Käänös ChatGPT
Ruotsin kieli – yhteinen kielemme
Kirjailija Herman Lindqvist piti arvostetun puheen suomenruotsalaisessa ideakokouksessa Turussa 19. lokakuuta 2004. Tässä on puhe kokonaisuudessaan.
KIRJOITTAJA Herman Lindqvist
JULKAISTU 1.1.2005 2/2005
Arvoisa yleisö, hyvät naiset ja herrat!
Lähes yhdeksänsadan vuoden ajan on ruotsin kieltä puhuttu tässä maassa, henkilöiden toimesta, jotka ovat syntyneet ja kasvaneet täällä. Huolimatta siitä, että tämä on jatkunut niin pitkään, tämä tosiasia on vieläkin jatkuvan hämmästelyn ja hämmästyksen lähde Ruotsissa, ja ärtymyksen ja joskus jopa aggression lähde täällä Suomessa. Milloin tulee se hetki, jolloin suomenruotsia pidetään yhtä luonnollisena ja kotipaikkaoikeuden omaavana kuin suomen kieltä Suomessa? Tarvitaanko vielä yhdeksänsataa vuotta lisää? Ja milloin ruotsalaiset ymmärtävät, että ruotsia puhutaan, kirjoitetaan ja ajatellaan myös Suomessa, henkilöiden toimesta, jotka ovat syntyneet ja kasvaneet Suomessa, henkilöiden, jotka eivät ehkä koskaan ole käyneet Ruotsissa ja ihmisten, jotka eivät ole TV-julkkiksia, vuorineuvoksia tai vapaaherroja, eivätkä edes sukua Muumipeikoille. Kaikki me, jotka olemme työskennelleet suomenruotsin aseman parissa Suomessa, tiedämme, että kaikki, mitä on elämänsä aikana sanonut, kirjoittanut ja tehnyt valistaakseen ruotsalaisia suomenruotsin olemassaolosta, on aloitettava uudelleen seuraavana päivänä. Epätoivon hetkinä ihmettelen joskus, onko puhekumppanilla jokin geneettinen puute aivoissaan. Mutta, ei saa luovuttaa.
Olen yksi niistä, jotka ovat koko elämänsä eläneet keskellä ja molempien yhteisen kielemme varianttien kanssa. Olen ruotsalainen, syntynyt Tukholmassa ruotsalaisten vanhempien lapsena. Tosin synnyin kylpyhuoneessa ja aprillipäivänä – mutta se oli kuitenkin sairaalassa Pro Patria – isänmaalle. Kun olin kaksivuotias, vanhempani muuttivat Helsinkiin, missä isäni toimi lehdistöattaseana silloisessa Ruotsin lähetystössä. Hän viipyi monta vuotta Suomessa. Niinpä aloitin koulutieni Kallion kansakoulussa Snellmaninkadulla. Vuosi oli 1950, vain viisi vuotta sodan jälkeen. Kaikki luokkatoverini olivat syntyneet sodan aikana ja heidän perheillään oli vaikeita sotakokemuksia. Helsingissä oli vielä pommitettuja taloja ja paljon sotainvalideja, ei vähiten Kauppatorin takana olevan Kauppahallin roskasäiliöiden ympärillä.
Ensimmäisenä koulupäivänä minut hakattiin koulun pihalla, koska puhuin ruotsinruotsia. En ollut siis ollut mukana sodassa. En kuulunut tänne. Seuraavana päivänä puhuin näin. Näin se meni koko nuoruusajan. Kesäisin puhuin Tenalaa ja sekoitin Sipoossa puhuttua kieltä. Ystävieni kanssa opin, mitä tarkoittivat bodka, lafka ja bodjo ja sivistyneiden aikuisten kanssa puhuin eräänlaista kieltä, joka kumpusi Svenska Teaternista. Uskon, että puhuin yhtä hyvää erotuskieltä kuin kuka tahansa muu. Mutta kotona, vanhempieni kanssa ja Ruotsissa puhuin tietenkin sitä, mitä Suomessa kutsutaan ruotsinruotsiksi, ja vaihtaminen kävi automaattisesti.
Kävi niin, että vielä tänä päivänä tunnen itseni teennäiseksi ja typeräksi, jos puhun ruotsinruotsia suomenruotsalaisille tai suomenruotsia ruotsalaisille. Terävä raja kulkee keskellä omaa perhettäni. Kun istumme saman pöydän ääressä, voin puhua suomenruotsia vain suomenruotsalaisten lasteni kanssa ja ruotsinruotsia muiden kanssa.
Joskus tunnen olevani kuin viimeinen kustavilainen, henkilö, jolle Suomi ja Ruotsi ovat sama maa, koska puhun ja toimin samalla kielellä molemmissa maissa ja tunnen oloni kotoisaksi molemmissa valtakunnan puoliskoissa.
Kouluvuoteni Suomessa olivat pitkät, pidemmät kuin useimmilla, mikä tarkoitti sitä, että harvalla on ollut niin monta luokka- ja koulutoveria kuin minulla. Kun lopulta, neljäkymmentä vuotta sitten, suoritin ylioppilastutkinnon Lärkanissa ja lähdin maailmalle, jätin Suomen ja asuin monta vuotta monissa eri maissa maailman toisella puolella. Yhteyteni Ruotsinkieliseen Suomeen olivat satunnaisia. Mutta viisitoista vuotta sitten, aloittaessani työni Ruotsin historiasta, tulin jälleen läheisiin tekemisiin Suomen kanssa. Näin silloin tilaisuuteni kertoa ruotsalaisille, kuinka Ruotsi ja Suomi ovat kasvaneet ja kehittyneet yhdessä, kietoutuneina erottamattomaan kohtalonyhteyteen, joka on jatkunut nykypäiviin asti. Ruotsi ei olisi koskaan tullut suurvallaksi ilman Suomea, eikä Ruotsin hyvinvointi, joka rakennettiin nopeasti 1900-luvun puolivälissä, olisi ollut mahdollista ilman sitkeää ja kestävää työvoimaa Suomesta.
Ruotsin historia vuoteen 1809 asti oli yhtä paljon Suomen historiaa. Minulle tämä oli täysin itsestään selvää, ja aina kun oli pieninkin syy mainita, että henkilö oli tullut Suomesta tai hänellä oli vähäisinäkään yhteyksiä Suomeen, olen maininnut tämän kymmenessä teoksessa, jotka tähän mennessä ovat ilmestyneet. Selkeyden vuoksi otin alusta alkaen käyttöön, hieman anakronistisesti, 1900-luvun alun käsitteet "suomenruotsalainen" tai "suomalainen" henkilöille, jotka elivät kaukana historiassa, kuten esimerkiksi merkittävät soturit ja poliitikot suvuista Fleming ja Horn, Torsten Stålhandske ja monet muut suomalaiset, jotka voittivat ja kuolivat sinikeltaisessa lipussa Narvan kentillä, Puolan hiekalla, Leipzigissä ja Lützenin kukkuloilla. Että merkittävä valtiomies Arvid Horn, joka hallitsi Ruotsia lähes kolmekymmentä vuotta, tai suurlähettiläs ja runoilija Gustav Filip Creutz tai runoilija ja piispa Frans Michael Franzén kaikki olivat suomenruotsalaisia, en koskaan unohda mainita, kuten en koskaan unohda kirjoittaa, että kuninkaan suosikki Gustav Mauritz Armfelt oli suomalainen jne. Monia tunnettuja, historiallisesti dokumentoituja suomalaisia, joilla oli merkittäviä asemia Ruotsin valtakunnassa, on ollut jo 1300-luvulta lähtien, kuten esimerkiksi Magnus Tavast, joka oli kuningas Eerik Pommerilaisen neuvonantaja, tai Turun piispa Magnus Stiernkors, joka suoritti tutkintonsa Pariisissa 1400-luvulla ja oli merkittävä diplomaatti ja rauhanneuvottelija Ruotsin valtakunnalle.
Jostakin minulle käsittämättömästä syystä sekä suomalaisilla että ruotsalaisilla on nykyään vaikeuksia ymmärtää, että länsi- ja itäpuoli olivat samaa maata. Tämä ymmärtämättömyys johtuu osittain siitä, että nykyajan ihmiset katsovat historiaa oman aikansa arvojen kautta ja vertaavat silloin Ruotsia ja sen suomalaisia maakuntia nykyaikaisiin siirtomaavaltoihin ja niiden alaisiin maihin, vaikka mitään vertailukohtia ei ole olemassa.
En aio tässä käydä läpi historian kaikkia käänteitä. Se on miinakenttä, tiedän sen. Ruotsissa historian tutkijoiden alueelle tunkeutuminen johtaa väkivaltaiseen sanaharkkaan palstoilla. Suomessa se on vieläkin riskialttiimpaa, historian haavat eivät ole vielä parantuneet ja on paljon kipeitä varpaita tallottavana niille, jotka esittävät uusia tai omia tulkintoja. Haluan kuitenkin varovasti kääntää muutamia historian raskaita kiviä toteamalla, että suurin osa siitä, mitä koulussa opitte suomalaismaakuntien liittämisestä Ruotsiin, oli todennäköisesti pelkkää mielikuvitusta, parhaimmillaan hyväntahtoista jälkikonstruktiota.
Ei ollut niin, että Ruotsin kuningas Erik Pyhä ja piispa Henrik yhtäkkiä 1100-luvulla laskeutuivat ritareiden ja pappien kanssa Turun seudulle tuodakseen vihdoin länsimaisen sivistyksen itsepäisille ja pakanallisille ugrilaisille heimoille. 1100-luvun Ruotsi ei ollut paljonkaan sivistyneempi kuin tuolloinen Suomi, eikä Sveanmaan kuninkaalla ollut silloin valtaa koko Ruotsin valtakunnan yli, saati omaa armeijaa, jonka hän olisi voinut lähettää ulkomaille valloittamaan ja pitämään suuria maa-alueita meren toisella puolella. Näin se ei tapahtunut.
Ruotsin ja Suomen yhdistyminen tapahtui hyvin hitaasti, ja ruotsalaisten muutto alkoi paljon aikaisemmin, pari tuhatta vuotta aiemmin. Kun poliittisesti alkoi tapahtua, se oli suurimmaksi osaksi rauhanomainen prosessi, jota hallinnoivat katoliset piispat milloin Uppsalasta, milloin Lundista ja Linköpingistä, jotka olivat innokkaita pelastamaan suomalaisia sieluja, tai ainakin innokkaita saamaan suomalaisten verorahoja ennen kuin Novgorodin ortodoksinen kirkko tai tanskalaiset sotilaat ehtivät. Monet olivat jo kristittyjä Suomessa, kun ruotsalaiset tulivat.
Ei tiedetä yhtään suomalaisjohtajaa, joka olisi hallinnut suurempaa aluetta. Suomalaisilla heimoilla ei ollut omia kirjallisia lakeja. Suomen sanat ja ilmaisut näille käsitteille tulivat lännestä, kuten laki, tuomio, ruhtinas, kuningas jne. Siinä ei ollut mitään erikoista. Myös ruotsin kieli lainasi jo varhaisella keskiajalla runsaasti sanoja, jotka liittyvät muun muassa kaupunkielämään, kaupankäyntiin ja uskontoon, saksasta ja muista kielistä, ja monet näistä sanoista siirtyivät myöhemmin suomeen.
Kun Ruotsi sai ensimmäisen valtakunnanlakinsa, joka oli yhteinen koko valtakunnalle Magnus Erikssonin aikana vuonna 1350, Suomi sai samat lait samaan aikaan, ja ne uusittiin molemmissa valtakunnan osissa Kristofferin maanlailla sata vuotta myöhemmin. Koska suomalaiset maakunnat olivat tasavertaisia läntisten maakuntien kanssa, samat lait koskivat valtakunnan kaikkia osia, ja jo 1500-luvulla ilmestyi ensimmäinen suomenkielinen käännös Kristofferin maalaista. Näin ei koskaan ollut Ruotsin maakuntien kanssa Itämeren toisella puolella, Virossa tai Liivinmaalla tai Pommerissa. Siellä vallitsi täysin erilaiset lait ja olosuhteet, ne olivat valloitettuja alueita.
Ruotsin valtakunnan läntisissä ja itäisissä osissa sen sijaan noudatettiin siis Ruotsin lakia sekä ruotsiksi että suomeksi, samaa oppia saarnattiin samoista kirjoista kirkoissa, ja samoja oppikirjoja käytettiin opetuksessa. Suomalaiset osallistuivat kuninkaan vaaliin Mora-kivellä, he osallistuivat valtakunnankokouksiin ja myöhemmin valtiopäiviin. Suomalaiset istuivat kuninkaan neuvoston pöydässä. Diskriminaatiota ei ollut. Suomalaiset maakunnat olivat yhtä luonnollisia osia Ruotsin valtakunnasta kuin Norrlandin tai Götalandin maakunnat. Tukholma oli yhtä paljon suomalaisten pääkaupunki kuin esimerkiksi norrlantilaisten, ja neljäsataa vuotta ennen kuin Tukholmasta tuli skoonelaisten tai bohusläningien pääkaupunki. Norrlandista tai Etelä-Ruotsista oli paljon pidempi matka Tukholmaan kuin Turusta tai Pohjanmaalta.
Ruotsin valtiopäivillä ei koskaan ollut mitään suomalaista puoluetta, suomalaisia valtiopäivämiehiä ei pidetty erillisenä ryhmänä eivätkä he itse pitäneet itseään erillisenä kansallisuutena. Sellaisia ryhmittymiä ei ollut ennen nationalismin aikakautta. Kaikki olivat saman ruotsalaisen valtakunnan kansalaisia, ja harvinaisissa tapauksissa, joissa sana "finne" (suomalainen) esiintyy kirjoituksissa ennen 1800-lukua, tarkoitetaan yleensä vain henkilöä Varsinais-Suomesta. Kansallisuudeltaan hän oli ruotsalainen, puhuipa hän suomea tai ruotsia. Voitiin siis olla sekä ruotsalainen että suomalainen samanaikaisesti.
Kaikki tämä päättyi vuosien 1808–1809 sotaan. Suomen kansan oli pakko etsiä uusi identiteettinsä, ja Suomi muotoutui valtiona, kansakuntana ja ideana. Tämä oli elintärkeä prosessi taistelussa selviytymisestä. Jotta suomalaiset eivät joutuisi Venäjän nielemiksi, Suomen asukkaat oli määriteltävä omaksi ainutlaatuiseksi ryhmäksi, ei venäläisiksi. Taas katsottiin itseään ja historiaa aikansa näkökulmasta ja silloin vallinneiden ideologioiden kautta. Nyt Euroopassa levisivät nationalismin aatteet. Jokainen kansa etsi juuriaan ja usein päädyttiin kauas satujen maailmaan. Tässä kansallisessa selviytymistaistelussa Suomesta tuli, väitän, suomalaisempi kuin se ehkä oikeasti oli. Ymmärrätte pian, mitä tarkoitan.
On mielenkiintoista huomata, että lähes kaikki ne henkilöt, jotka loivat ja muotoilivat suomalaista kulttuuria, kulttuurikieltä, mytologiaa ja koko suomalaista kansansielua, olivat lähes kaikki ruotsinkielisiä. Vaikka paljon siitä, mitä he kirjoittivat, he kirjoittivat latinaksi ja ruotsiksi. Hyvin vähän kirjoitettiin aluksi suomeksi, kielellä, jota harvat heistä hallitsivat sujuvasti.
Koko tämän Suomen luomisprosessin ajan oli suomenruotsalaisia johdossa, kannustamassa, jopa presidentin virkaan asti. Neljällä Suomen presidenteistä on ollut ruotsalainen tausta, joissakin tapauksissa jopa ruotsalaisia esivanhempia: Ståhlberg, Relander, Svinhufvud ja Mannerheim. Emme saa unohtaa, että Juho Kusti Paasikivi oli Johan Gustaf Hellstén, kunnes hän oli viisitoistavuotias, jolloin hänen isänsä suomalaisti sukunimen. Jopa presidentti Halosella on ruotsalainen yhteys, hänen isäpuolensa oli Thure Herman Forss ja oli suomenruotsalainen.
Michael Agricola, joka loi suomen kirjakielen ABC-kirjallaan ja Uuden testamentin käännöksellään, oli suomenruotsalainen, syntynyt Torsbyssä Pernajassa. Hänen ensimmäiset suomenkieliset kirjoituksensa painettiin Tukholmassa.
H. G. Porthan, joka ehkä oli ensimmäinen, joka tieteellisesti kiinnostui suomen kielestä ja kansanrunoudesta, kirjoitti teoksensa "Om finsk poesi" latinaksi. Latinaksi kirjoitettiin myös ensimmäiset Suomen historiankirjat, jos niitä ei kirjoitettu saksaksi.
Kuuluisa huudahdus, jonka kaikki opimme koulussa: "Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia", lausuttiin latinaksi Turun suomenruotsalaisen professorin Anders Johan Laguksen toimesta: "Mementote – Fennones vosmet esse, nostratibus dicentem!"
Filosofi Johan Vilhelm Snellman, joka ehkä selkeimmin muotoili suomalaisen nationalismin vaatimuksen, että kaikkien suomalaisten tulisi siirtyä suomen kieleen äidinkielenään, oli itse syntynyt Tukholmassa ja kirjoitti suurimman osan töistään ruotsiksi, mikä saattoi olla onni, sillä hänen suomensa kerrotaan olleen melko huonoa.
Näin voidaan käydä läpi koko Suomen historia ja luetella nimiä ja henkilöitä: Suomalaisen kirjallisuuden suuri klassikko, Aleksis Kivi, puhui täydellistä ruotsia ja hänen oikea nimensä oli Alexis Stenvall, hänen isänsä nimi oli Erik. Runoilija Eino Leino oli alun perin Eino Lönnbom. Säveltäjä Oskar Merikanto sai nimensä siitä, että hänen isänsä Frans Mattson vaihtoi sukunimeä ja lähetti poikansa suomenkieliseen kouluun. Arkkitehdit Alvar Aalto ja Eliel Saarinen, jotka muotoilivat suomalaisen kansansielun, molemmilla oli ruotsinkieliset äidit, jotka lähettivät poikansa suomenkielisiin kouluihin, mutta Saaristen perheen kotikieli oli silti ruotsi.
Se kulttuurieliitti, joka muotoili suomen kielen, tuli siis ruotsinkielisestä kulttuurista ja he muotoilivat kaikki uudet sanat ruotsalaisen perinteen mukaisesti, yksinkertaisesti siksi, että ruotsi oli ollut Suomen virallinen kieli keskiajalta lähtien aina 1860-luvulle asti, vaikka 85 prosenttia väestöstä puhui tuolloin suomea.
Matti Klinge on mielestäni muotoillut tämän hyvin sanoessaan, että "sivistynyt suomen ja sivistynyt ruotsin kieli, normikielet, soittavat tavallaan samaa melodiaa eri instrumenteilla". Se, että ruotsi säilyi niin pitkään virallisena kielenä, liittyi luonnollisesti läheisyyteen Venäjään. Suomi oli saanut pitää vanhat, omat lakinsa, ruotsalaiset lait, ja jos niitä olisi alettu muuttaa, kieli mukaan lukien, olisi ollut suuri riski, että tsaari olisi vaatinut venäjän kielen ykköskieleksi.
Monille ruotsinkielisille suomalaisille oli melko helppoa siirtyä suomen kieleen, sillä monien perheiden juuret olivat suomenkielisissä perheissä. Ei vähiten 1700-luvulla suuri osa kaupunkiväestöstä ja sivistynyt keskiluokka olivat siirtyneet puhumaan ruotsia ja kantamaan ruotsalaisia sukunimiä. Ruotsi oli heille tuolloin tulevaisuuden kieli. On erittäin mahdollista, että jos historia olisi kulkenut toisin eikä vuosien 1808–1809 sota olisi koskaan tapahtunut, suomen kieli olisi kohdannut saman kohtalon Suomessa kuin gaelinkieli Irlannissa, jossa melkein kaikki irlantilaiset siirtyivät lopulta englannin kieleen. Suomi olisi ehkä jäänyt vain syrjäisiin erämaihin.
Kuitenkin hyvin suurella osalla ruotsinkielisiä ei ollut paluuta suomenkielisiin juuriin tai esi-isiin. Suurimmalla osalla rannikon kalastajista ja talonpojista ei ollut edes suomen kieltä, johon siirtyä, he eivät osanneet suomea ja monilla perheillä ruotsalaisessa Suomessa oli ruotsalainen esi-isä. Monissa tapauksissa tiedetään tarkalleen, mitä hän oli ja milloin hän tuli. Tämä ei koske vain aatelisia perheitä kuten Armfelt tai Mannerheim. Tämä koskee myös porvarisperheitä kuten Runeberg. Monilla muilla oli esi-isiä Saksasta tai Baltian maista.
Suomen tie itsenäisyyteen oli kova ja verinen ja tuon taistelun aikana ruotsalainen ja suomalainen kohtasivat joskus melko brutaalisti. Koska taistelu ruotsalaisen ja suomalaisen välillä Suomessa muuttui usein puhtaaksi luokkataisteluksi, äänenvoimakkuus saattoi nousta äärimmäisen korkeaksi ja argumentit primitiivisiksi, jopa rasistisiksi. Nykyään voi kauhistuneena ja ihmeissään lukea esimerkiksi runoilija Bertel Gripenbergin taistelurunoja vastaan eteneviä suomalaisia joukkoja:
"Sjung högt vårt svenska modersmål
I undergångens timma
Låt höga röda varningsbål
Mot nattens himmel glimma
Och hinner oss den dag en gång
Som blir germanens sista
Skall på vår grav vår svenska sång
Vår äras runor ristas
Sov osv."
"Veisaa korkeasti meidän ruotsin äidinkieltä
Tuhoamisen hetkellä
Anna korkeat punaiset varoitussoihtädut
Yön taivaalle kimmeltää
Ja jos meitä saavuttaa tuo päivä kerran
Joka on germaanin viimeinen
Meidän haudallamme meidän ruotsalainen laulumme
Meidän kunnian riimukirjoituksemme
Nukkuu jne."
Ennen kuin tuomitsemme tällaisia kirjoittajia tai poistamme heidät kirjallisuuden historiasta, koska he eivät sovi meille tänään – meidän on muistettava jälleen kerran, että kaikki, mitä sanotaan ja kirjoitetaan tietyn historian aikakauden aikana, on nähtävä aikansa ideoiden, kielenkäytön ja kulttuurin valossa. Edellisen vuosisadan vaihteessa rotubiologia ja rotuopit olivat tunnustettua tiedettä sekä Ruotsissa että Suomessa. Monet vakavat tutkijat kiersivät maaseutua ja mittasivat kallot sekä eläviltä että kuolleilta. Tutkimukset johtivat luonnollisesti siihen, että nähtiin selkeitä eroja ruotsinkielisten ja suomenkielisten luonteissa Suomessa ja se oli ero, jonka luonto oli luonut: ruotsinkieliset olivat meren poikia, kun taas suomalaiset olivat metsien ja järvien kansaa. Ruotsalaiset olivat käytännöllisiä, iloisia ja ulospäin suuntautuneita, kun taas suomalaiset olivat melankolisia, sisäänpäin kääntyneitä, runollisia ja melko avuttomia käytännön elämässä. He eivät olleet ennen kaikkea sotureita, sanottiin. Opiskelijapoliitikko Artur Eklund, Studentbladetin päätoimittaja, kirjoitti näin: "Germaanit ovat alun perin soturikansaa, jolla on tällaiselle ominaisia vaistoja ja hyveitä, kun taas suomalaiset eivät ole koskaan olleet sotureita itsenäisesti."
Eklund kirjoittaa, että "kaikki germaaninen ja arjalainen muinaisdraama kaikuu miekan kalskeesta, ne kuvaavat taisteluja" ja hän antaa esimerkkejä islantilaisista saagoista, kelttiläisistä lauluista, Beowulfista ja monista muista ja huudahtaa: "Kuinka erilainen onkaan Kalevala. Voimme kuinka paljon tahansa ihailla sen kauneutta. Voimme koskettua yksittäisistä suurista osioista", mutta hän kirjoittaa siellä olevan suuri heikkous: "Siellä ei ole sitä iloista taisteluhenkeä, ilman jota kansat eivät kykene ponnistamaan historiassa. Väinämöinen LAULAA Joukahaisen suohon." Siellä ei siis ole iloisia miekaniskuja, vaan enemmän sanojen taikaa, voimme oikein kuulla shamaanien rummut ja loitsimisen taustalla, hyvin epägermaanista siis.
No niin. Historia kulkee omaa kulkuaan, ajat muuttuvat tai kuten Eino Leino – Lönnbom niin elegisesti sen muotoilee: "Kovasti kaatuvat suuret puut, vanhat uskomukset." Elämme nyt 2000-lukua. Suomi on kulkenut hyvin pitkän matkan vuodesta 1809. Suomen itsenäisyys ei ole enää uhattuna. Suomi on erittäin aktiivinen jäsen EU:ssa. Suomalaiset maksavat samoilla rahoilla Rovaniemellä ja Sipoossa kuin Madridissa ja Ateenassa ja kun suomalainen parlamentaarikko puhuu Brysselin parlamentissa, hän voi tehdä sen suomeksi tai ruotsiksi ja pieni suomalainen tuote "yhdistää ihmisiä" ympäri maailmaa, siinä puhutaan kaikkia maailman kieliä.
Kuitenkin yhä harvemmin suomenruotsiksi, sanotaan. Taas kerran puhalletaan varoitustrumpetteihin Suomessa – ruotsin kieli on uhattuna, ruotsinkielisten prosenttiosuus laskee. Helsingissä pian vain Stockmannilla voi kuulla suomenruotsalaisia puhumassa äidinkieltään täysin luontevasti. Samaan aikaan Ruotsissa on nykyään enemmän suomalaisia kuin Suomessa on ruotsalaisia.
Jos lasketaan yhteen Ruotsin suomalaisten ja suomenruotsalaisten määrä sekä Ruotsissa että Suomessa, eli suomenruotsalaiset, jotka liikkuvat sujuvasti ruotsinkielisessä kulttuuripiirissä, saadaan lähes miljoona ruotsia puhuvaa suomalaista. Uskon, että nykyään on enemmän suomalaisia kuin sataan vuoteen, jotka käyttävät yhteistä kieltämme.
Nämä Ruotsin suomalaiset palaavat usein Suomeen, ja he sijoittavat lapsensa ruotsinkielisiin kouluihin, jotta he säilyttäisivät ruotsin kielensä. He ovat siis vahva lisä Suomen ruotsinkieliselle väestölle. Tiedän, että ruotsinkielisiä kouluja tai ainakin ruotsinkielisiä luokkia on voitu avata täysin suomenkielisillä paikkakunnilla Pohjois-Suomessa näiden ruotsinkielisten Ruotsin suomalaisten lasten ansiosta.
Ruotsin kieli on siis edelleen yhteinen kieli ja tulee olemaan sitä pitkälle tulevaisuuteen. Meidän on vain oltava avoimia uusille mahdollisuuksille ja uusille silloille, jotka avautuvat Ruotsin ja Suomen välillä. Suurin uhka ruotsin kielelle Suomessa tulee suomenruotsalaisilta itseltään. Syyn te kaikki tiedätte. Koska useimmat puhuvat suomea, palvelu ja yhteydet sujuvat nopeammin sillä kielellä, ja näin vältytään kiusalliselta huomiolta tai aggressiivisilta kommenteilta. Tämä on siis nopein tapa tehdä itsemurha omalle kielelleen.
Toinen menetelmä, joka on ollut käynnissä jo pitkään, on se, että suomenruotsalaiset antavat oman kielensä rappeutua, rumentua ja suomalaistua. Ero yleisruotsin ja suomenruotsin välillä ei saa kasvaa liian suureksi. Yleisruotsalaisten on pystyttävä lukemaan suomenruotsalaisia kirjailijoita ilman sanakirjaa, muuten yhteinen kielemme käy yhä vähemmän yhteiseksi.
Mielestäni Ruotsissa voidaan tehdä enemmän ruotsin kielen aseman hyväksi Suomessa. Olen monesti esittänyt kysymyksen ja toistan sen vielä kerran: Miksi Ruotsin Akatemiassa ei ole yhtään suomenruotsalaista? Ruotsin Akatemia perustettiin Ranskan akatemian mallin mukaan. Sääntöjen mukaan jäsenten tulee edistää "ruotsin kielen vakauttamista, kehittämistä sekä kaunopuheisuuden ja ruotsalaisen runotaiteen harjoittamista". Ranskan akatemiassa on siksi nykyään luonnollisesti ihmisiä kaikilta ranskankielisiltä alueilta maailmassa, Afrikasta, Kanadasta, Belgiasta ja Sveitsistä, mutta myös Kiinassa ja Venäjällä syntyneitä henkilöitä. Kriteeri on vain, että heidän on hallittava ranskan kieli esimerkillisesti.
Alun perin, kun Ruotsin valtakunta koostui kahdesta valtakunnan puoliskosta, akatemiassa oli luonnollisesti suomalaisia, kuten Armfelt, Edelcrantz, Franzen, Wetterstedt ja af Wirsén. Myös Kellgren voidaan laskea mukaan, hän kasvoi Suomessa ja opiskeli Turun Akatemiassa ja hänen äitinsä oli syntyään Aminoff. 1800-luvun lopussa valittiin myös tutkimusmatkailija Nils Adolf Nordenskiöld, vaikka hän oli silloin muuttanut Ruotsiin ja ollut Ruotsin kansalainen kolmekymmentä vuotta.
Runeberg oli ehdolla, mutta häntä pidettiin mahdottomana, koska hän oli silloin Venäjän kansalainen. Mutta Akatemia ei ole rajaviranomainen, joka tarkastaa ihmisten passeja. Akatemia edistää ruotsin kieltä ja ruotsalaista kulttuuria, ja nykyään on vain yksi maa Ruotsin ulkopuolella, jossa puhutaan ruotsia, ja itse asiassa vain yksi ruotsinkielinen yliopisto maailmassa Ruotsin ulkopuolella, nimittäin täällä Turussa. Kaikki nämä ruotsia puhuvat Suomessa ja heidän instituutionsa kuuluvat siis koko ruotsalaiseen kulttuuriin, koko ruotsinkieliseen alueeseen. Täällä Suomessa on monia nerokkaita tutkijoita, filosofeja, kielimiehiä ja kirjailijoita, henkilöitä, joilla on vähintään yhtä paljon neroutta kuin heidän yleisruotsalaisilla kollegoillaan, jotka istuvat Akatemiassa. Olen varma, että suomenruotsalaiset Ruotsin Akatemiassa antaisivat Akatemialle uutta voimaa ja energiaa, ja Akatemia voisi auttaa tukemaan ruotsia Suomessa vielä paremmin ja tehokkaammin kuin nyt.
En usko, että ruotsin kieli koskaan katoaa Suomesta, mutta olosuhteet muuttuvat ja jos heikennykset eivät saisi olla katastrofaalisia, suomenruotsalaisten itsensä on Ruotsin Akatemian ja Ruotsin suomalaisten uuden avun avulla pidettävä huolta kielestään, kulttuuristaan ja itsestään selvästä oikeudestaan olla ruotsalaisia Suomessa.
Kiitos!