"Jäähyväiset pakkoruotsille
9.4.2011 | Jussi Rytkönen
http://www.kotimaa24.fi/blogit/article/?bid=73&id=16028
Mikael Agricolan päivän toinen nimitys on Suomen kielen päivä. Suomen uskonpuhdistaja loi meille kirjakielemme perustan. Ja kirjallisesti käytetty, kulttuurikieleksi kohonnut suomen kieli on ollut yksi tärkeimmistä tekijöistä, jotka ovat mahdollistaneet suomalaisen menestystarinan.
Suomen kieli on yksi Suomen alkuperäiskielistä ja nykyisin maan pääkieli. Vaikka Suomi on virallisesti kaksikielinen valtio, käytännössä se ei sitä ole enää pitkiin aikoihin ollut. Ruotsin kielen todellinen merkitys on marginaalinen ja vähenee. Myös ruotsia äidinkielenään puhuvien määrä Suomessa on vähentynyt jo 1940-luvulta alkaen, ollen nyt noin 289 000. Suhteellinen osuus on vähentynyt jo paljon kauemmin. Nykyisin ruotsia puhuu äidinkielenään vain 5,4 prosenttia Suomessa asuvista.
Suomi on tänään de facto yksikielinen maa, vaikka maahanmuutto toisaalta onkin tehnyt siitä myös monikielisemmän kuin koskaan aikaisemmin. Samalla globalisoitunut maailma vaatii suomalaisilta entistä enemmän aivan muiden kielten kuin ruotsin osaamista. Kaikille suomenkielisillä pakollinen ruotsi kouluissa vie kuitenkin käytännössä mahdollisuuksia isompien ja tärkeämpien kielten opettelulta.
Huomattakoon, että peruskoulua ja lukiota suorittavat maahanmuuttajat voidaan eräissä tapauksissa vapauttaa ruotsin opinnoista. Suomenkielisiä tämä ei koske – ellei ole elänyt siihenastista elämäänsä ulkomailla!
Ruotsin kielen virallinen asema toisena kansalliskielenä on toki perustuslakiin ja kielilainsäädäntöön kirjattu, mutta tämä tilanne ei jatkune enää pitkään. Tulee päivä, jolloin maan viralliseksi kieleksi määrätään siirtymäajan jälkeen vain suomi. Ruotsi taas kutistuu vain alueellisen, kuntatason vähemmistökielen asemaan. Vähemmistökieltä enemmistön ei ole pakko osata.
Tällainenkin olisi muuten huomattavasti enemmän, kuin Ruotsi antaa suomenkieliselle vähemmistölleen.
Kielipolitiikka on tehnyt viime vuosina paluun suomalaiseen keskusteluun. Pikkuisen vähemmistökielen pakollinen tuputtaminen suomenkielisille koululaisille ja opiskelijoille kaikilla tasoilla ärsyttää kansalaisten enemmistöä. Vasta ylioppilaskirjoituksista pakollinen ruotsi on poistunut.
Seurasin käsi poskella muutama ilta sitten yhtä monista television vaalitenteistä. RKP:n puheenjohtajalta, kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallinilta kysyttiin pakkoruotsista. Wallin turvautui samoihin tyhjiin fraaseihin, joilla tuota pakkoa aina perustellaan: onhan kouluissa myös pakkomatematiikkaa ja pakkobiologiaa (sic!). Siksi tarvitaan myös pakkoruotsia, jotta lapset valmennettaisiin monimutkaista maailmaa varten. Jos ministeri oli tosissaan, eipä ole häävit eväät hänellä tässä asiassa. Mutta aika moneen suomenkieliseen tuollainen kiihkoruotsinkielinen soopa ilmeisesti uppoaa.
Miksiköhän muuten ruotsin kielen vaihtoehtona pakkokieleksi tarjoillaan joskus nykyisin venäjää? Venäjän taitoa Suomessa varmasti tarvitaan entistä enemmän, mutta entäpä, jos ihmiset päättäisivät ihan itse, mitä vieraita kieliä haluavat opiskella? Miksi Suomessa uskotaan niin paljon pakkoon?
Toinen tyhjänpäiväisyydessään huvittava pakkoruotsin perustelu on myös se, että ruotsi avaa ovet muihin kieliin. Eli että vasta sitten se englanti alkaa soljua kunnolla, kun ensin on tankattu ruotsia. Tätä vaan ei ole tajuttu esimerkiksi Japanin, Viron tai Portugalin kaltaisissa paikoissa, missä maailmankieli englantia opetellaan rohkeasti ihan ilman germaanisia välityskieliä.
Kolmas klišee on se pohjoismaisuuden vaatimus. Ikään kuin suomalaisilla ei olisi oikeutta olla pohjoismaalaisia ilman pienen naapurikielen alkeiden hallintaa. Pakkoruotsi tuli kaikkien suomalaisten ikeeksi vasta 1960-luvun lopussa. Muutuimmeko Pohjoismaaksi vasta silloin?
Käytännön elämässä huomaa Suomen yksikielisyyden. Kun vaikkapa liikennevälineissä tapahtuu jotakin poikkeuksellista, johon ei ole nauhoitetta, asemien henkilökunta ja kuljettajat kuuluttavat vain suomeksi. Sama juttu poliisin tai pelastuslaitoksen toiminnassa silloin, kun kentällä on tilanne päällä. Myös liike-elämä toimii lähinnä suomeksi. Useimpien työpaikkojen sisäinen kieli on käytännössä suomi. Ja niin edelleen.
Ruotsin kieli kummittelee suomenkieliselle Suomelle joidenkin aidosti kaksikielisten Pohjanmaan tai Uudenmaan rannikon paikkakuntien ulkopuolella lähinnä kummallisena velvollisuutena hallita kieltä, jota ei juuri milloinkaan edes kuule. Sen taidon vaatimus on nykyään kohtuutonta. Viimeksi 2000-luvulla uusittu, vaatimuksiltaan ylimitoitettu ja näin epäonnistunut kielilainsäädäntömme onkin kummallinen Ruotsalaisen kansanpuolueen tahdon mukaan luotu tuotos.
Koko kansaa koulutetaan ikään kuin sen onnen varalta, että virka siunaantuisi kaksikieliseltä paikkakunnalta.
Tämä on totta myös kirkossa. Pappien ja kanttorien pitää jo opiskeluvaiheessa osoittaa ruotsin alkeiden hallintaa. Ottaen huomioon suomenkielisten seurakuntien viranhoidon yksikielisen todellisuuden, vaade on ylimitoitettu ja pelkkää käytännön todellisuudelle vierasta lain kirjaimen noudattamista. Itselleni seurakuntavuosina ruotsin- tai kaksikielinen toimitus tai messu sattui eteen vain hyvin harvoin, vaikka tietoisesti usein halusin olla yksikielisessä seurakunnassamme sen harvojen ruotsinkielisten joulu– tai pääsiäisjumalanpalveluksien pitäjä. Pidän ruotsin kielestä ja olihan sellainen harvinaista vaihtelua.
Suomen kirkko on hoitanut kielijaon mallikkaasti. Ruotsinkielisellä vähemmistöllä on oma hiippakuntansa ja omia seurakuntia. Näin on hyvä. Sen sijaan suomenkielisten seurakuntien puolella saattaisi nykytilanteessa hyvin riittää, että rovastikunnan tasolla olisi pari ruotsia kunnolla osaavaa pappia. Muilta taitoa ei vaadittaisi.
Ruotsin kielellä on täysi oikeus elää ja menestyä Suomessa myös jatkossa. Pikkuinen kielivähemmistö tarvitsee suojakseen myös omankielisiä päiväkoteja, kouluja, korkeampia oppilaitoksia, lehdistöä ja muuta mediaa, kulttuuria ja koko joukon oikeuksia käyttää omaa kieltään omassa keskuudessaan.
Mutta realismia on se, että Suomessa asuvien yhteinen kieli on suomi. Kaikilla Suomessa asuvilla tulee olla oikeus sen käyttöön ja suomea on voitava täyttää kaikilla yhteiskunnan alueilla.
Näin ajatellaan muutettavat muuttaen myös muissa Pohjoismaissa."
