Kansallistunteet - identiteettien mosaiikki
Lähetetty: 12.10.2011 10:18
Kielikeskustelu on väistämättä keskustelua myös kansallistunteista.Yritin hahmotella itselleni, miten nyt koen suomalaisuuden.
Kun katselen tämän ajan nuoria ympärilläni, olen tajunnut, että lastenlapseni tai viimeistään lastenlastenlapseni ovat usean kulttuurin yhdistelmiä. Katselen uteliaana erilaisten nuorien suomalaisuutta.
Luulen, että suomalaisuus on niitä käsitteitä, jotka yhtä aikaa ovat äärimmäisen keskeisiä Suomessa elävien kokemuksissa mutta vailla yksikäsitteistä hahmoa. Puhun nykyisin mieluiten identiteettimosaiikista, jotta minun ei tarvitse määritellä oikeaa ja väärää identiteettiä, oikeita ja vääriä identiteetin komponentteja sen paremmin kuin tavoiteidentiteettiäkään.
Luulen, että luonto ja ympärillä elävät ihmiset ovat oleellisia komponentteja omassa kansallistunteessa. Siihen liittyy myös tunne kulttuuriperinnöstä, jonka pystyy lapsilleen välittämään. Tässä mielessä on tärkeää suomalaisuuden kannalta, että lapsemme oppivat kunnioittamaan ihmisiä, joiden kanssa rakentavat samaa maata, rakastavat samaa luontoa ja sinnittelevät samssa ilmastossa ja harrastavat, luovat, filosofoivat.
Kansallisen identiteetin tulisi olla toiveikkuutta siitä, että tässä ympäristössä ja näillä eväillä on hyvä toimia näennäisistä eturyhmäristiriidoista huolimatta.
Historian tuntemus ja tulkinnat ovat osa kansallisuustunnetta. Meille useimmille historia on samalla sukututkimusta, omien juurien pohdintaa, menneisyyden valoa ja varjoja. On mielestäni hyväksyttävä, että monista keskeisistä historian hetkistä on useammanlaisia tulkintoja. Tulkintoja voidaan haastaa hyvin perustein - vaikeneminen tai leimaaminen kylvävät ongelmia.
"Sininen ja valkoinen" on sellainen laulu, joka itselleni merkitsee tavattoman paljon. Ehkä kansallista identiteettiä on joutuu sittenkin lähestymään enemmän taiteellisella kuin analysoivalla otteella...
Suomalaisuuteen kuuluu mielestäni oleellisesti suomen kieli, mutta eivät saamen kielet tai ruotsin kielikään ole suomalaisuuden vastaisia, niillekin on oma paikkansa suomalaisuudessa.
En periaatteessa näe ongelmia siinä, että ruotsinkieliset kokevat olevansa suomalaisia hiukan erilaisella taustalla ja eri äidinkielellä. En koe ongelmalliseksi sitäkään, että he haluaisivat käyttää itsestään nimitystä suomenmaalainen - tosin tässä on vaarana, että he eivät näe suomalaisiksi itseään kokevia muuta kuin oman tulkintansa läpi jotenkin puutteellisina suomenmaalaisina.
Olen nykyisin kriittinen sitä kohtaan, että jotkut ruotsinkieliset Manner-Suomessa eivät ole opetelleet edes kohtuullista suomea, jolla selviäisi tavallisimmista tilanteista ilman palveluruotsin vaatimusta - mutta ehkä heille ei tosiaan ole ollut nuorena tarjolla riittävää koulutusta tai ehkä jollain merkillisellä tavalla osan kansalliseen identiteettiin kuuluu suomen kielen valta-aseman vastustaminen (tätä on vaikeampi ymmärtää, maistuu halveksunnalta, mutta olkoon). Sen sijaan minulla ei ole mitään sitä vastaan, että päivähoito, peruskoulu ja lukio sekä pitkäaikaissairaanhoito olisivat ruotsinkielisiä niillä seuduilla, joissa ruotsinkielisiä on riittävästi.
Viekö kansallistunteiden mukaan ottaminen keskustelua harhaan, vai onko niitä väistämättä pohdittava samalla?
Entä onko pohdittava samalla sitä, minkälaisia oikeuksia on ruotsinkielisellä vähemmistöllä?
Kun katselen tämän ajan nuoria ympärilläni, olen tajunnut, että lastenlapseni tai viimeistään lastenlastenlapseni ovat usean kulttuurin yhdistelmiä. Katselen uteliaana erilaisten nuorien suomalaisuutta.
Luulen, että suomalaisuus on niitä käsitteitä, jotka yhtä aikaa ovat äärimmäisen keskeisiä Suomessa elävien kokemuksissa mutta vailla yksikäsitteistä hahmoa. Puhun nykyisin mieluiten identiteettimosaiikista, jotta minun ei tarvitse määritellä oikeaa ja väärää identiteettiä, oikeita ja vääriä identiteetin komponentteja sen paremmin kuin tavoiteidentiteettiäkään.
Luulen, että luonto ja ympärillä elävät ihmiset ovat oleellisia komponentteja omassa kansallistunteessa. Siihen liittyy myös tunne kulttuuriperinnöstä, jonka pystyy lapsilleen välittämään. Tässä mielessä on tärkeää suomalaisuuden kannalta, että lapsemme oppivat kunnioittamaan ihmisiä, joiden kanssa rakentavat samaa maata, rakastavat samaa luontoa ja sinnittelevät samssa ilmastossa ja harrastavat, luovat, filosofoivat.
Kansallisen identiteetin tulisi olla toiveikkuutta siitä, että tässä ympäristössä ja näillä eväillä on hyvä toimia näennäisistä eturyhmäristiriidoista huolimatta.
Historian tuntemus ja tulkinnat ovat osa kansallisuustunnetta. Meille useimmille historia on samalla sukututkimusta, omien juurien pohdintaa, menneisyyden valoa ja varjoja. On mielestäni hyväksyttävä, että monista keskeisistä historian hetkistä on useammanlaisia tulkintoja. Tulkintoja voidaan haastaa hyvin perustein - vaikeneminen tai leimaaminen kylvävät ongelmia.
"Sininen ja valkoinen" on sellainen laulu, joka itselleni merkitsee tavattoman paljon. Ehkä kansallista identiteettiä on joutuu sittenkin lähestymään enemmän taiteellisella kuin analysoivalla otteella...
Suomalaisuuteen kuuluu mielestäni oleellisesti suomen kieli, mutta eivät saamen kielet tai ruotsin kielikään ole suomalaisuuden vastaisia, niillekin on oma paikkansa suomalaisuudessa.
En periaatteessa näe ongelmia siinä, että ruotsinkieliset kokevat olevansa suomalaisia hiukan erilaisella taustalla ja eri äidinkielellä. En koe ongelmalliseksi sitäkään, että he haluaisivat käyttää itsestään nimitystä suomenmaalainen - tosin tässä on vaarana, että he eivät näe suomalaisiksi itseään kokevia muuta kuin oman tulkintansa läpi jotenkin puutteellisina suomenmaalaisina.
Olen nykyisin kriittinen sitä kohtaan, että jotkut ruotsinkieliset Manner-Suomessa eivät ole opetelleet edes kohtuullista suomea, jolla selviäisi tavallisimmista tilanteista ilman palveluruotsin vaatimusta - mutta ehkä heille ei tosiaan ole ollut nuorena tarjolla riittävää koulutusta tai ehkä jollain merkillisellä tavalla osan kansalliseen identiteettiin kuuluu suomen kielen valta-aseman vastustaminen (tätä on vaikeampi ymmärtää, maistuu halveksunnalta, mutta olkoon). Sen sijaan minulla ei ole mitään sitä vastaan, että päivähoito, peruskoulu ja lukio sekä pitkäaikaissairaanhoito olisivat ruotsinkielisiä niillä seuduilla, joissa ruotsinkielisiä on riittävästi.
Viekö kansallistunteiden mukaan ottaminen keskustelua harhaan, vai onko niitä väistämättä pohdittava samalla?
Entä onko pohdittava samalla sitä, minkälaisia oikeuksia on ruotsinkielisellä vähemmistöllä?