4%:n vähemmistön oikeus on jokaisen 96%:n enemmistöön kuuluvan velvollisuus (ja uhka demokratialle.)
Jarkko Tontti: Kahlitseeko ihmisoikeuspuhe demokratiaa?
Melkein mitä vain perustellaan nykyään ”oikeuksilla”, erityisesti ”ihmisoikeuksilla”.
Hyvin usein kaikkialle levinneessä oikeuspuheessa kyse on retorisesta eleestä, ilman täsmällistä juridista tai moraalifilosofista perustaa.
Olemme jo pitkään eläneet tilanteessa, jossa omat vaatimuksensa ja poliittinen agendansa kannattaa kehystää ihmisoikeuksien puolustamiseksi, oli se tarkasti ottaen perusteltua tai ei. Jos olet eri mieltä kanssani, vastustat ihmisoikeuksia, on tämän retorisen strategian ydin.
Juristina soisin, että itse kunkin hyvinä ja kannatettavina pitämiä asioita perusteltaisiin muilla tavoin kuin oikeuspuheella.
Siis silloin kuin kyseessä eivät ole oikeasti oikeudelliset asiat.
Mitä tämä voisi tarkemmin ottaen tarkoittaa?
Ranskalainen yhteiskuntafilosofi Pierre Manent kyseenalaistaa teoksessaan La loi naturelle et les droits de l'homme (2018) oikeuspuheen yhteiskunnallisen keskustelun hallitsevana välineenä.
Hänen mukaansa koko ajan yleistyvä ihmisoikeuspuhe vie lopulta järjettömään lopputulokseen: kaikilla on yhtäläinen oikeus äärettömään, koko ajan kasvavaan määrään asioita. Kyse on lopulta vain haluamisesta ja vaatimisesta, joka puetaan ”oikeudeksi”. Tämän taustalla olevan ihmiskuvan mukaan ihminen on omia määrättömiä halujaan oikeuttava, ikuisesti kärsivä, passiivinen ja itseensä käpertynyt olento. Hän on kimppu oikeuksia, itsekkäitä haluja ja vaatimuksia muille. Tästä lähtökohdasta on Manent’n mukaan mahdotonta käydä vakavaa yhteiskunnallista tai filosofista keskustelua vaikkapa siitä, miten meidän pitäisi elää, yksilöinä tai poliittisena yhteisönä.
Jatkuvan haluamisen, vaatimisen ja oikeuspuheen sijaan meidän pitäisi käyttää järkeämme ja pohtia yhdessä kansalaisina sitä, kuinka vastata maailman meille asettamiin käytännöllisiin haasteisiin.
Manet’n mukaan ihmisoikeuksien hallitseman yhteiskunnallisen keskustelun perustana on virheellinen ja vahingollinen ihmiskäsitys. Sen mukaan olemme luonnostaan toisistamme eristäytyneitä, itsekeskeisiä ja epäpoliittisia yksilöitä.
Minulla on oikeus! Muuta perustetta ei enää tarvita. Tämä peittää alleen ihmiskäsityksen, jota Manent pitää kohdallisempana. Se korostaa ihmistä tilanteeseen sidottuna, käytännöllistä järkeään käyttävänä olentona, jolle tärkeää on toiminta. Ja nimenomaan yhteinen toiminta, joka perustuu kansalaisten moraaliseen ja poliittiseen harkintaan, demokraattiseen julkiseen järjenkäyttöön.
Kiinnostavalla tavalla Manent perustelee ehdotuksensa tulkitsemalla uudestaan ihmisoikeuksien aatehistoriallisen perinteen.
Nykyaikaisen ihmisoikeuskulttuurin perusta on YK:n Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus vuodelta 1948. Se sai alkunsa toisen maailmansodan kammottavista tapahtumista, joita oli omana aikanaan hankalaa tai mahdotonta tuomita juridisesti. Usein hirvittäviin tekoihin syyllistyneet ihmiset olivat toimineet omien maidensa lakien mukaisesti. Tarvittiin jotain tavallisten lakien yläpuolella olevaa, jotta nämä teot voitaisiin tuomita ja estää tulevaisuudessa.
Luonnonoikeusajattelun historiallinen perinne alkaa antiikin Kreikasta, Aristoteleen filosofiasta. Sen mukaan on olemassa ihmisen olemukseen perustuvia luonnollisia päämääriä, joita valtion lakien pitää toteuttaa. Ihmisten lakien pitää olla yhdenmukaisia ihmisluonnosta kumpuavien ikuisten lakien kanssa. Nykyään ehkä puhuttaisiin ihmisen lajityypillisestä käyttäytymisestä ja sille suotuisista tai vahingollisista olosuhteista.
Keskiajalla tämä perinne tulkittiin uudestaan kristinuskon mukaisesti. Tuomas Akvinolaisen luonnonoikeusteoria oli yhdistelmä Aristoteleen filosofiaa ja katolisen kirkon oppeja. Maallisten hallitsijoiden säätämien lakien pitää olla yhteensopivia Jumalan säätämän, kaikkea luomakuntaa ohjaavan objektiivisen maailmanjärjestyksen kanssa. Myöhemmin luterilaiset omaksuivat samansuuntaisen käsityksen.
1600- ja 1700-luvuilla sama perusajatus muotoiltiin uudestaan ilman uskonnollista tai jumalallista perustaa. Rationalistisen luonnonoikeusteorian mukaan luonnonoikeudelliset, ehdottomat ja universaalit lait voidaan johtaa ihmisjärjen avulla, loogisesti päätellen yleisistä periaatteista kohti yksityiskohtaisia määräyksiä.
Toisen maailmansodan jälkeen ihmisoikeuksia alettiin kirjata kansainvälisiin sopimuksiin ja eri maiden perustuslakeihin.
Perusteluna käytettiin nykyaikaistettua versiota tuhansia vuosia vanhasta luonnonoikeusajattelusta.
Perusperiaate on sama: On olemassa kulttuurieroista, ajasta ja paikasta riippumattomia universaaleja oikeusnormeja.
Manent ei ole hylkäämässä ihmisoikeuksia vaan tulkitsemassa niiden taustalla vaikuttavaa luonnonoikeuden perinnettä uudella tavalla. Tällä on myös käytännöllisiä, nyky-yhteiskuntaan liittyviä seurauksia.
Hänen mukaansa on olemassa ihmisluonnosta kumpuavia yleispäteviä moraaliperiaatteita, kuten luonnonoikeusajattelu opettaa.
Mutta nykyinen tulkinta luonnonoikeusperinteestä - jatkuvasti kasvava luettelo oikeuksilla perusteltuja subjektiivisista vaatimuksia - ei ole Manent’n mieleen. Kestävämpi tulkinta perinteestä korostaa sitä, että jokainen ihminen pyrkii toteuttamaan elämässään muutamaa perushyvettä tai -tavoitetta ja niiden yhdistelmää. Nämä toimintaamme motivoivat inhimilliset perustavoitteet ovat: miellyttävyys, hyödyllisyys, jalous tai ylevyys ja oikeudenmukaisuus. Jokaisen tekomme perusta löytyy näistä, yksilöinä ja yhteiskuntana.
Manent’n neljän peruskriteerin avulla voimme arvioida ihmisten tekoja sekä yhteiskuntien ja instituutioiden toimintaa.
Yhteiskunnallinen keskustelu on juuri tätä yhteiseen poliittiseen toimintaan tähtäävää arviointia ja punnintaa.
Henkilökohtainen moraalinen pohdinta omista tekemisistämme perustuu myös näihin, tai Manent’n mukaan sen pitäisi perustua näihin.
Ei siis loputonta vaatimusluetteloa siitä, mihin kaikkeen minulla on yksilönä oikeus, vaan pohdintaa hyvästä ja oikeudenmukaisesta elämästä yhdessä ja yksilönä.
Yksilötasolla meidän tulisi halujemme yksioikoisen toteuttamisen sijaan pohtia sitä, mikä meille on lopultakin hyväksi.
Miten tasapainottaa Manent’n neljä perusmotivaatiota? Halut ja toiveet voi ottaa järjellä haltuun, päättää ihan oikeasti omasta elämästään. Se edellyttää oman elämän suhteuttamista luonnonoikeudesta kumpuaviin perussääntöihin siitä, mikä on ihmisen osa maailmassa.
Manent’n ajattelussa on eittämättömät vahvuutensa vaikkei kaikkea nielaisisikaan. Hänen kriteerinsä ovat toki hyvin yleisluontoisia, liidellään korkealla teoreettisessa yläpilvessä.
Todella hankalat kysymykset tulevat esiin arjen todellisuudessa, missä ei ole mustaa ja valkoista vaan harmaan eri sävyjä, enemmän tai vähemmän hyviä kompromisseja.
Filosofisella pohdinnalla on silti sijansa, se jäntevöittää ajattelua ja sysää parhaimmillaan liikkeelle uusia toiminnan tapoja.
Manent’n teos herättelee myös vakavasti ajattelemaan sitä,
uhkaako oikeudellistuminen demokratiaa.
Kansalaisten yhteisen poliittisen pohdinnan, päätöksenteon ja toiminnan tilalle on yhä useammin tullut ihmisoikeusasiantuntija, jolle on annettu veto-oikeus demokraattiseen päätöksentekoon.
Oma lukunsa on myös hyvin yleistasoisten ihmisoikeuksien tulkinnanvaraisuus, lisäisin omasta puolestani.
Asiantuntijavalta perustuu tämän tulkinnanvaraisuuden hyödyntämiseen.
Usein ellei aina on monta lainmukaista ratkaisua oikeudelliseen tai yhteiskunnalliseen kysymykseen. Asiantuntija valitsee niistä yhden, mieleisensä, ja jättää muut mainitsematta.
Voidaan perustellusti kysyä, onko tämä oligarkkinen yhteiskuntamalli ihmiselle ja ihmisyhteisölle hyväksi pitkällä tähtäimellä.
Lähde:Suomalaisuuden liitto ja
Jarkko Tontti on kirjailija, varatuomari ja oikeustieteen tohtori. Hän on kirjoittanut romaaneja, runokokoelmia ja esseeteoksia vuodesta 2006 alkaen.