessa emme ole kansakunta – emme edes luonnollisesti yhteenkuuluvainen vähemmistö. Puhutaan usein Suomessa ruotsinkielisten prosenttiosuudesta ikään kuin ratkaisevana tekijänä, mutta mitä merkitystä tällä luvulla on verrattuna siihen mitättömään, joka osoittaa meidän absoluuttisen määrämme?
Jos vertaa meitä ranskankielisiin Sveitsissä tai Belgiassa, huomaa, ettei edes heidän suurilla väestöpohjillaan ole sellaisia itsenäisyysambitioita kuin me olemme itsellemme kehittäneet. Ranskankielinen kirjailija Sveitsissä kuuluu aivan luonnollisesti ranskalaiseen kirjallisuuteen, kun taas lakimies tai tiedemies samassa asemassa kutsuu itseään sveitsiläiseksi – ei "sveitsiranskalaiseksi" – eli tapahtuu luonnollinen integroituminen sekä ulospäin kielelliseen yhteyteen että sisäänpäin kansalaisyhteisöön.
Unelma suomenruotsalaisesta kansakunnasta, jossa on kaikkea pseudoparlamentista nimeltä kansankokous, suomenruotsalaisista hiippakunnista ja yliopistoista aina käsityöputiikkeihin, kätilöopistoihin ja joukko-osastoihin asti, ilmenee omituisella tavalla myös kirjallisuuskeskustelussa, joka on viime vuosina ollut vilkasta. Verrataan itseään tasavertaisena osapuolena suomenkieliseen Suomeen ja Ruotsiin, ihmetellään miksei meillä juuri nyt ole suuria epikkokirjailijoita ja useampia näytelmäkirjailijoita, kampanjoidaan maaseudulla suomenruotsalaisten kirjailijoiden puolesta, valitetaan siitä että olemme kulttuurisesti aallonpohjassa, kun emme ole yhtä elinvoimaisia kuin suomalaiset.
Tässä voisi kysyä: miksi juuri 350 000 suomenruotsalaisen pitäisi olla suhteellisesti ylikyvykkäitä ja poikkeuksellisen kulttuurikiinnostuneita? Eikö ole jo varsin hyvin, että meillä ylipäänsä on joitakin kirjailijalahjakkuuksia, olivatpa he sitten lyyrikoita tai tarinankertojia? Eihän Malmön kaupungillakaan ole täydellistä taiteilijaparnassoa, mutta kukaan ei silti puhu kulttuurisesta aallonpohjasta.
Suomenruotsalaiset elävät siis harhassa, joka on tavallaan sankarillinen, mutta yhä useamman mielestä keinotekoinen, epämiellyttävä ja estävä.
Monet näkevät suomalaistumisen ainoana tienä eteenpäin. Itse uskon, että ongelma voidaan ratkaista aivan toisin, sillä pohjimmiltaan kyse ei ole kielen vaihtamisesta vaan mielenlaadun muutoksesta.
Suomenkielistyminen voi joskus olla romanttinen houkutus suomenruotsalaisille, kun juurettomuuden, eristäytyneisyyden ja omiin ongelmiin lukkiutuneisuuden tunne painaa. He kuvittelevat silloin, että suomalaiset ovat terveempiä, onnellisempia, lujemmin kiinni todellisuudessa. Ehkä he ovatkin, mutta jos ovat, niin se on sellaista onnea, jota ei voi saavuttaa vaihtamalla kieltä, koska se juurettomuuden tunne, josta tässä on kyse, johtuu pikemminkin modernin yhteiskunnan elämänmuodosta ja on yhtä yleistä Ruotsissa tai Ranskassa kuin ruotsinkielisessä Suomessa. Jos se vielä ei ole yhtä näkyvää suomalaisella puolella, se johtuu siitä, että niin moni sivistynyt suomalainen on "ensimmäisen sukupolven ihminen", jolla on vielä siteet kansanomaiseen yhteyteen ja joka siksi näkee nykyelämässä mielekkyyttä, koska se on nostanut hänet sosiaalisesti.
Yhtä lyhytnäköistä kuin tämä romanttinen halu vaihtaa kieltä, ovat myös ne syyt, jotka perustuvat hyötyajatteluun. Sekä meille itsellemme että Suomelle on paljon hyödyllisempää, että jatkamme olemassaoloamme ruotsalaisina.
Kaikki – kommunisteja ehkä lukuun ottamatta – tajuavat nykytilanteessa, että Suomella on poliittisesti, taloudellisesti ja kulttuurisesti vain voitettavaa yhteistyöstä Pohjoismaiden kanssa. Tässä tilanteessa suomenruotsalaiset ovat suomalaisille kansalaisille muuttuneet silmätikusta arvokkaaksi yhdyssiteeksi. Vähemmistöstä Suomessa on tullut enemmistö Skandinaviassa. Nyt kysymys on siitä, olemmeko tehtävämme tasalla – olemmeko valmiita vaihtamaan utopistisen Svensk-Finlandin kahteen todelliseen kotimaahan: elinvoimaiseen tulevaisuudenmaahan Suomeen ja kaikin tavoin vauraaseen ja tasapainoiseen Ruotsiin, joiden välillä meillä on tärkeä välittäjän rooli.
Valinta on avoin: voimme joko jatkaa takertumista menneeseen, nähdä jokaisessa suomen- tai ruotsalaisessa yhteiskuntaan osallistuvassa "tuhlaajapojan" ja tehdä nykyisten "oikeuksien" säilyttämisestä tärkeimmän kulttuurisen ja poliittisen ohjelmamme. Tai voimme kerran ja lopullisesti julistaa suomenruotsalaisen nationalismin, politiikan ja kulttuurin kuolleeksi ja alkaa työskennellä suomalaisessa ja ruotsalaisessa yhteiskunnassa.
Onko naiivia kuvitella Suomea, jossa RKP olisi lakannut olemasta, koska ruotsinkieliset ehdokkaat esiintyisivät kaikissa puolueissa; Suomea, jossa suomi hallitsisi luonnollisesti ja olisi hallinnollisesti yksinään riittävä, mutta ruotsi toimisi skandinaavisena kontaktikielenä tavalla, joka saisi pohjoismaiset vierailijat tuntemaan olonsa kotoisaksi; Suomea, jossa ruotsalaiset opettajat ja professorit voisivat olla syntyisin yhtä hyvin Pohjanlahden länsi- kuin itärannaltakin ja jossa yhteistä työmarkkinaa ei käytettäisi niin yksipuolisesti kuin nyt; toisin sanoen Suomea, joka suomenruotsalaisten kautta olisi juurtunut Skandinaviaan realistisemmin kuin muuten olisi mahdollista?
Miten näihin kysymyksiin sitten vastataankin, täytyy suomenruotsalainen kysymys asettaa laajempaan yhteyteen kuin tähän asti on ollut tapana. Tässä ehdotettu ratkaisu ei ole niin kokeilematon kuin miltä näyttää – se tarkoittaa vain, että me vaatimattomammissa muodoissa tulemme jälleen siksi, mitä isovanhempamme olivat: emme suomenruotsalaisia, vaan suomalaisia ja ruotsalaisia.
Göran Schildt
Göran Schildt (1917–2009) oli kirjailija ja taidehistorioitsija. Julkaisun aikaan hänet esiteltiin nimellä "fil.dr."
Viimeksi muokannut NRR, 03.07.2025 07:34. Yhteensä muokattu 2 kertaa.
Re: Suomen vähemmistöstä Nordenin enemmistöksi, Schildt 1959
Tänään pihakirppikseltä löysin sattumalta Suomen Kuvalehden vuodelta 1959 ja siinä pääkirjoituksessa otettiin kantaa Schildtin kirjoitukseen:
Vastustus ruotsinkielisen väestön keskuudessa ja poliittinen kehitys kohti kaksikielisyyden turvaamista johtivat siihen, että hänen näkemyksensä eivät juurtuneet, vaan pikemminkin "pyyhittiin pois" eli sivuutettiin ja unohdettiin julkisessa keskustelussa.
Yritys pohtia suomenruotsalaisuutta toisin ei onnistunut 1960-luvun alussa. Päinvastoin, näin kuvaa ChatGPT Schildtin ajatusten kohtaloa:Kuuluisan suomenruotsalaisen kirjailijan Runar Schildtin poika, kirjailija itsekin ja filosofian tohtori, Göran Schildt on kirjoittanut ruotsinmaalaiseen sanomalehteen artikkelin ruotsalaistemme tulevaisuudesta. Hän ehdottaa, että Suomen ruotsinkielinen väestö siirtäisi kulttuuritoimintansa päämajan Tukholmaan, luopuisi perinteisestä "yksi kansa – kaksi kansallisuutta" -ajattelustaan sekä sulautuisi taloudellisesti ja poliittisesti suomalaiseen Suomeen.
Hän nimittää ruotsalaistemme itsesäilytyspyrkimystä aivokummitukseksi.
Ei ole pitkäkään aika siitä, kun suomalaisella taholla nähtiin ruotsalaisissamme enimmäkseen aavemaisia ja vihattavia piirteitä. Välit olivat kireät, ja ruotsalaiset puolestaan vetosivat hanakasti siihen, että heidän henkinen isänmaansa oli Pohjanlahden takana.
Sotien jälkeen tilanne on muuttunut. Nyt tajutaan puolin ja toisin, että kaikki suomalaiset – kieleen katsomatta – muodostavat yhden kansan: Suomen kansan.
Vanhastaan kivas kieliriita ilmenee enää mitättömien yksityiskohtien rääpimisenã: kinastellan tienviitoista, patsaiden jalustoista, postitoimipaikkojen nimistä ja leimoista jne. – mutta sehän on kotoista ja kodikasta.
Göran Schildtin ajattelua kuvaa mainiosti se, että hän haluaisi osaksi lakkauttaa suomenruotsalaiset instituutiot, osaksi korvata ne riikinruotsalaisilla. Tukholman päivälehdet voisivat hänen mielestään tyydyttää uutistarpeen, ja sikäläinen radio välittää ajanvietteen. Tämä puoli hänen kirjoituksissaan on herättänyt ankarinta arvostelua ruotsalaistemme keskuudessa.
Suomalaiselta kannalta katsottuna kaksikielisyys on tietysti ylellisyyttä: toisen kotimaisen kielen opiskelu ja kaksikielinen virkakoneisto kysyvät mittaamattomasti henkistä tarmoa – ja aika paljon rahaa.
Henkisten ja aineellisten kustannusten vastapainoksi meidän kansallinen kulttuurielämämme rikastuu ruotsalaisesta. Pohjoismaisten rajojen sisällä me voimme harrastaa hedelmällistä yhteistyötä sukulaiskulttuurien kesken.
Tehokkaasti hyväksikäytettynä tämä etu saattaa tehdä kaksikielisyyden tuottavaksi.
Vastustus ruotsinkielisen väestön keskuudessa ja poliittinen kehitys kohti kaksikielisyyden turvaamista johtivat siihen, että hänen näkemyksensä eivät juurtuneet, vaan pikemminkin "pyyhittiin pois" eli sivuutettiin ja unohdettiin julkisessa keskustelussa.
Re: Suomen vähemmistöstä Nordenin enemmistöksi, Schildt 1959
Eikö KAJ:n myötä ole palattu haluun tehdä taidetta ruotsiksi Ruotsissa tai ainakin sitä Ruotsissa myyden?
KAJ:n toiminta vahvistaa suomenruotsalaista identiteettiä. KAJ toimii sillanrakentajana, joka yhdistää suomenruotsalaiset ja laajemman ruotsalaisen kulttuuripiirin, mikä kumoaa tätä illuusiota erillisestä kansasta.
KAJ:n nykyinen toiminta voidaan nähdä vastauksena ja toteutuksena Schildtin esittämälle haasteelle: suomenruotsalaisuus voi kukoistaa laajemmin pohjoismaisessa kontekstissa. Suomalaisia ei tarvitse velvoittaa adoptoimaan ruotsinkielisiä taiteilijoita ruotsiksi.
KAJ on eräänlainen "post-nationalistinen" vastine Schildtin toivomalle suunnalle: ei enää poliittista kielen tai kulttuurin puolustamista, vaan taidetta, joka luonnostaan yhdistää suomenruotsalaisuuden ja skandinaavisuuden.
KAJ:n toiminta vahvistaa suomenruotsalaista identiteettiä. KAJ toimii sillanrakentajana, joka yhdistää suomenruotsalaiset ja laajemman ruotsalaisen kulttuuripiirin, mikä kumoaa tätä illuusiota erillisestä kansasta.
KAJ:n nykyinen toiminta voidaan nähdä vastauksena ja toteutuksena Schildtin esittämälle haasteelle: suomenruotsalaisuus voi kukoistaa laajemmin pohjoismaisessa kontekstissa. Suomalaisia ei tarvitse velvoittaa adoptoimaan ruotsinkielisiä taiteilijoita ruotsiksi.
KAJ on eräänlainen "post-nationalistinen" vastine Schildtin toivomalle suunnalle: ei enää poliittista kielen tai kulttuurin puolustamista, vaan taidetta, joka luonnostaan yhdistää suomenruotsalaisuuden ja skandinaavisuuden.