Mitä tapahtui 1920- ja 1930-luvuilla kielipolitiikassa?

Tämä alue on avoin kaikille rekisteröityneille käyttäjille. Muille alueille voivat kirjoittaa vain yhdistyksen jäsenet.
Viesti
Julkaisija
NRR
Viestit: 9797
Liittynyt: 10.02.2013 15:38

Mitä tapahtui 1920- ja 1930-luvuilla kielipolitiikassa?

#1 Lukematon viesti Kirjoittaja NRR » 16.05.2020 07:14

Koko itsenäisyyden ajan on räpistelty irti ruotsipakosta - onnistumatta. Mitä tapahtui?

Tässä jotain katkelmia, joita nousee tältä palstalta:

- Elsa Enäjärvi, kansanrunoudentutkija ja P.Mustapäänä tunnetun runoilijan, akateemikko Haavion ensimmäinen vaimo, oli jo 1929 ehdottanut pakollisen ruotsin sijaan kaikille englantia).

- Oppikoulukomitea ehdotti jo 1933 ruotsia valinnaiskieleksi tai ainakin valinnaisuuden lisäämistä. HBL oli valittanut tuolloin, että kansa aiotaan vieroittaa skandinaavisesta kulttuurista ja vaikeuttaa ruotsinkielisten opiskelua! Ei sanaakaan palveluista.

- Kotuksen entinen johtaja moitti muutama vuosi sitten suomalaisia "negatiivisista painotuksista", koska 1930-luvulla "suomenkieliset kieliaktivistit pyrkivät kaventamaan ruotsin kielen asemaa ja ruotsinkielisten kielellisiä oikeuksia yhteiskunnassa".

- Toisaalla kerrotaan, että itsenäistymisen jälkeen haettiin perustuslailliseen kaksikielisyyteen sopivaa tapaa järjestää Helsingin yliopiston opetus- ja hallintokieli. Tämä keskustelu kuulemma kärjistyi 1930-luvun aitosuomalaisuusaikana Helsingin yliopiston kieliriitoina.
Viimeksi muokannut NRR, 16.05.2020 16:26. Yhteensä muokattu 1 kertaa.

NRR
Viestit: 9797
Liittynyt: 10.02.2013 15:38

Re: Mitä tapahtui 1920-30-luvuilla kielipolitiikassa?

#2 Lukematon viesti Kirjoittaja NRR » 16.05.2020 15:59

Suomalaisuuden liiton videolla Professori Erkki Pihkala puhui pakkoruotsin ongelmista ja mainitsi:
Riittää kun palattaisiin siihen kielilainsäädäntöön, joka meillä oli 1920-luvulla --- Kielilainsäädäntöä on koko ajan laajennettu ruotsinkielisten eduksi, jopa epäkäytännölliselle tasolle.
Tästä kuulisin mielelläni lisää.

NRR
Viestit: 9797
Liittynyt: 10.02.2013 15:38

Re: Mitä tapahtui 1920-30-luvuilla kielipolitiikassa?

#3 Lukematon viesti Kirjoittaja NRR » 16.05.2020 16:01

Oppikoulu tuli Suomeen 1870-luvulla ja se jaettiin ruotsin- ja suomenkieliseen puoleen. Koska ruotsi oli pääasiallinen kieli koulutuksessa ja yhteiskunnassa, oli ruotsi otettava pakolliseksi oppiaineeksi suomenkielisiin oppikouluihin eli keskikouluihin, koska muuten siellä opiskelevat eivät olisi tätä yhteiskunnassa tärkeää kieltä oppineet. Mutta jo 1920- ja 1930-luvuilla tehtiin esityksiä puolueohjelmissa ja jopa eduskunnassa ruotsin opetuksen poistamisesta tai sen tekemisestä vapaaehtoiseksi suomenkielisissä oppikouluissa. Missähän tätä historiaa on säilyneenä?

NRR
Viestit: 9797
Liittynyt: 10.02.2013 15:38

Re: Mitä tapahtui 1920-30-luvuilla kielipolitiikassa?

#4 Lukematon viesti Kirjoittaja NRR » 16.05.2020 16:05

Wikipedian mukaan
Kieliriitojen värittämällä 1930-luvulla ruotsalaisuuden päivän juhlintaa varjostivat äärimmillään jopa rajuiksi katutappeluiksi kärjistyneet Suomen kieliryhmien väliset kiistat. ”Suomalaisuusintoilijoiden” piirissä päivää pidettiin ”aggressiivisen imperialismin juhlapäivänä”.
Palstalla "Tapsa" kirjoitti aikanaan:
Vuoden 1918 aikana suomenkielinen yhteisömuodostus oli pommitettu hajalle, ja siitä seurasi pitkä ja syvä vihanpito, kun taas svekomania paalutti valtakuntansa ja nousi korkeimmalle pallille valvomaan kielipolitiikkaa. Suomenkielisyys saa luvan olla, mutta se ei saa määrätä. Ristiriita julkisen kielipolitiikan ja kansan kokemuksen välillä kehittyy hitaasti, koska ei ole ensisijaisesti suomenkielisyyden lähtökohdista toimivia yhteisörakenteita. Yhteiskunnan ja historian tutkimuksessa sekä kouluopetuksessa tätä asiaa ei ole nimetty. "Kielitaistelun" kerrotaan loppuneen 1930-luvulla, ja sitä luonnehditaan oman aikaansa kuuluneeksi urheilulajiksi, jota tuskin enää paljon harrastetaan.
Viimeksi muokannut NRR, 20.05.2020 07:29. Yhteensä muokattu 1 kertaa.

NRR
Viestit: 9797
Liittynyt: 10.02.2013 15:38

Re: Mitä tapahtui 1920-30-luvuilla kielipolitiikassa?

#5 Lukematon viesti Kirjoittaja NRR » 16.05.2020 16:08

Ulkosuhteet ja erityisesti suhde Ruotsiin ovat varsinkin kriisiaikoina vaikuttaneet kieltä koskeviin ratkaisuihin. Kielen etujen ajamisessa Ruotsista pyytäen tai pyytämättä saatu tuki on ollut ruotsinkielisille tärkeä. Itsenäisyyden ajan alussa kansainvälispoliittiseksi kysymykseksi noussut Suomen ja Ruotsin välinen kiista Ahvenanmaasta vaikutti kieltä koskeviin perusratkaisuihin ruotsin kielen eduksi. Samoin oli etenkin sodan uhan alla 1930-luvulla ja toisen maailmansodan jälkeen aina kylmän sodan loppuun ja Suomen EU-jäsenyyteen asti.
dosentti Aarne Mattila, Kanava (4/2019)

NRR
Viestit: 9797
Liittynyt: 10.02.2013 15:38

Re: Mitä tapahtui 1920- ja 1930-luvuilla kielipolitiikassa?

#6 Lukematon viesti Kirjoittaja NRR » 05.03.2023 19:53

Twitterissä tänään:
Ruotsin valtion näkökulmasta 'suomenmaalaiset' olivat Haminan rauhassa rajan taakse jääneitä etnisiä ruotsalaisia. Eli pyrittiin pitämään ns. omista huolta.

Perustuslaissa on kaksi kansalliskieltä, ei puhuta kahdesta virallisesta kielestä, ja lausemuoto ei ole sattumaa vaan hyvin spesifi kompromissi, jonka yllä leijaili uhka siitä, että Ruotsi tekee maihinnousun Ahvenanmaalle ja Pohjanmaa rannikolle.
Miten paljon tämä vaikutti perustuslain kieliasetelmaan?

Mikä oikein on perustuslakimme tarina?

Uusi kielipolitiikka
Viestit: 2183
Liittynyt: 08.12.2017 17:48
Paikkakunta: Global
Viesti:

Re: Mitä tapahtui 1920- ja 1930-luvuilla kielipolitiikassa?

#7 Lukematon viesti Kirjoittaja Uusi kielipolitiikka » 05.03.2023 22:41

Lukekaa Pakkoruotsia ja sivistysnälkää pamfletti
Oppikoulujen valtiollistaminen Monet yksityiset oppikoulut olivat ajautuneet tukalaan taloudelliseen asemaan itsenäisyyden alussa, koska ensimmäisen maailmansodan aiheuttama inflaatio oli alentanut valtiontuet olemattomiksi eivätkä koulut voineet korottaa oppilaiden lukukausimaksuja kohtuuttoman suuriksi. Asiaa alettiin korjata vuoden 1919 keväällä uudella yksityisoppikoululailla ja valtionavulla. (Ks. Männistö 2008, s. 76.) Valtio ryhtyi myös lisäämään omien oppikoulujensa määrää saadakseen riittävästi koulutettuja henkilöitä kasvaneeseen hallinnon ja talouselämän tarpeeseen. Oppikoulujen valtiollistaminen törmäsi kieliriitaan, sillä suomenkielisiä opinahjoja oli väestösuhteen mukaan huomattavasti vähemmän kuin ruotsinkielisiä oppikouluja. Valtiollistamissuunnitelmissa oli otettu Hufvudstadsbladetin mukaan huomioon vain valtakunnallinen väestömäärä, mutta ei paikallisia kielisuhteita. Esimerkiksi ruotsinkielisellä Pohjanmaalla Vaasan ruotsinkielinen lyseo ei yksin pystynyt tyydyttämään valtavaa sivistystarvetta. Eri kieliryhmien oppilaskustannukset erosivat vain 4 % ruotsínkielisten eduksi. (Hbl ). Ruotsinkielisten mielestä valtio tuki herkemmin suomenkielisiä oppikouluja. Esimerkiksi Nykarleby samskola ei ollut saanut valtiolta lisärahoitusta, mutta Lavian yhteiskoulu oli saanut, vaikka viimeksi mainitussa oli huonompia oppilaita ja vaikka se oli nuorempi kuin Nykarleby samskola. (Hbl ). Oppikoulujen kieliriita kärjistyi usein eduskunnan päättäessä valtion talousarviosta. Vuoden 1923 lopulla kiisteltiin mm. kielisuhteiden mukaisesta koulutustarpeesta. Suomenkielisten mielestä ruotsinkielisiä oppikouluja oli 1/4 liikaa, koska näi-

3 48 den määrä oli vain 11 % väestöstämme. Seuraavassa tilastossa nähdään valtion ja yksityisoppikoulujen kielisuhteet ja määrät lukuvuonna (Kiuasmaa 1982, s. 231, Hbl , US ). koulut ruotsinkieliset suomenkieliset yhteensä valtion yksityiset yhteensä Ruotsinkielisten oppikoulujen määrä oli lähes 1/4 kaikkien oppikoulujen määrästä. Toisaalta ruotsinkieliset vetosivat, että heidän kouluissaan oli enemmän luokkia kuin suomenkielissä kouluissa ja ettei valtio välittänyt heidän koulujensa talousahdingosta. Tästä esimerkkinä oli Kristiinankaupungin suomenkielisen yhteiskoulun siirto valtion hallintaan ruotsinkielisellä seudulla, jossa yhtäkään tämän kieliryhmän koulua ei ollut valtiollistettu. Sen sijaan Kristiinankaupungin ruotsinkielisen yhteiskoulun siirto valtiolle jäi eduskunnassa kahden äänen päähän, mutta jonkinlaisena lohdutuksena se sai 1 milj. mk rakennusavustusta RKP:n ja SDP:n esityksestä.(vp 1923 ptk II s , Hbl ). Kokoomuksen Uuden Suomen mielestä useilla suurilla suomalaisilla yhteiskouluilla oli paljon tarpeellisempi sivistystarve kuin Kristiinankaupungin kuihtuvalla ruotsalaisella koululla eikä näitä suomalaiskouluja otettu valtiolle. Lisäksi esimerkiksi Helsingissä suuri joukko hyväksyttävästi pääsykokeen suorittaneita ei ole mahtunut tilanpuutteen vuoksi oppikouluihin, joten näivettyvän ruotsalaiskoulun valtiollistaminen olisi ollut epäoikeudenmukaista. Lehti ei kannattanut myöskään Kristiinankaupungin ruotsalaiskoululle annettua sovitteluavustusta, koska oppilaitos oli vuokrannut tilojaan kansa-

4 49 koululle ja koska toisaalta julkiselta vallalta ei herunut apua edes niille helsinkiläisille kouluille, joiden lukuisat oppilaat joutuivat jatkuvasti sietämään vuorolukua luokkapulan vuoksi. Valtion omatkin koulut toimivat huonommissa oloissa kuin nyt avustettu ruotsalaiskoulu eikä kapinan jälkeen palaneen Tyrvään suuren yhteiskoulun (nyk. Vammalan lukio) rakentamiseen ollut löytynyt lainaa vieläkään, Uusi Suomi valittaa. (US ). Kielikiistan osapuolet tulkitsivat jopa hallitusmuodon kielitasa-arvoa eri tavalla (AsK 1919/ 94, ). Suomenkielisten mielestä molempien väestöryhmien sivistystarpeet oli tyydytettävä samanlaisin perustein. Uuden Suomen mukaan esimerkiksi ruotsinkielisiä valtion kouluja ja valtion tukemia yksityiskouluja oli suhteettoman paljon suomenkielisiin verrattuna. Valtion velvollisuus oli kustantaa oppikoulusivistystä kaikille eikä vain vähemmistölle. Siksi yksikielisillä alueilla ei pitäisi olla toiskielisiä kouluja. Valtion oppikouluja saisi olla vain kielisuhteen mukaan, koska valtio maksoi jopa 70 % yksityisoppikoulun menoista. Koska valtio ei pikaisesti voi perustaa uusia oppikouluja eikä ottaa haltuunsa yksityiskouluja, niin valtionapua tulisi maksaa isoja kouluja tukevan oppilasmääräsuhteen perusteella. Lehti korostaa, että kieliryhmästä riippumatta valtion oli huolehdittava lahjakkaista oppilaista. (US ). Ruotsinkieliset katsoivat, että heidän asemansa tulee turvata hallitusmuodon mukaan tasavertaisesti. Tämä käy ilmi Hufvudstadsbladetin pääkirjoituksessa , jolloin lehti tarkastelee Tulenheimon komitean ruotsinkielisen väestön oikeuksia ja asemaa koskevaa mietintöä. Lehteä ei miellyttänyt komitean ehdotus, jonka mukaan ruotsinkieliset kansankäräjät päättäisi oppilasluvun ja väestösuhteen perusteella heidän valtionapunsa. Väestölukuperustaista valtionavustusta Hufvudstadsbladet piti pienten koulujen häikäilemättömänä kuoliniskuna ja ruotsinkielisen sivistyksen laskuna. Sen sijaan se halusi

5 50 säilyttää komitean sosiaalidemokraattisen jäsenen professori Väinö Voionmaan tavoin vallitsevan järjestelmän. Lehti tukeutuukin perustelussaan Väinö Voionmaan kannanottoon, jonka mukaan ruotsinkielisten oppikoululaisten aiempi suuri määrä oli johtunut ruotsinkielisen väestön kaupunkikeskeisyydestä sekä keski- ja yläluokkaisesta yhteiskuntarakenteesta (KM 20/1923 s ). Näin on edelleen Hufvudstadsbladetin mielestä, mitä se perustelee ruotsinkielisten suurella veronmaksuosuudella. Esimerkiksi Helsingissä he maksoivat lähes kaksi kertaa enemmän veroja kuin suomalaiset ja koko maan veroista jopa neljäsosan. Kuitenkin ruotsinkielinen lapsi aiheutti vain vajaa prosentin suuremman kulun yhteiskunnalle kuin suomenkielinen oppikoululainen.(hbl ). Ruotsinkielisten oppikoululaisten asema ei ole Uuden Suomen mukaan uhattuna, sillä heidän koulujensa määrää ei ollut vähennetty eikä heidän koulumenojaan supistettu. Heidän oppikoulumenonsa olivat lukuvuonna jopa yli 25 % valtion kaikista koulumenoista. Lehti vetoaa jälleen hallitusmuodon 14 :ään, jonka mukaan valtio tyydyttää molempien kieliryhmien sivistystarpeet. (US ). Se katsoo, ettei ruotsinkielisille pitänyt antaa Tulenheimon komiteanmietinnössä ehdotettua kulttuuriautonomiaa. Vaikka lehden kannanotto on samanlainen kuin ruotsinkielisen Hufvudstadsbladetin, niin sen mielestä aivan samoin voitaisiin antaa kultturiautonomia SDP:lle, joka voisi toteuttaa omanlaistansa opetustointa (US ). Helsingin yliopiston valtio-oikeuden professori Robert Hermanson oli esittänyt komitean vastalausessaan, että jokaisen täysi-ikäisen täytyisi valita oma kieliryhmänsä. Uusi Suomi vertaa kielivalintaa uskontoon, jonka valinta oli vapaaehtoinen. Sivistystarve tulisi olla lehden mielestä oppikoulujen valtionavun perustana eivätkä veromäärät kuten ruotsinkielisellä Robert Hermansonilla. Hän esitti, että ruotsinkielisten tulisi saada enemmän valtiolta kouluavustusta, koska he ja

6 51 heidän omistamansa suuryritykset maksavat valtionverojakin suomalaisia enemmän (KM 20/1923 s , US ). Ruotsinkieliset olivat tyytyväisiä A. K. Cajanderin virkamieshallituksen (tammikuu toukokuu 1924) kaavailemista yksityisoppikoulujen valtiollistamisista. Valtionapujen perustana ei saisi olla vain kielellinen väestösuhde, vaan oikea arviomittari olisi oppikoulun oppilasluku. Vuosina valtio oli ottanut haltuunsa vain 14 ruotsinkielistä luokkaa, mutta peräti 97 suomenkielistä. Seuraavan viiden vuoden aikana ainakin 21 ruotsinkielistä luokkaa tulisi valtiollistaa, että alueellisesti voitaisiin tasata luokkakokoja ja sivistystarvetta. (Hbl ). Ruotsinkielisillekin edullisen oppikoulujen valtiollistamissuunnitelman oli tehnyt ammattiministerien hallitus. Puoluepoliitikoista koostuva hallitus olisi painottanut ruotsinkielisten yksityiskoulujen valtiollistamista vähemmän kuin kyseinen hallitus. Ruotsinkieliset varmistivat oppikoulupaikkojaan suomenkielisiä useammin käymällä ns. valmistavaa koulua. Tämän vuoksi monet suomenkieliset pitivät valmistavia kouluja oikotienä oppikoulu-uralle. Kansakoulua oli käytävä vähintään neljä lukuvuotta, ennen kuin saattoi pyrki oppikoulun alimmalle luokalle. Sen sijaan valmistavaa koulua riitti kolme vuotta, jonka aikana keskityttiin nimenomaan oppikoulun pääsytehtäviin jättämällä kokeessa tarpeettomat aineet kuten luonnontieto ja käsityö pois. Vuonna 1925 oli enimmillään 73 valmistavan koulun yhteenlasketusta 3500 oppilaasta 1700 ruotsinkielisiä (Männistö 2007, 17). Oppikoulun ensimmäiselle luokalle pyrki tällöin noin 500 ruotsinkielistä. Helsingin Sanomat väitti, että ruotsinkieliset oppikoulut olivat ottaneet vastoin kouluviranomaisten kantaa oppilaita suoraan kouluunsa. Tätä etuoikeutta lehti ei pitänyt rehtinä toimintana. (HS ). Todellisuudessa ruotsinkielisistä valmistavista kouluista suoraan oppikouluihin otetut olivat marginaalinen ilmiö, sillä koko maassa 4400 ruotsinkielistä pyrki oppikouluun vuonna

7 Näistä halukkaista hylättiin 400 ja lisäksi tilanpuutteen vuoksi 300 oppilasta jäi koulun ovien ulkopuolelle. Vastaavasti suomenkielisiä koululaisia pyrki 22500, joista hylättiin pääsykokeissa 4400 ja 1400 ei mahtunut ensimmäiselle luokalle. (ks. esim. US ). Toisaalta suomenkielisten kiukun voi ymmärtää, koska yllä mainittujen lukujen perusteella ruotsinkielisen oppilaan oli lähes kaksi kertaa todennäköisempää päästä oppikouluun kuin suomenkielisen, vaikka ei oteta huomioon edes lapsen vanhempien taloudellista asemaa. Suuri ongelma oli suomenkielisten vanhempien yltynyt halu kouluttaa lapsiaan aiempaa enemmän, mitä oli omalta osaltaan ruokkinut vuonna 1921 alkanut pakollinen oppivelvollisuus. Suomenkieliset kokivat ruotsinkieliset etuoikeutetuiksi, koska näitä oli valtionkoulujen oppilaina suhteellisesti enemmän kuin suomalaisia. Monet suomenkielisistä olisivat ratkaisseet ongelman lakkauttamalla ruotsinkielisiä oppikouluja. Säästyneillä varoilla olisi vastaavasti otettu valtion haltuun suomenkielisiä yksityisiä oppikouluja. Asiaa perusteltiin mm. valtionapujen epätaisella jakaumalla: lukuvuonna ruotsinkielinen yksityisoppikoululainen maksoi yhteiskunnalle kolmasosan enemmän kuin suomenkielinen. Valtio ei ottanut haltuunsa enää 1920-luvulla kuin pari ruotsinkielistä yksityiskoulua, mutta suomenkielisiä kymmenkertaisen määrän. Uuden Suomen mielestä oli syytä jatkaa samalla tavalla ja myös Hufvudstadsbladetin sekä ruotsinmielisten oli turha rahinöidä valtion toimenpiteitä ja luonnollista väestökehitystä vastaan. (US uutinen: Oppikoulujen ja etenkin oppilaiden luku kovin lisääntynyt. US pk). Ruotsinkielisten oppikoululaisten määrä nousi 1920-luvun alkupuolella vain 10 % eli korkeimmillaan :een, kun vastaavasti suomenkielisten oppilaiden määrä kasvoi yli 30 % eli :aan (STVK 1940, ). Eduskunnassa keskusteltiin useaan otteeseen maalaisliiton edustajan Paavo Saarisen aloitteen pohjalta ruotsinkielisten ja

8 53 suomenkielisten oppikoulujen tasavertaisuudesta. Eduskunta hylkäsi aitosuomalaisen Saarisen aloitteen (VP 1926 ptk II s ). Monet suomenmieliset olivat närkästyneet yllätyksellisestä tuloksesta, sillä sosiaalidemokraatit (SDP) ja kommunistit (Sosialistinen työväenpuolue) äänestivät RKP:n kannan mukaan. Edistyspuolueen pää-äänenkannattaja Helsingin Sanomat katsoi, että SDP:n hankki näin ruotsinkielisten tuen Väinö Tannerin johtamalle vähemmistöhallitukselleen ja halusi hallita suomalaisuuden kustannuksella (HS , vrt. Hbl ). Oppikoulumenojen tasavertaisuus tuli uudelleen esille loppusyksystä Eduskunnan sivistysvaliokunnassa ja myös täysistunnossa kansanedustajat hylkäsivät jälleen Saarisen anomusehdotuksen, jossa vaadittiin kielelliseen tasavertaisuuteen perustuvia oppikoulujen valtionapuja (VP 1927 ptk I s ). Vasemmisto äänesti RKP:n kansanedustajien rintamassa. Helsingin Sanomat ajatteli Saarisen tavoin: suomenkielisten tulisi saada 90 % ja ruotsinkielisten 10 % koko valtionavusta väestön mukaan eikä kuten nyt 75 % ja 25 %. Lisäksi ruotsinkielisiä oppikouluja voitaisiin yhdistää ja vastaavasti perustaa uusia suomenkielisiä oppikouluja sekä valtiollistaa entisiä. Suomenkieliset ovat köyhempiä ja he tarvitsevat ruotsinkielisiä enemmän edes tasavertaista tukea, lehti kommentoi ja intoili uusien valtionapualoitteiden puolesta. (HS ). Ruotsinkieliset alkoivat huolestua 1920-luvun lopulla väestömäärästään ja samalla myös oppikoulupolitiikastaan. Heille syntyi vähemmän lapsia kuin suomenkielisille ja lisäksi heitä muutti pois Suomesta. Nämä tekijät alkoivat helpottaa oppikoulujen kielikiistoja. Ruotsinkieliset tarvitsivat enää lisää opiskelupaikkoja kaupunkioppikouluihin, sillä maaseutukouluja oli perustettu sopiva määrä. (Hbl ). Ilmiö ei ollut uusi. Kun 1920-luvun alussa suomenkieliset tarvitsivat oppivelvollisuuslakia, niin ruotsinkieliset kunnat olivat jo ai-

9 54 emmin perustaneet vapaaehtoisesti riittävästi kansakouluja. Ruotsinkielisten määrän supistuminen näkyi ennen muuta maaseutukaupungeissa. Svenska mellanskola i Uleåborgin oppilasmäärä oli tippunut 54:ään vuonna Tätä maalaisliittolainen Juho Sunilan vähemmistöhallitus piti liian alhaisena ja esitti koulun lakkauttamista. Sama koalitio, joka edellisvuonna oli estänyt kielivähemmistön kouluaseman heikentämisen, pystyi nyt eduskunnan valtiovarainvaliokunnassa torjumaan oululaiskoulun lakkauttamisen. Helsingin Sanomat ihmetteli, miten valtion omaa Oulun koulua voitiin hoivata puolet vähäisemmällä oppilasmäärällä kuin suomenkielistä pienintä oppikoulua ja vielä kaksi ja puoli kertaa korkeimmilla kustannuksilla kuin yleensä keskikouluja. Moinen valtion varojen tuhlailu kertoi lehden mielestä ruotsinkielisten suurista etuoikeuksista. Äänestäminen RKP:n rintamassa kertoi puolestaan sosiaalidemokraattien antaneen korvapuustin suomalaisuudelle ja asiallisuudelle. (HS ). Uusi edistyspuolueen ja ammattiministerien Oskari Mantereen hallitus ja opetusministeri Lauri Ingman palauttivat muutaman kuukauden kuluttua suomenkielisille tasavertaisuususkon, kun kouluhallitus pantiin tutkimaan Oulun koulun tarpeellisuutta. Ruotsinkieliset luonnollisesti närkästyivät näin nopeasta toiminnasta, minkä Helsingin Sanomat puolestaan näki todellisuudentajun ja historiallisen kehityksen ymmärryksen puutteena. (HS ). Oman koulunsa, Svenska mellanskolan i Uleåborgin, valtio sai lakkautettua asteittain vuodesta 1933 alkaen. Samalla kuitenkin perustettiin luokka luokalta yksityisoppikoulu, Svenska privatskolan i Uleåborg, joka toimii nykyäänkin. (Teperi Salminen 1993, 428). Oppikoulujen valtiollistamiskeskustelu tyrehtyi pulavuosien ajaksi. Eduskuntavaalit innoittivat vielä varsinkin suomenmielisiä ja suomenkielisiä tarttumaan keskusteluun väitetystä ruotsinkielisten suosimisesta. Kokoomus uskoi

10 55 keräävänsä ääniä kieli- ja koulupolitiikallaan. Vuoden 1933 vaaliohjelmassaan se korosti, että oppikoulujen lukumäärän tulisi perustua väestömäärien mukaiseen suhteeseen (Borg 1965, 241). Samaa toisti kulttuuripersoona, kirjallisuuden professori V. A. Koskenniemi avauspuheessaan kokoomuksen järjestämässä vaalitilaisuudessa v Suomen Sosialidemokraatti otti hanakasti kantaa Koskenniemen provosoiviin lausuntoihin. Koskenniemi vaati esimerkiksi lopettamaan ruotsinkielisiä puoltavaa oppikoulusivistystä vähentämällä heidän oppikoulujaan ja lisäämällä vastaavasti suomenkielisiä kouluja. Lehti korosti, että Koskenniemi ei muistanut ruotsinkielisten asuinpaikkoja eikä heidän äidinkieltään, mutta suosi porvariston lapsia. Sosialidemokraatti piti V. A. Koskenniemen oppikouluohjelmaa samanlaisena kuin Saksan natseilla, jotka sovittivat arjalaispykäläänsä käytäntöön. (SS ). Etelä-Pohjanmaalla ilmestynyt maalaisliittolainen Ilkka huolestui vuonna 1936 uudesta eteläpohjalaisen Svenska samskolan i Kristinestadin valtiollistamisesityksestä, jonka oli tehnyt RKP:n edustaja professori Ernst Estlander (VP 1936 liitteet IV s ). Eduskunnan sivistysvaliokunnan myötäilevä kanta ärsytti Ilkkaa, koska edes suomenkielisiä kouluja ei ollut vähään aikaan valtiollistettu ja koska ruotsinkielisillä oli muutenkin suhteellisesti paremmat etuudet kuin suomenkielisillä. Asia oli syytä tuoda hallituksen pohdittavaksi (Ilkka ). Ilkka halusi luonnollisesti ratkaista valtiollistamiskysymyksen ensin omien puoluelaistensa miehittämässä vähemmistöhallituksessa, jonka opetusministeri oli myös oman puolueen mies, rovasti Antti Kukkonen. Koulua ei saatu valtiollistettua (VP 1936 ptk II s. 910), vaan se jatkoi edelleen kaupungin omana kouluna. Turun ruotsinkielisten lyseoiden yhteinen oppilasmäärä oli supistunut luvuonna alle 350 koululaiseen, minkä vuoksi niitä esitettiin yhdistettäväksi. Uusi Suomi olisi pitänyt

11 56 perusteltuna lakkauttaa samalla myös Turun ruotsinkielinen tyttölyseo. Sen sijaan yhdistettävän koulun jatkajaksi suunniteltua linjajakoista lyseota sekä Uusi Suomi että Hufvudstadsbladet pitivät klassillisen sivistyksen aliarvioimisena. Lehdet muistuttivat, että Saksassa, Ruotsissa, Englannissa, Ranskassa ja Unkarissa arvostettiin, päinvastoin kuin täällä, klassillista koulutusta ja jopa kolmessa viimeksi mainitussa maassa oltiin lisäämässä klassillisia opintoja. (US ). Suunnitelluista Turun ruotsinkielisten koulujen saneerauksista toteutui ennen sotia vain osa: Reallyceet i Åbon liitettiin keskiaikaiset juuret omaavaan Svenska klassiska lyceum i Åboon vuonna Puolueet kannattivat oppikoulujen valtiollistamista hyvin usein enemmän kielellisten kuin taloudellisten tekijöiden vuoksi. Vain kokoomuksen vuoden 1936 vaaliohjelmassa määriteltiin selkeästi, että valtion oli ylläpidettävä oppikouluja väestömäärien mukaisessa suhteessa. Maalaisliittokin oli perustamisvuosinaan korostanut oppikoulujen määrän rajoittamista, jottei syntyisi oppinutta köyhälistöä (Borg 1965, 84). RKP vaati perustamisohjelmassaan vuonna 1906 ja kaikissa muissakin puolueohjelmissaan riittäviä valtionapuja ruotsinkielisille oppilaitoksille, mutta oppikoulujen valtiollistamista niissä ei esitetä. Samoin edistyspuolue ja SDP eivät mainitse ohjelmissaan oppikoulujen siirtämisestä valtion hallintaan. (Ks. Borg 1965, 32, 139, 190, 271). Käytännön poliittinen tilanne, ennen muuta vaalit ja valtion budjettikeskustelu, näyttävät usein vaikuttaneen merkittävästi puolueen ja sen lehtien oppikoulupoliittisiin kannanottoihin. Ruotsin kielen ja muiden kielten opetus Kokoomuslainen opetusministeri, suomen kielen professori E. N. Setälä ehdotti vuonna 1925, että ruotsinkielisten lukioiden kullekin luokalle lisätään yksi vuosiviikkotunti suomen kieltä ja

12 57 että ylioppilaskokeessa tämä kielikoe kirjoitetaan muiden vieraiden kielten tapaan ruotsista suomeksi ja päinvastoin. Kokoomuksen Uusi Suomi innostui uudistuksesta, koska tämä tukisi käytännön virkauralle aikovia. Esimerkiksi kadettikouluun pyrkineiden ruotsinkielisten heikko suomen taito oli herättänyt huomiota. Lehti pani tyytyväisyydellä merkille ruotsinkielisten rehtorien myönteisen suhtautumisen uudistusesitykseen. (US ). Suomenkieliset väittivät, että ruotsinkielisen sanomalehdistön harjoittama kieli- ja kansalliskiihotus sai heidät vaatimaan ruotsin kielen poistamista oppikouluistaan ja ruotsinkielisen Helsingin yliopiston suomalaistamista. Ruotsia äidinkielenään puhuvia pidettiin etuoikeutettuina muihin kieliin nähden, vaikka ruotsilla ei pärjännytkään Euroopassa. Helsingin Sanomat kysyy: Mitä tapahtuisi ruotsinkielisille oppikouluille, jos niistä vastaavasti poistettaisiin suomen opiskelu? Lehti itse vastaa: Asiasta ei ole kuulunut, mutta se voisi johtaa muurin syntymiseen suomen- ja ruotsinkielen välille. Lisäksi ruotsinkielen eliminoijat aliarvioivat kyseisen kielen opettamisen sivistysmerkityksen sekä historiamme ja yhteiskuntamme synnyn ruotsinkieliseltä pohjalta. Vähintään 8-luokkaisten oppikoulujen lukusuunnitelma sisälsi jo neljänneksen enemmän saksan kuin ruotsin kielen opetusta (ks. Kiuasmaa 1982, , Pietiäinen 1995, 82). Edistyspuoluelaisen Helsingin Sanomien mielestä eivät intohimot, tunteet eikä kiihotus saaneet viedä oppikoulun ruotsin kielen ratkaisua. (HS ). Lehden kirjoittelusta voi päätellä, että myös sen puolue oli asettunut kaksikielisen koulutuksen ja sivistyksen kannalle. Tähän ratkaisuun vaikuttivat luonnollisesti mm. lehden pääkaupunkikeskeisyys, keskustalaisuus, keskiluokkaisuus ja edistyspuoluelaisten johtavien kouluvirkamiesten kannanotot. Keskustaryhmiin luettava maalaisliiton Ilkka päätyi päinvastaiseen näkemykseen. Se katsoi, ettei ruotsin kieltä tarvinnut opettaa oppikouluissa, koska englannilla ja ranskalla pärjäisi

13 58 koko maailmassa ja siten myös Skandinaviassa. Edes tiedemiehet eivät käyttäneet ruotsin eikä suomen kieleltä, vaan julkaisivat tutkimustuloksiaan englanniksi, ranskaksi ja saksaksi. Oppikouluruotsi heikentää ennestäänkin heikkoa kansallisuustuntoa ja itseensä luottavaa suomalaismieltä, arvioi Ilkka Lehden mukaan ruotsinopettajinakin toimii usein ruotsinkiihkoisia neitosia, jotka tehostavat ruotsalaista ylemmyyttä tunnista toiseen. Samanlainen meno jatkui yliopistossa, josta valmistuneesta isänmaan toivosta on tullut kansasta vieraantunut veretön kosmopoliitti. Sitä paitsi oppikoulujen lehtorit viettivät kesälomiaan huviloillaan, eivätkä viihtyneet suomalaisen maalaisväen kanssa esimerkiksi maakuntajuhlissa. Kaksikielinen epäkansallinen sivistysmuoto ja sen elävöittävät virkamiehet ovat pettuleipää, jolla tulee jotenkuten toimeen, kun Suomen kansan henkinen nälkä on suuri, mutta joka ei ole ruisleivän veroista, suomalaiskansalliseen sivistysmuotoon verrattuna, Ilkka korosti suomenmielisyyttään. Hätäajan pettuleipä vaihtuisi ruisleipään, kun myös kaksikielinen yliopisto muutetaan suomalaiskansalliseksi valtionyliopistoksi. (Ilkka , kirj. V. A. Heiskanen, joka oli suomalaisuusmies ja kansainvälisesti kuuluisa geodesian professori, ks. myös Hbl ja US ). Näyttää siltä, että suomalaiskansallisen ruisleivän saamiseksi oli syytä aloittaa oppikoulun kieliuudistus. Sopivasti tällöin oli juuri pohdittavana oppikoulun järjestysmuodon parannus, joka sisälsi myös tarpeettoman kuolleen tietoaineksen karsimisen kurssivaatimuksista. (Kiuasmaa 1971, 42). Tärkeimmäksi vieraaksi kieleksi tullut ruotsi oli Ilkan mielestä syrjäyttänyt Suomen koululaitoksessa suuret sivistyskielet, ennen muuta maailman- ja maailmankaupan kielen englannin. Aurinko ei laskenut englanninkielisessä maailmassa, kuten jo Espanjan kuningas Filip II ( ) korosti aikanaan hallitsemiaan maita. Ilkan mukaan englannin taito

14 59 avaa ovet maailmaan, minkä oppikoulu olisi velkaa kasvateilleen ja koko kansalliselle sivistyksellemme. Englanti oli siis syystä saada oppikoulun ensimmäiseksi vieraaksi kieleksi ruotsin tilalle, mutta ruotsinkielistä sivistystä ei ollut pitänyt väheksyä. Oppikoulussa aliarvioidun englannin merkityksen olivat tunteneet sivistys- ja liikemiesten ohella tuhannet siirtolaiset. Vain kourallinen historiantutkijoita ja juristeja tarvitsi ruotsia, mutta koko oppikoululaitosta ei tarvinnut uhrata ruotsin kielelle. (Ilkka , kirj. E. K. H.). Vaasassa ilmestynyt Ilkka tiesi, että sen kannatti vedota suomenkielisiin lukijoihinsa korostaessaaan englannin merkitystä oppikoulujen kielikiistassa. Lehti tunsi levikkialueensa suomea puhuvat asukkaat. Se oli selvillä, että lähes joka talosta ja töllistä oli lähdetty jo 1800-luvun lopulta lähtien Pohjois- Amerikkaan tienaamaan alkupääomaa oman tilan tai pienyrityksen hankintaan. Ilkan levikkialueelta Etelä-Pohjanmaalta muutti Suomesta eniten siirtolaisia Pohjois-Amerikkaan luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Ruotsin kielen pakkopaidasta vapautuminen innosti suomalaispiirejä. Kansanrunoudentutkija Elsa Enäjärvi esitti jopa Suomalaisuuden Liiton kustantaman kahdeksansivuisen pamfletin kannessa oppikoulun ruotsin kielen vaihtamista englantiin. Hän oli samaa mieltä, että Ilkan kirjoituksessa mainittujen parin tieteenalan lisäksi vain kirjallisuudentutkijat käyttävät ruotsia. (Enäjärvi 1929). Ilmeisesti tutustuttuaan stipendiaattina yli puoli vuotta Isoon-Britanniaan sai hänet vakuuttumaan, että englannin kielen hallinta olisi suomalaisille erittäin tarpeellinen taito. Helsingin Sanomat korjasi Enäjärven suoraviivaista näkemystä: oppikoulussa luettiin saksaa enemmän kuin ruotsia kuten lehti oli kirjoittanut jo neljä vuotta aiemmin. Kielten opiskelu

15 60 oli yleensäkin vaativaa, koska suomen kieli poikkesi maailmankielistä. Toisaalta vieraan kielen opiskelu oli rikastuttavaa ja avartavaa. Uusi kieli antoi henkistä pääomaa ja laajensi tietopiiriä. Helsingin Sanomat vetosi jopa J. V. Snellmaniin, joka opasti jo vuonna 1859 ruotsinkielisen väestön tarvitsevan omaa kieltä yhteiskunnan eri aloilla, mutta ruotsin kieli ei ollut kuitenkaan kirjalliselle sivistykselle välttämätön ehto. Edistyspuolueen Helsingin Sanomat päätyi jälleen kompromissiin oppikoulun kielten opetuksesta: ruotsin opetusta oli vähennettävä sekä koulussa että ylioppilaskirjoituksissa ja englantia lisättävä. Ruotsia ei kuitenkaan saanut tehdä kokonaan vapaaehtoiseksi. (HS ). Oskari Mantereen oppikoulukomitean mietintö saatiin kirjapainosta Komitean pääasiallinen tehtävä oli pohtia koulun järjestysmuodon perustaa, etenkin pohjakoulukysymystä. Mutta sen tuli ottaa kantaa myös oppikoulun epäkohtiin (Kiuasmaa 1971, 41-42, Männistö 2007, 16-17, OKK 1933). Yhtenä keskeisenä epäkohtana nähtiin oppikoulujen kielivalinnat. Komitea päätyi ehdottamaan, että ruotsinkieliset oppikoululaiset saisivat vaihtaa suomen kielen englantiin. Tämä ei sopinut kokoomuksen Uudelle Suomelle eikä Helsingin yliopiston silloiselle vararehtorille, Rooman kirjallisuuden professorille Edwin Linkomiehelle, koska suomi oli maan pääkieli. Jos ylioppilaaksi pääsi Suomessa suomea osaamaatta, niin se osoittaisi Linkomiehen mielestä kansallisen itsetunnon puutetta. Toisesta kotimaisesta kielestä puhuminen ei myöskään poistaisi ruotsin ongelmaa suomenkielisissä oppikouluissa. Linkomies näki, että suomenkielisissä lukioissa ruotsi tuli säilyttää historiallisten syiden ja sivistysmaan Ruotsin suhteiden vuoksi. Suomen kieli täytyi pitää ruotsinkielisissä oppikouluissa ensimmäisenä vieraana kielenä. Sen sijaan Linkomiehen mukaan muiden vieraiden kielten tuntimääriä voitiin vähentää, koska ruotsinkielisten oppilaiden oli suomenkielisiä helpompi oppia englantia ja saksaa. Linkomies turvautuu tässä

16 61 yliopettaja Y. M. Biesen lausuntoon. Hän katsoo, että Suomen eri kieliryhmien oppikoululaisille oli syytä tehdä erilaiset opetussuunnitelmat, toisin kuin komitea esitti. (US , US kirj. Edwin Linkomies, joka oli myös antanut kirjallisen lausunnon komitealle). Komitea esitti, että valtion oppikouluissa toinen kotimainen kieli olisi vaihtoehtoinen ja saksa pääsääntöisesti pakollinen (OKK 1933, ). Englannin kielen asema oli vahvistunut maailmassa ja myös Suomessa 1930-luvun alussa. Toisaalta Saksan statuksen voimistuminen Euroopasssa näkyi saksan kielen kannattajien äänekkyyden lisääntymisenä. Helsinkiin kokoontuneet uusien kielten tutkijat eivät pohtineet ruotsin kielen korvaamista englannilla, vaan saksan tai englannin saamista ensimmäiseksi vieraaksi kieleksi. Edellä mainittu Y. Biese ja keskustelijat päätyivät antamaan saksan kielelle korkeimman aseman sekä kulttuurisista että pedagogisista syistä. Englantia olisi myös helpompi oppia kun osasi saksaa. Lisäksi englantia ja ruotsia voisi opettaa pienempiä tuntimääriä kuin saksaa. Toisaalta esitettiin myös kielten oppituntien elävöittämistä ja käytännöllistämistä, joita olivat tähän asti estäneet ylioppilaskirjoitusten kirjalliset kokeet ja pistelaskujärjestelmä. Uusi Suomi puolusti sen sijaan käytettyä systeemiä hyväksi pohjaksi ja pistelaskua opettajista riippumattomaksi. (US ). Suomalaisuuden Liitto huolestui kouluhallituksen tukemana Venäjän Karjalan, Norjan Ruijan ja Ruotsin Länsipohjan suomenkielisten syrjimisestä. Näillä alueilla ei ollut Liiton mukaan asukkaiden omakielisiä kouluja eikä kirjoja. Muiden suomalaisten tuli auttaa heitä. Suomen Sosialidemokraatti piti väitettä pätemättömänä Neuvosto-Karjalassa, jossa oli, tosin neuvostohenkisiä, suomenkielisiä kouluja, ja Norjan Ruijassa sekä Ruotsin Länsipohjassa paikalliset suomalaiset saattoivat vaikuttaa omakieliseen opetukseen. Sosialidemokraatti ei hyväksynyt yliampuvan kuvan antamista naapurimaiden kouluoloista. (SS ). Suomalaisuuden Liitto halusi koros-

17 62 taa aikakauden kansallismielisyyttä, joka oli Liiton perusajatus. Aitosuomalaisten hallitsema Helsingin yliopiston ylioppilaskunta oli samalla asialla. Se vaati Ruotsin ylioppilaskuntia puuttumaan oman maansa Länsipohjan kielellisiin epäkohtiin: tarkoituksena oli tämän kysymyksen avulla käydä ruotsin kielen kimppuun Suomessa (Klinge 1990, 76). Keskieurooppalaisen mallin mukaan haluttiin saksan kielen ohella pitää kiinni klassillisten kielten, ennen muuta latinan, taidosta. Latinan kieli ja klassillinen sivistys oli liittänyt Suomen länsimaiseen kulttuuripiiriin, jota ei ollut syytä unohtaa koulupolitiikassamme. (US , US ). Yliopisto-opiskelijoiden ruotsin taidon nähtiin vähentyneen 1930-luvun lopulla. Sen sijaan saksaa osattiin maassamme paremmin kuin englantia ja ranskaa. Näitä sivistyskieliä suomenkielisten oli hankala oppia kielirakenteemme vuoksi. Parannusta voitiin saada aikaiseksi, jos lukion ainemääriä vähennettäisiin ja jos käytännön kieliharjoittelua lisättäisiin. Koulun tehtäväksi nähtiin kielten pohjatietojen opettaminen. Yliopiston opiskelijoille toivottiin myös ulkomaanstipendejä ja -kielikursseja. Lisäksi esitettiin, että muiden maiden tapaan Suomen valtio perustaisi ylioppilaskodin mm. Pariisiin ja vaatisi kielitaitoa tärkeisiin virkoihin. (US ). Kouluhallituksen ylijohtaja Oskari Mantere oli kertonut Tukholmassa vuonna 1938, että ruotsin kieltä olisi opetettava Suomen oppikouluissa entiseen tapaan. Tosin monet opettajat kaipasivat koulutunteja elävöittävää käytännön kieliharjoittelua Ruotsissa. Oppilasvaihtokaan Ruotsin kanssa ei enää toteutunut, mistä Sosialidemokraatti syytti aitosuomalaisuutta ja Ruotsin korkeaa hintatasoa. Sen sijaan Saksan kanssa oppilasvaihto oli sujunut moitteettomasti, mihin vaikuttivat poliittiset tekijät. Saksassa olleiden kielitaito oli parantunut erittäin hyvin. Ruotsalaiset lapset eivät halunneet tulla Suomeen oppilasvaihtoon, koska suomen kielellä oli liian pieni arvo maailmalla. Rat-

18 63 kaisu löytyisi molempien maiden ystävyysseuroista, jotka voisivat lähettää suomalaisia lapsia Ruotsiin kieltä oppimaan. Sosiaalidemokraatti piti tätä ratkaisua tärkeänä Pohjoismaiden demokratian kannalta verrattuna natsismin myrkyttämässä ilmapiirissä opiskeluun. (SS ). Saksan kieli oli noussut oppikoulujemme hallitsevaksi ensimmäiseksi vieraaksi kieleksi, koska se oli Suomelle tärkeä kieli. Maallamme oli vanhastaan hyvät suhteet ja pitkät sivistysperinteet Saksaan, joka oli myös tieteen johtomaa. Vain muutamien tieteenalojen opiskelijat olivat joutuneet käyttämään jotakin muuta kieltä kuin saksaa. Nyt joillakin tahoilla oli esitetty Uuden Suomen mukaan, että oppikoulussa oli opetettava enemmän englantia anglosaksisen kulttuurin lisäämiseksi ja jopa ruotsi siirrettävä lukioon kahden kielen aloittamiseksi keskikoulussa. Mutta ruotsin siirto lukioon ei ollut saanut kannatusta, joten kahden pitkän kielen opiskelu olisi mahdotonta. Sivistys- ja ulkomaansuhteet oli otettava kielten opetuksessa huomioon. Uusi Suomi painottaa edelleen, että englannin ja ranskan opiskelua pitäisi lisätä joihinkin kouluihin ensimmäiseksi vieraaksi kieleksi, mutta saksan oli oltava pääsääntöisesti ensimmäinen vieras kieli. Lehti perustelee kantaansa jo edellä mainittujen lisäksi Saksan valtakunnan keskeisellä poliittisella merkityksellä ja asemalla Euroopan suurinpana maana. Saksa yliopisto- ja käytännön harjoittelijamaana oli myös opiskelijoillemme keskeinen, koska Englanti ja Ranska olivat vuorovaikuksen kannalta liian kaukana. Saksan kieli oli myös opetusopillisesti paras alusta vieraiden kielten opiskelussa. Toiseksi vieraaksi kieleksi lehti ehdotti koulu-uudistuksen yhteydessä romaanista kieltä, ranskaa tai latinaa, germaanisen rinnalle. Lisäksi kielilinjalaisilta olisi vähennettävä muita aineita lisäkielten opettamiseksi. (US ). Uusi Suomi palasi oppikoulu-uudistukseen runsaan viikon kuluttua edellä mainitun kirjoituksen jälkeen, kun se pohdiskeli eduskunnan saman vuoden kesäkuussa hyväksymää valtion op-

19 64 pikouluja koskevaa lakia. Laki nimettiin Lex Hannulaksi esittelijänsä maalaisliittolaisen opetusministeri Uuno Hannulan mukaan. (VP 1938 ptk III Presidentti Kyösti Kallio vahvisti lain , AsK 1939 n:o 218). Oppikoulu rakentuisi lain perusteella 7-vuotiseksi, jonka lukio jakaantuisi humanistiseen tai luonnontieteelliseen linjaan. Molemmilla linjoilla oli luettava samoja aineita, mutta omalla linjalla enemmän linja-aineita. Latinaa lehti piti humanistisen linjan tärkeimpänä kielenä, joka avaisi tien länsimaisen sivistyksen lähteille ja romaanisten kielten hallitsemiseen. Luonnontieteellisellä linjalla olisi yksi vieras kieli vähemmän kuin humanistisella linjalla. (US , ks. myös OUK 1938, 11-14). Uusi Suomi oli varsin tyytyväinen näkemyksensä mukaiseen uuteen lakiin ja tämän kielipainotuksiin. Samoin jopa hallituspuolue SDP kannatti eduskunnassa kompromissilakia (SS , Kiuasmaa 1971, 99). Lex Hannulan piti astua voimaan vuonna 1942, mutta poikkeukselliset sotaolosuhteet siirsivät toimeenpanoa niin paljon, että eduskunta hylkäsi vanhentuneen lain vuonna Sosiaalidemokraatit ja heidän lehtensä eivät kuitenkaan voineet ymmärtää vanhoillisen porvariston käsitystä, että sivistystä ylläpitivät vain oppikoulun käyneet ylioppilaat ja akateemisen oppiarvon saaneet sekä jotkut itseoppineet, jotka olivat liikespekulaatioiden avulla hankkineet itselleen suuren omaisuuden. Koulutus oli nyt kuitenkin levinnyt. Kansanvallan ansiosta kansakoulut olivat kylväneet kansansivistystä. Oppikouluopetus oli lehden mielestä liian teoreettista, joten ylioppilailla ei ole reaalimaailman tietoa. Monet opiskelevatkin itsenäisesti omalla alallaan ja hankkivat myös yleissivistystä, joka on sivistyksen ylläpitämistä. Lehti arvostelee uudenlaisen barbarian leviämistä natsismin ja fascismin muodossa ja ihmettelee niiden perässäkulkijoiden sivistystä, jotka eivät epäile diktaattoreiden melko heikkoa koulusivistystä. (SS , Männistö 2008, 91).

20 Puolueohjelmat ja ruotsin kieli 65 Kokoomuspuolueen edeltäjä suomalainen puolue esitti vuoden 1906 ohjelmassaan suurten sivistyskielten perinpohjaista oppimista suomenkielisissä oppikouluissa, mutta ruotsin kielen pelkkää ymmärtämistä. Kokoomus näyttää seuranneen entisen emäpuolueensa oppeja. Kokoomus vaati jo hyväksytyssä vaaliohjelmassaan jo ruotsin kielen poistamista suomenkielisten oppikoulujen ylioppilastutkinnon kokeista. Suomenja ruotsinkielisen väestön sivistystarpeet tuli tyydyttää väestömäärien mukaisissa suhteissa. (Borg 1965, 41 ja ). Itsenäisyytemme kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä kokoomus pyrki korostamaan suomalaiskansallista sivistystä ja siten pienentämään ruotsinkielisten suhteellisesti suurempaa oppikoulusivistystä. Puolue oli halukas kouluyhteistyöhön saksalaisten kanssa. Kokoomuksen halukkuus saksan kielen ylivaltaan kasvoi Saksan valtiollisen merkityksen lisäännyttyä natsihallinnon aikana. Klassilliset kielet ja kulttuuri näyttävät merkinneen puolueelle enemmän kuin maailmanvaltakielet englanti ja ranska. Kokoomuksen mieltä painoi varmaan raskaasti vuoden 1933 eduskuntavaalien murskatappio Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) liittolaisena. IKL oli muodostettu lapuanliikkeen jatkajaksi vuonna Sen kannattajat olivat suurimmaksi osaksi entisiä kokoomuslaisia. Näin ollen kokoomus ja IKL oikeistolaisina puolueina joutuivat taistelemaan samoista tukijoista, mikä näkyi myös puolueiden samankaltaisessa kielipolitiikassa. Edistyspuolue etsi oppikoulun kielikiistaan kompromisseja. Se kannatti edelleen ruotsin kielen säilyttämistä suomenkielisissä oppikouluissa, vaikka sen opetusta voitaisiin hieman vähentää. Edistyspuolue kannatti kaikkien suurten kielten opettamista. Puolueohjelmissaan se ei ottanut kantaa oppikoulujen kielipolitiikkaan muuten kuin vaatimalla lukioon linjajakoa (ks. Borg 1965, 139, 190 ja 271).

NRR
Viestit: 9797
Liittynyt: 10.02.2013 15:38

Re: Mitä tapahtui 1920- ja 1930-luvuilla kielipolitiikassa?

#8 Lukematon viesti Kirjoittaja NRR » 06.03.2023 05:50

Kiitos. Aika raskas paketti. Loputonta säätöä ruotsin kielen ympärillä.

Esimerkiksi 1920-luvulla:

Helsingin Sanomat puolusti oppikoulujen pakkoruotsia väittäen, että "ruotsinkielen eliminoijat aliarvioivat kyseisen kielen opettamisen sivistysmerkityksen sekä historiamme ja yhteiskuntamme synnyn ruotsinkieliseltä pohjalta."

Maalaisliiton Ilkka taas näyttää olleen kielivapauden puolella kirjoittaessaan, ettäei ruotsin kieltä tarvinnut opettaa oppikouluissa, koska englannilla ja ranskalla pärjäisi koko maailmassa ja siten myös Skandinaviassa. Lehden mukaan edes tiedemiehet eivät käyttäneet ruotsin eikä suomen kieleltä, vaan julkaisivat tutkimustuloksiaan englanniksi, ranskaksi ja saksaksi. Ja lopuksi lehti painotti, että "oppikouluruotsi heikentää ennestäänkin heikkoa kansallisuustuntoa ja itseensä luottavaa suomalaismieltä ---"

Ollaan siis täysin sadan vuoden takaisessa tilanteessa.

Sekä liturgiset että todelliset syyt pakkoruotsille samat kuin sata vuotta sitten. Ruotsin kielen tarpeettomuus ja muun osaamisen tarpeellisuus vain ovat lisääntyneet.

Uusi kielipolitiikka
Viestit: 2183
Liittynyt: 08.12.2017 17:48
Paikkakunta: Global
Viesti:

Re: Mitä tapahtui 1920- ja 1930-luvuilla kielipolitiikassa?

#9 Lukematon viesti Kirjoittaja Uusi kielipolitiikka » 06.03.2023 07:03

Jokin näkymätön käsi poliittista eliittiä ohjaa tässä, vaikka

Englanti on ottanut paikkansa suomalaisten ja jopa näiden poliitikkojen itsensä kaksikielisyyden toisena kielenä, Enäjärven ja Suomalaisuuden liiton vision mukaisesti.

Virallinen politiikka ei tunnusta tätä tosiasiaa, vaan sitkeästi roikkuu menneisyydessä.

Tämä on ihan aidosti käsittämätöntä.

Valtava kansallinen itsepetos..

Ei se toisaalta ole selitettävissä pelkästään suomenruotsalaisten rahasäkeillä, vaan kyllä kyseessä on outo rohkeuden puute tunnustaa, että politiikka on ollut totaalisen väärää..ja koska sitä ei voi tunnustaa, mennään yhä syvemmälle ojaan, jonne ajettiin virheliikkeen takia
55 vuotta sitten..

Tässä minun aamuinen psykoanalyysini..
Ollaan siis täysin sadan vuoden takaisessa tilanteessa
.

Ei, vaan ollaan huonommassa tilanteessa, jos ajatellaan valtion kielipolitiikan järjettömyyttä.

1920-luvulla pakkoruotsia luki vain 20% oppilaista, nyt 100%.

Eliitti teki valtavan virheinvestoinnin, jota ei uskalleta tunnustaa virheeksi..

Valtiotason "Uniper-moka"!!

NRR
Viestit: 9797
Liittynyt: 10.02.2013 15:38

Re: Mitä tapahtui 1920- ja 1930-luvuilla kielipolitiikassa?

#10 Lukematon viesti Kirjoittaja NRR » 06.03.2023 07:55

Uusi kielipolitiikka kirjoitti: 06.03.2023 07:03 Jokin näkymätön käsi poliittista eliittiä ohjaa tässä, vaikka

Englanti on ottanut paikkansa suomalaisten ja jopa näiden poliitikkojen itsensä kaksikielisyyden toisena kielenä, Enäjärven ja Suomalaisuuden liiton vision mukaisesti.

Virallinen politiikka ei tunnusta tätä tosiasiaa, vaan sitkeästi roikkuu menneisyydessä.
Tämä!

Ja hesarin sanavalinnatkin sellaisia, että se voisi ne yhä tänään nostaa pääkirjoitukseensa: "ruotsin kielen eliminoijat aliarvioivat kyseisen kielen opettamisen sivistysmerkityksen sekä historiamme ja yhteiskuntamme synnyn ruotsinkieliseltä pohjalta".

Tunteakseen olevansa eliittiä, pitää omaksua ja toistaa tätä.

Uusi kielipolitiikka
Viestit: 2183
Liittynyt: 08.12.2017 17:48
Paikkakunta: Global
Viesti:

Re: Mitä tapahtui 1920- ja 1930-luvuilla kielipolitiikassa?

#11 Lukematon viesti Kirjoittaja Uusi kielipolitiikka » 06.03.2023 08:17

Eliitti elää edelleen sadan vuoden
takaista aikaa..

Miten heidät saisi tänne 2000-luvulle??

NRR
Viestit: 9797
Liittynyt: 10.02.2013 15:38

Re: Mitä tapahtui 1920- ja 1930-luvuilla kielipolitiikassa?

#12 Lukematon viesti Kirjoittaja NRR » 06.03.2023 08:23

Nyt kun persut on nostettu siwistyksen ja ihmisoikeuksien vihollisiksi, kaikki persujen arkijärkiset näkemykset on demonisoitu myös.

Mikään maalailu ei ole liian paksua persuista puhuttaessa, myös kielipolitiikassa menee noloimmatkin "pakko on oikeus"-heitot täydestä.

Kyllä tässä muodollisen akateemisen koulutuksen järkeä karsiva vaikutus tulee näkyviin. Miksi koulutuksemme tekee muuten ihan mukavista ihmisistä itsenäistä ajattelua karttavia.

SJONS
Viestit: 728
Liittynyt: 22.11.2017 12:24

Re: Mitä tapahtui 1920- ja 1930-luvuilla kielipolitiikassa?

#13 Lukematon viesti Kirjoittaja SJONS » 06.03.2023 13:42

Maamme kielipoliittisia kiemuroita lukiessa alkaa tulla surullinen mieli! Ovatko meidän päättäjämme menettäneet järkensä?

NRR
Viestit: 9797
Liittynyt: 10.02.2013 15:38

Re: Mitä tapahtui 1920- ja 1930-luvuilla kielipolitiikassa?

#14 Lukematon viesti Kirjoittaja NRR » 06.03.2023 13:56

SJONS kirjoitti: 06.03.2023 13:42 Maamme kielipoliittisia kiemuroita lukiessa alkaa tulla surullinen mieli! Ovatko meidän päättäjämme menettäneet järkensä?
Jo toistasataa vuotta sitten.

Tai kyse on ehkä inhimillisestä taipumuksesta tehdä itsensä kannalta edullisia diilejä ja saada samalla itsensä uskomaan, että ymmärtää muita paremmin, mikä yhteisölle on hyväksi.

SJONS
Viestit: 728
Liittynyt: 22.11.2017 12:24

Re: Mitä tapahtui 1920- ja 1930-luvuilla kielipolitiikassa?

#15 Lukematon viesti Kirjoittaja SJONS » 07.03.2023 19:13

Miksi sitten eduskunnassa useimmat kansanedustajat eivät osaa tai ainakaan käytä ruotsia. Miksi kansanedustajat delegoivat tehtävän kaikkein heikoimmille eli lapsille, pienille koululaisille.

Orpo kehtaa todeta,että lapset ovat herkkiä omaksumaan vieraita kieliä! Itse hän on ollut melko pieni lapsi saadessaan ensimmäisen kosketuksen ruotsin kieleen, mutta eipä vain ole ruotsin sanaa suusta kuulunut.

Sanna Marinin Ahvenanmaan vierailusta ei ole näkynyt vilaustakaan saati näytetty millä kielellä siellä on keskusteltu. Puolueen linjaan taakse kätkeydytään, kun omaa mielipidettä ei vallan menettämisen pelossa uskalleta ilmaista.

Vastaa Viestiin