Loppuiko suomettuminen todella 1990 vai muuttiko se vain muotoaan?
Lähetetty: 01.01.2022 13:16
Katsoin Areenasta: Kylmän sodan Suomi, Suomettumisen aika maailmansodan lopusta 1990-luvulle. Sinänsä mielenkiintoinen dokumentti, koska itse on elänyt tuon ajan kaikkine kommunikeoineen, joissa kerrottiin ystävyydestä ja yhteistyöstä.
Katsoin sarjan nostalgisena koosteena, hieman hymyillen, millaisessa Suomessa me aikanaan elimme. Sitten jaksossa 8 ”Minä tunnustan” tuli tietynlainen déjà-vu elämys, että mehän olemme eläneet tämän aivan oikeasti MUTTA elämme tätä samaa liturgiaa edelleen, juuri 2020 luvulla, 30 vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Kohdassa 26:25 sanotaan, että ”Suomalainen kokemus yhteiseen vastuuseen sitoutumisesta on tähän asti perustunut pelkoon, pakkoon ja vaihtoehtojen puutteeseen”. Tämän jälkeen vielä Jari Tervo sanoo vielä ”Suomettumisen vuosikymmenet eivät ole kunniakkaimpia lukuja suomalaisten tarinassa ….kansan ei kannata valehdella itselleen”.
Tarkemmin kun katsoo dokumenttia, löytää useita analogioita nykypäivään. Ohjelmassa kehutaan nykypäivän lehdistön vapautta, jossa voidaan keskustella Venäjästä asiallisesti. Samaa ei tosin voi sanoa ruotsin kielen asemasta käytävästä keskustelusta lehdistössämme, koska se on kielletty.
Samoin dokumentissa kysytään, miksi opettajat taipuivat valheellisiin opetussuunnitelmiin (25:00)? Samaa voidaan varmasti kysyä tänäkin päivänä.
Jos aikaa on, niin kannattaa katsoa koko sarja, mutta erityisesti viimeinen osa ”Minä tunnustan”
Summa summarum, eikö juuri ruotsin kielen täysin epärealistinen ihannointi ole mitä suurimmassa määrin suomettumisen kaltaista itsepetosta? Poliitikot valehtelevat kansalle, mitä kaikkea hyvää siitä seuraa, kun meillä on elävä, kaksikielinen Suomi? Yksikään, ei siis yksikään puolue uskalla asettaa ”ruotsittamista” kyseenalaiseksi.
Muistaakseni Kokoomuksen puoluekokouksessa (2008?) riviedustajat äänestivät pakollisuuden poistamisen puolesta, puheenjohtaja Katainen totesi että väärin äänestetty ja pyyhki tuloksella pöytää. Näin toimii demokratia. Jos vaikutusvaltainen kansalainen, poliitikko tai muu merkkihenkilö, erehtyy sanomaan jotain kriittistä ruotsin kielen asemasta, seurauksena on julkinen häpeäpaalu. Tästä on hyvä esimerkki Osmo Soininvaara.
Olen miettinyt, miksi Suomi on maailman onnellisin kansakunta? Ehkäpä itsepetoksen seurauksena, mitä suomettuminen oli, olemme valmiit valehtelemaan edelleen itsellemme ja hyväksymään ruotsittumisen, kun poliitikot niin haluavat. Jotain meidän on aina pelättävä, jos ei Neuvostoliittoa niin ainakin ruotsinkielisten säätiöiden rahan jakamisen loppumista ja siksi ”hys hys…”.
Milloinkahan voisimme olla selkä suorassa tasavertaisia ja itsenäisiä kaikkien muiden kansakuntien rinnalla, vaikkakin ehkä hieman vähemmän onnellisia?
Katsoin sarjan nostalgisena koosteena, hieman hymyillen, millaisessa Suomessa me aikanaan elimme. Sitten jaksossa 8 ”Minä tunnustan” tuli tietynlainen déjà-vu elämys, että mehän olemme eläneet tämän aivan oikeasti MUTTA elämme tätä samaa liturgiaa edelleen, juuri 2020 luvulla, 30 vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Kohdassa 26:25 sanotaan, että ”Suomalainen kokemus yhteiseen vastuuseen sitoutumisesta on tähän asti perustunut pelkoon, pakkoon ja vaihtoehtojen puutteeseen”. Tämän jälkeen vielä Jari Tervo sanoo vielä ”Suomettumisen vuosikymmenet eivät ole kunniakkaimpia lukuja suomalaisten tarinassa ….kansan ei kannata valehdella itselleen”.
Tarkemmin kun katsoo dokumenttia, löytää useita analogioita nykypäivään. Ohjelmassa kehutaan nykypäivän lehdistön vapautta, jossa voidaan keskustella Venäjästä asiallisesti. Samaa ei tosin voi sanoa ruotsin kielen asemasta käytävästä keskustelusta lehdistössämme, koska se on kielletty.
Samoin dokumentissa kysytään, miksi opettajat taipuivat valheellisiin opetussuunnitelmiin (25:00)? Samaa voidaan varmasti kysyä tänäkin päivänä.
Jos aikaa on, niin kannattaa katsoa koko sarja, mutta erityisesti viimeinen osa ”Minä tunnustan”
Summa summarum, eikö juuri ruotsin kielen täysin epärealistinen ihannointi ole mitä suurimmassa määrin suomettumisen kaltaista itsepetosta? Poliitikot valehtelevat kansalle, mitä kaikkea hyvää siitä seuraa, kun meillä on elävä, kaksikielinen Suomi? Yksikään, ei siis yksikään puolue uskalla asettaa ”ruotsittamista” kyseenalaiseksi.
Muistaakseni Kokoomuksen puoluekokouksessa (2008?) riviedustajat äänestivät pakollisuuden poistamisen puolesta, puheenjohtaja Katainen totesi että väärin äänestetty ja pyyhki tuloksella pöytää. Näin toimii demokratia. Jos vaikutusvaltainen kansalainen, poliitikko tai muu merkkihenkilö, erehtyy sanomaan jotain kriittistä ruotsin kielen asemasta, seurauksena on julkinen häpeäpaalu. Tästä on hyvä esimerkki Osmo Soininvaara.
Olen miettinyt, miksi Suomi on maailman onnellisin kansakunta? Ehkäpä itsepetoksen seurauksena, mitä suomettuminen oli, olemme valmiit valehtelemaan edelleen itsellemme ja hyväksymään ruotsittumisen, kun poliitikot niin haluavat. Jotain meidän on aina pelättävä, jos ei Neuvostoliittoa niin ainakin ruotsinkielisten säätiöiden rahan jakamisen loppumista ja siksi ”hys hys…”.
Milloinkahan voisimme olla selkä suorassa tasavertaisia ja itsenäisiä kaikkien muiden kansakuntien rinnalla, vaikkakin ehkä hieman vähemmän onnellisia?