Tämä juttu kannattaa lukea.
Vastaa mielestäni hyvin todellisuutta.
Lapset ovat tulevaisuus...
Kiitos toimittajalle!
Tämän todellisuuden, näiden hienojen lasten vuoksi pakkoruotsi on kiireesti purettava.
Jos lukuoikeutta hesariin, juttu kuvineen kannattaa lukea linkin takaa suoraan digilehdestä:
https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000010121536.html
Tulevaisuuden koulu
Anas Abdullahi käy viidettä luokkaa Keinutien ala-asteen koulussa. Se on yksi kouluista, joita keskiluokkaiset helsinkiläiset välttävät. Koulussa ajatellaan, että Anas ja hänen koulukaverinsa ovat Suomen tulevaisuus.
*
Maanantaisin koulu alkaa vasta yhdeksältä, mutta viidesluokkalainen Anas Abdimalik Abdullahi on herännyt jo kuudelta niin kuin joka arkiaamu. Pessyt hampaat, pukeutunut, rukoillut ja tullut sitten alakertaan aamiaiselle.
Kymmenen hengen perheessä aamut ovat kiireisiä. Kahdeksalta isosiskot ovat jo töissä lähihoitajina, ja taksikuskina työskentelevä isä on lähdössä viemään pikkuveljiä kouluun. Lukion ensimmäistä luokkaa käyvä isoveli on yläkerrassa suihkussa. Anas syö pikkusiskojensa seurassa kaurapuuroa keittiön pöydän ääressä.
Syötyään hän tiskaa lautasensa ja nostaa sen kuivauskaappiin kuivumaan. Sitten hän auttaa pikkusiskoaan pukemisessa. Fleecehaalari, sukat, pipo. Isä pukee toisen siskon. Lopuksi pienin vaappuu toppahaalarissaan antamaan pusun äitinsä molemmille poskille.
Äiti menee eteiseen ja pyytää suukot myös Anasilta. Alakertaan ilmestynyt isovelikin käy suukottamassa lähtijät hyvästiksi.
Kouluviikko voi alkaa.
Anas käy Keinutien ala-asteen koulua Helsingin Kontulassa. Se on yksi kouluista, joita kantasuomalainen keskiluokka välttää. Kouluista, jotka herättävät tutkijoissa ja poliitikoissa huolta ja joita tarkoitetaan, kun puhutaan huolestuneesti segregaatiosta, eriytymisestä ja Ruotsin tiestä.
Keinutien ala-asteen kouluun tullaan oppilaaksi Kontulan, Kivikon ja Kurkimäen kaupunginosista. Alueen asukkaista yli puolet on pienituloisia. Työttömyys on korkeampaa kuin Helsingissä keskimäärin.
Koko Helsingissä 18 prosenttia asukkaista on vieraskielisiä. Kontulassa, Kivikossa ja Kurkimäessä vieraskielisiä on noin 40 prosenttia. Osuus on kasvanut nopeasti.
Koulussa on joka vuosi aiempaa vähemmän oppilaita, jotka puhuvat kotonaan vain suomea, joillakin alimmilla luokilla vain yksi tai kaksi luokkaa kohti. Ainakin yhdellä luokalla opettaja on ainoa, joka edustaa enemmistökulttuuria.
Segregaatio ei ole riski tai uhkakuva vaan todellisuutta.
Opettaja Linda Okoro aloittaa 5B-luokan tunnin tervehtimällä oppilaita twin kielellä.
”Agoo.”
Twi on yksi luokan oppilaiden kotikielistä. Sitä puhutaan Länsi-Afrikan Ghanassa. Liitutaulun yläpuolella on laminoituja tauluja, joissa on yksinkertaisia fraaseja Suomen virallisilla ja vähemmistökielillä sekä oppilaiden kodeissa osatuilla kielillä. Niitä ovat twin ja suomen lisäksi: arabia, farsi, englanti, igbo, kurdi, nepali, ranska, somali, turkki, venäjä ja viro.
Käytössä on myös elekieli.
”Mikä oli tää?” yksi oppilaista kysyy ja näyttää käsillään kolmiota.
”Kolmio”, Okoro vastaa.
”Tyypin pää on kuin kolmio”, oppilas kuvailee kotiläksynä luetun kirjan henkilöä.
Suomen lisäksi luokassa kuulee eniten englantia. Moni oppilas sekoittaa sitä puheeseensa niin, että lauseet voivat alkaa englanniksi, jatkua suomeksi ja päättyä englanniksi.
”Honestly, se on aika paha. Aika, like, ilkee ja, you know, strict.”
Viikon aluksi Linda Okoro kysyy oppilaiden viikonloppukuulumisia.
Silin Shu kertoo käyneensä lauantaina Helsingissä ja nähneensä ison laivan. Helsingillä hän tarkoittaa keskustaa. Moni oppilas käy siellä vain harvoin. Yleensä huvituksia ja shoppailua varten mennään Itäkeskukseen.
Anas oli ollut koraanikoulussa Pasilassa kuten joka lauantai. Bager Isik kertoo ylpeästi viikonlopun jalkapalloturnauksesta.
”Me voitettiin 5–1 ja 2–0.”
Bager pelaa FC Konnussa, mutta hänen lempijoukkueensa on turkkilainen suurseura Fenerbahçe SK. Pelaajista hän fanittaa eniten espanjalaista Sergio Ramosia ja Real Madridissa pelaavaa turkkilaista Arda Güleriä.
”Se näyttää vähän multa.”
Bager on syntynyt Suomessa, mutta hän ei ajattele olevansa suomalainen. Ajatuskin naurattaa. Hänen vanhempansa ovat Turkin kurdeja, joten hänkin on kurdi.
Kun luokan ulkomaalaistaustaisilta oppilailta kysyy, pitävätkö he itseään suomalaisina, vastauksena on joka kerta sama hämmästynyt ei.
”Mun molemmat vanhemmat on Somaliasta, niin tunnen itseni somalialaiseksi”, Suomessa syntynyt Anas selittää myöhemmin, kun kävelemme yhtä matkaa koulusta kotiin.
Hänen äitinsä mielestä perheen lapset ovat sekä suomalaisia että somaleja, mutta Anas itse on eri mieltä. Hän on somalialainen ja piste.
Ehkä yksitoistavuotiaat ovat iässä, jossa selvärajaiset identiteetit ovat tärkeitä. Tai sitten he eivät tunne sopivansa mielikuvaan suomalaisista. Jotkut viittaavat siihen, etteivät puhu suomea täydellisesti. Anas kertoo, että hänelle on usein myös sanottu, ettei hän ole suomalainen.
”Ei se haittaa, koska en itsekään ajattele olevani suomalainen.”
Suomen kielestä Anasilla on todistuksessa kymppi.
ASUINALUEIDEN ja koulujen eriytymisestä oppilaiden kotitaustan mukaan on Helsingissä varoitettu ja huolestuttu yli vuosikymmenen ajan.
Keskustelun merkkipaalu oli vuonna 2013 valmistunut Venla Berneliuksen väitöskirja. Sen mukaan Helsingissä oli tuolloin neljä alakoulua ja yksi yläkoulu, joita perheet voimakkaasti välttivät.
Sen jälkeen tutkimusta on tullut paljon lisää, mutta eriytyminen ei ole suurissa kaupungeissa pysähtynyt.
”Alueiden väliset erot ovat syventyneet”, kaupunkikouluja tutkinut tutkijatohtori Heidi Huilla Itä-Suomen yliopistosta sanoo.
Syy siihen on ennen kaikkea keskiluokassa ja hyvätuloisissa. Ne, joilla on varaa valita, väistävät tiettyjä kaupunginosia ja tiettyjä kouluja. Muut menevät sinne, minne pääsevät, eli sinne, missä on edullisia asuntoja.
Huilla ei silti syyllistä keskiluokkaisia vanhempia näiden valinnoista.
”He tekevät sen, mitä arvelevat parhaaksi lapsilleen”, hän sanoo.
Mutta erojen tulisi olla pieniä, jottei tulisi edes mieleen karttaa joitakin kouluja.
Opettaja Linda Okoro valitsi Kontulan. Hän halusi opettajaksi nimenomaan Keinutien ala-asteen kouluun ja työn saatuaan muutti perheineen asumaan Kontulaan, samaan naapurustoon oppilaidensa kanssa.
Okoron mielestä Keinutien koulu on pedagogiikan aallonharjalla. Siellä painitaan samojen kysymysten kanssa kuin kaikissa Suomen kouluissa, mutta Keinutiellä ne ovat näkyvissä selvemmin kuin monissa muissa kouluissa.
Ennen kaikkea kysymys on siitä, miten opettaa erilaisia ja erilaista tukea tarvitsevia oppilaita samassa luokassa niillä resursseilla, jotka ovat käytettävissä.
”Emme voi vaikuttaa resursseihin mutta voimme vaikuttaa siihen, mitä teemme. Ratkaisut, joita keksimme, voivat olla ratkaisuja kaikille”, Okoro sanoo.
Hänestä Keinutien ala-asteen koulussa tehdään uraauurtavaa työtä koko Suomen tulevaisuuden eteen.
Ennen Keinutietä Okoro työskenteli Malediivien kansainvälisessä Suomi-koulussa ja sitä ennen Oulun Ritaharjun koulussa. Jälkimmäinen on Suomen suurin peruskoulu. 1 470 oppilaan joukossa on kaksitoista, jotka opiskelevat suomea toisena kielenä.
Keinutiellä S2-oppilaiden osuus on lähes 60 prosenttia.
Siihen, että Okoro perheineen muutti juuri Kontulaan, vaikutti myös hänen henkilökohtainen vakaumuksensa. Okoro kuuluu bahai-yhteisöön.
”Uskonnon yksi eetos on saada aikaan ihmiskunnan ykseys, ja työskentely sen eteen on yksi koko elämän päämääristä”, Okoro selittää.
Kontula on hänestä hyvä paikka edistää ihmiskunnan ykseyttä.
”Eikö se ole vähän niin kuin syrjintää?”
Torstaina on luistelua. Luokka on jaettu kahtia, jottei koko tunti menisi siihen, että oppilaat saavat luistimet jalkaan. Toiset luistelivat jo tiistaina ja jäävät nyt opiskelemaan englantia.
Tällaiset jakotunnit ovat mahdollisia, koska koulu saa kaupungilta tarveperusteista lisärahoitusta. Sillä Helsinki pyrkii tasaamaan oppilaiden kotitaustoista johtuvia eroja koulujen välillä.
Erot näkyvät jäällä. Osa oppilaista pysyy hädin tuskin pystyssä, mikä kertoo siitä, ettei perheissä ole juuri luisteltu. Useimmat lapset yrittävät silti sinnikkäästi.
Pukukopissa kiristän Joella Markkasen luistimet ja kysyn, tietääkö hän, että jotkut vanhemmat eivät halua lapsiaan Keinutien kouluun, koska siellä on niin paljon ulkomaalaistaustaisia lapsia.
”Eikö se ole vähän niin kuin...” Joella aloittaa.
Hän hakee hetken oikeaa sanaa.
”Syrjintää?”
Myöhemmin soitan Joellan äidille Mari Markkaselle ja kysyn, harkitsiko hän koskaan muuttoa pois Kontulasta kouluvalinnan takia.
”Ei olisi tullut mieleenkään”, Markkanen sanoo.
”Olen niin täynnä tätä keskustelua.”
Mari Markkanen viihtyy Kontulassa. Joella pärjää hyvin koulussa. Siellä opetetaan muun ohessa arvoja ja hyvää käytöstä. On valinnaisia kursseja, retkiä ja tapahtumia. Ei valittamista.
Kaikki vanhemmat eivät ole yhtä tyytyväisiä. Toisen oppilaan vanhempi kokee koulun toimineen konfliktitilanteissa epäoikeudenmukaisesti. Hän ei kuitenkaan halua kertoa yksityiskohdista julkisesti, jottei omalle lapselle tule hankaluuksia.
Anas on viidenteen luokkaan mennessä ehtinyt käydä kolmea eri alakoulua. Hän viihtyy Keinutiellä.
Usein ajatellaan, että monikulttuurisessa koulussa lapsista kasvaa automaattisesti avoimia maailmankansalaisia, mutta se ei pidä paikkaansa. Koulujen välillä on eroja siinä, syntyykö eri etnisistä taustoista tulevien oppilaiden välille ystävyyksiä vai ovatko somalit keskenään, arabit keskenään, venäläiset keskenään ja suomalaiset keskenään.
Anasin edellisessä koulussa oli enemmän suomalaisia oppilaita kuin Keinutiellä, mutta heidän kanssaan oli vaikea ystävystyä.
”Vanhassa koulussa mulla oli enemmän mun näköisiä tai mun kaltaisia kavereita”, hän kertoo.
Keinutiellä porukat ovat sekoittuneet. Anasin parhaat kaverit ovat nepalilainen Aadit Khadka, suomalaiset Sara Ojajärvi ja Oliver Rantanen sekä suomalais-virolainen Nick Bovellan.
Maanantaina 5B ja 5A lähtevät yhdessä retkelle.
”Saako käyttää puhelinta matkalla?” joku oppilaista kysyy.
”Paluumatkalla saa, jos kaikki menee hyvin”, Okoro lupaa.
Metrossa viidesluokkalaiset kaivavat voileivät, jugurtit, omenat ja vadelmapillimehut esiin paperipusseista. Matka Kontulasta Sörnäisiin kestää 16 minuuttia, ja siinä ajassa eväät on syöty.
Sörnäisten metrolaiturilla oppilaat lasketaan, ja kadulla heidät lasketaan vielä uudestaan. Kaikki ovat mukana.
Perillä tytöt ja pojat erotetaan toisistaan. Tytöt menevät Tyttöjen taloon ja pojat Poikien taloon, jotka ovat oikeasti saman talon eri kerroksissa.
Pojat odottavat, että pääsisivät pelaamaan Playstationia.
”Tänään ei pelata. Tänään meillä on seksuaalikasvatusta”, Poikien talon työntekijä kertoo ovensuussa.
Poikien suut loksahtavat auki.
”Mä en tuu oppii homoo!” joku sanoo ja osoittaa sateenkaarisymbolia hissin vieressä.
Seksuaalikasvatuksessa ristiriidat koulujen ja joidenkin kotien arvoissa tulevat näkyviksi. Kun Helsingin kaupunki tilasi keväällä 2023 seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen ihmisoikeusjärjestö Setalta kouluille työpajan vähemmistöistä, muslimivanhemmat nostivat metelin.
Nyt toimittajaa ja opettajia pyydetään poistumaan, jotta lapset voisivat keskustella työntekijän kanssa avoimesti.
Linda Okoron mielestä julkinen keskustelu koulujen eriytymisestä on turhauttavaa, koska äänessä ovat ääripäät.
”Joko ei uskalleta puhua asioiden oikeilla nimillä, koska pelätään, että mennään rasismin puolelle”, hän sanoo.
”Tai sitten ollaan rasisteja.”
Hänestä on tosiasia, että Keinutien ala-asteen koulun kaltaisissa kouluissa on enemmän haasteita kuin keskivertokoulussa. Siihen on monta syytä.
Ensinnäkin Kontula on lähtökohtaisesti työväenluokkainen alue. Se on alun perin rakennettu sellaiseksi.
”Siellä asuu paljon hyvää, mahtavaa, työssäkäyvää väkeä, mutta myös perheitä, jotka tarvitsevat enemmän tukea kuin saavat”, Okoro selittää.
”Sen lisäksi on tämä S2-puoli, joka ei tarkoita, että oppilaat olisivat yhtään tyhmempiä kuin muut.”
Moni luokan parhaista oppilaista on maahanmuuttajavanhempien lapsi.
Mutta koulussa on myös lapsia, jotka eivät saa kotoa tarvitsemaansa tukea. Heidän joukossaan on sekä suomalaisia että muualta muuttaneita. Joillakin on perheissä päihdeongelmia, toisilla vanhempien kielitaito rajoittaa lasten auttamista.
Osalla lapsista on ollut traumaattisia kokemuksia. Traumat heijastuvat käytökseen. Lapset kääntyvät joko sisään- tai ulospäin. Jälkimmäinen voi tarkoittaa myös aggressiivisuutta muita kohtaan.
Tästä kaikesta seuraa, että koulussa tarvitaan enemmän ammattitaitoisia aikuisia kuin kouluissa, joiden oppilailla ei ole vastaavaa historiaa.
”Nämä asiat eivät ole kenenkään vika. Suomalaisen yhteiskunnan pitää auttaa näitä perheitä.”
”Miksi viidesluokkalaisille kerrotaan tällaista?”
Tyttöjen talon työntekijä tulee keskeyttämään keskustelun. Hän tarvitsee apua.
”Mä en saa näitä hiljaiseksi millään.”
Okoro menee hoitamaan tilannetta. Yksi oppilaista tulee opetussalista ulos aulaan ja istuu keinutuoliin kiikkumaan. Hän pudistelee päätään.
”Miksi viidesluokkalaisille kerrotaan tällaista?”
Maqdis Aynte Mohamud käy Keinutien ala-asteen koulua enää tämän vuoden loppuun. Perhe on juuri muuttanut Itäkeskukseen, ja syksyllä tyttö vaihtaa kouluun, joka on lähempänä uutta kotia.
Keinutieltä lähtee oppilaita ja sinne tulee uusia oppilaita jatkuvasti. Monet oppilaista asuvat vuokra-asunnoissa, ja perheet muuttavat isompien tai edullisempien asuntojen perässä kaupunginosasta toiseen.
Vaikka opettaja opettaisi näennäisesti samaa luokkaa koko kuuden vuoden ajan, oppilaista puolet voi vaihtua matkalla. Kun iso vuokratalo meni putkiremonttiin, viidensadan oppilaan koulu menetti kerralla 80 oppilasta.
Vierailu on ohi. Levottomat oppilaat patistetaan hissiin, metroon ja takaisin koululle.
Matkalla yksi oppilaista kertoo asiallisesti opettajalleen, että pojille oli opetettu tekopeniksen avulla kondomin käyttöä. Perillä Kontulassa yksi tytöistä puhaltaa vessasta mukaan ottamansa kondomin ilmapalloksi.
Koulupäivä jatkuu käsityötunnilla. Oppilaat viimeistelevät talouspaperitelineitä. Osa saa työnsä valmiiksi ja täyttää sen jälkeen tabletilla itsearviointilomakkeen. Siinä pitää kertoa, mitä tehtävä opetti.
”Voit kirjoittaa siihen esimerkiksi, että opit tekemään poratappiliitoksen”, Okoro neuvoo.
Käsityötunnilla opettajan apuna on koulunkäynnin ohjaaja Anaam Mati. Keinutien ala-asteen koulu on ollut hänen työpaikkansa kolmentoista vuoden ajan.
Entisessä kotimaassaan Irakissa Mati oli maantiedon opettaja. Kiharahiuksisella naisella on opettajan luontainen auktoriteetti.
Mati on huolissaan koulun muutoksesta. Monet maahanmuuttajaoppilaat oppivat nyt suomea hitaammin kuin ennen. Aina löytyy joku, joka puhuu omaa kieltä.
”Totta kai lapset turvautuvat siihen.”
Arabiaa puhuvat vanhemmat turvautuvat Matiin. Hän on välittäjä koulun ja arabiankielisten kotien välillä. Mati ottaa herkästi yhteyttä koteihin, jos oppilaat antavat siihen aihetta, ja toisaalta selittää koulun toimintaa vanhemmille.
Kun Setan työpajat nostivat myrskyn, hän oikaisi vanhempien vääriä käsityksiä. Ei, lapsille ei opetettaisi makuuhuonepuuhia vaan toisten kunnioittamista.
”Sanoin, että samalla tavalla kuin he kunnioittavat sun huivia, sun pitää kunnioittaa heitä.”
Kunnia on monille oppilaille herkkä asia, varsinkin oman äidin kunnia. Sen loukkaaminen johtaa herkästi riitoihin ja tappeluihin.
Jokin vuosi sitten tytöt kävivät usein kiinni toistensa hiuksiin, mutta se on onneksi vähentynyt, Mati kertoo. Samoin uintitunneilta pois jääminen.
Mutta liian usein oppilailta puuttuu vapaa-ajan harrastus, varsinkin tytöiltä. Pojilla on jalkapallo.
”Harrastukset avaisivat ovia ja maailmaa.”
Niitä Mati haluaa oppilaille avata. Heidän perheilleen myös. Hän sanoo kannustavansa maahanmuuttajaäitejä töihin ja lapsia jatkamaan opintoja. Hän neuvoo, miten hakea yläkouluun painotettuun opetukseen, ja kertoo vanhemmille, että kaupunki maksaa kyllä tarvittaessa koulumatkat.
”On paljon, mitä he eivät tiedä.”
Eräs äiti oli neuvonut tytärtään vastaamaan soveltuvuuskokeessa tahallaan huonosti, koska luuli, että paikat jaetaan heikoille oppilaille, jotka tarvitsevat ylimääräistä opetusta.
Onneksi Mati ehti korjata käsityksen ennen koetta.
Mati tuntee melkein kaikki koulun oppilaat nimeltä. Hän on huomannut, etteivät kaikki edes halua olla suomalaisia. Hän ei tiedä, tuleeko ajatus kodeista, kavereilta vai ulkopuolisuuden kokemuksesta.
”Sanon oppilaille, että he ovat tämän maan tulevaisuus.”
Helmikuun alussa koulussa vietettiin ”kulttuurien juhlaa”, jossa oppilaiden omat kulttuuritaustat pääsivät esiin. Juhlapäivänä tokaluokkalaiset kysyivät opettajaltaan, onko suomalaisillakin kulttuuri.
Matin mielestä koulun pitää jatkossakin heijastaa suomalaista kulttuuria. Jos koulu ei sitä tee, niin mitä koko kulttuurista jää jäljelle?
Juhlapyhät, laulut ja tavat ovat tärkeitä. Samoin suomalaiset oppilaat ja heidän perheensä.
”Todella, todella tärkeitä.”
Mutta heitä on koko ajan vähemmän.
Väistääkö keskiluokka Keinutien ala-asteen kaltaisia kouluja syystä?
Vietän 5B-luokan kanssa neljä päivää enkä osaa sen pohjalta sanoa. Ei ole vertailukohtaa. Sellaista on vaikea saada, koska koulut ja luokat niiden sisällä ovat aina erilaisia keskenään.
Linda Okoro joutuu usein pyytämään oppilaita hiljentymään, mutta omien muistikuvieni mukaan sellaista koulussa on.
Muutenkin oppitunnit eroavat vain vähän omista kouluajoistani 1990-luvulla. Nykykoulun julkisuudessa saama kritiikki menisi täällä ohi maalin. Keinutiellä luokat ovat pieniä ja niissä on seinät, pulpetit ja liitutaulu. Tehtäviä tehdään koulukirjoista.
Puhelimen käyttö on kiellettyä paitsi yhdellä välitunnilla viikossa ja luvan kanssa koulutehtäviin. Sellaisia tehtäviä on harvoin, ja kieltoa noudatetaan yllättävän hyvin.
Viikon aikana 5B opiskelee luistelun lisäksi esimerkiksi suomen kielen aikamuotoja, kanteleen soittoa, pinta-alan laskemista ja ihmisen biologiaa. Osalle oppilaista asiat tuntuvat helpoilta, toisille ne ovat vaikeita.
En tiedä, mitä viidesluokkalaisten kuuluisi osata. Opettajienkin käsitys siitä voi hämärtyä, jos he työskentelevät pitkään samassa koulussa. He näkevät omien oppilaidensa oppivan ja kehittyvän, mutta eivät tiedä, missä samanikäiset muissa kouluissa menevät.
Joskus siitä saadaan välähdyksiä. Valtakunnallisissa kokeissa tai vaikka silloin, kun kouluun tulee uusi oppilas hyvämaineisesta koulusta. Sellainen oppilas, joka vanhassa koulussaan sai tukea oppimiseen, voi Keinutiellä kuulua luokan parhaimmistoon.
Koulussa on myös poikkeuksellisen hyviä oppilaita ja opettajia. 5B-luokan Aadit Khadka sai kunniamaininnan valtakunnallisessa Napero-Finlandia-kirjoituskilpailussa. Raati kiitti hänen tarinaansa ”erittäin hyvästä kielestä”.
Johanna Lehtisen opettama 3B-luokka taas voitti tammikuussa lukemiseen kannustavan Tähtipöllö-kilpailun. Luokan oppilaat lukivat neljän kuukauden aikana enemmän sivuja kuin mikään muu kilpailuun osallistunut luokka Suomessa.
Ne vanhemmat, jotka valitsevat asuinalueensa koulun perusteella, ovat usein huolissaan siitä, että ”seura tekee kaltaisekseen”. Heitä pelottaa, että jos koulussa mennään heikompien ehdoilla, oma lapsikin jää jälkeen tai ajautuu huonoille teille.
Tutkimusten mukaan huoleen ei ole Suomessa ainakaan toistaiseksi syytä. Niin sanoo segregaatiokeskustelun väitöskirjallaan sytyttänyt Venla Bernelius, joka työskentelee nykyään opetusministeriössä erityisasiantuntijana.
Keskiluokkaisten lasten sijaan segregaatiosta kärsivät lapset, jotka ponnistavat vaikeista ja hauraista taustoista. Ne, jotka eivät saa kotoa riittävästi tukea ja joille kodin ulkopuoliset roolimallit olisivat tärkeitä.
Segregaation torjumisessa kaikkein tärkeintä olisi, etteivät odotukset siitä, mitä lapset voivat elämässään tehdä, alkaisi eriytyä.
”Lähtökohdat ovat eriytyneet, mutta mahdollisuuksien ei pitäisi eriytyä”, Bernelius sanoo.
Keinutiellä viisitoista vuotta opettaneen apulaisrehtori Mirjami Sjögrenin mielestä ne ovat jo eriytyneet.
”Me lähdemme takamatkalta liikkeelle emmekä saa koskaan muita kiinni.”
Kyse ei ole vain oppilaiden osaamisesta vaan myös siitä, miten maailma heidät näkee. Stereotypiat Kontulasta ja maahanmuuttajista rajoittavat lasten omia käsityksiä siitä, mitä heistä voi tulla.
Siitä huolimatta Sjögren kiistää olevansa huolissaan oppilaidensa tulevaisuudesta.
”He ovat loistotyyppejä”, hän sanoo. ”Yksilöitä, joiden kohtalo on heidän omissa käsissään.”
Oliver Rantasen lempiaine koulussa on historia. Isona hän haluaisi olla yrittäjä.
Bager Isikin lempiaine on englanti. Isona hän haluaisi olla jalkapalloilija.
Aadit Khadkan lempiaine on matematiikka. Isona hän haluaisi olla avaruusfyysikko.
Joella Markkasen lempiaineita ovat historia ja englanti. Isona hän haluaisi olla näyttelijä tai poliisi.
Anas Abdullahin lempiaine on matematiikka. Isona hän haluaisi suunnitella taloja.
Anasin äiti Bisharo Mohamed Haji on tarkka siitä, että Anas tekee läksyt ja hoitaa koulun hyvin. Hän haluaisi kaikkien lastensa opiskelevan vielä korkeakouluissa.
”Toivon, että kaikki menee hyvin eikä tule mitään ongelmia.”
Hajin kotimaassa Somaliassa mahdollisuus käydä koulua on poikkeus. Suomen kouluista on otettava kaikki irti.