Perussuomalaisten nousu osoittaa ainakin pakkoruotsi-esimerkin valossa sen, että kansan syvät rivit käyvät hiljaista työtä itsensä kanssa riippumatta siitä, millaista keskustelu on julkisuudessa. En osaa sanoa, olemmeko juuri nyt tai “jo nyt” saavuttaneet lakipisteen, mutta uskallan sanoa ainakin sen, että hyvin todennäköisesti punavihreän siiven härskeimmät ylilyönnit ovat vielä edessäpäin, kuten myös välttämättömät ja ennen kaikkea terveet vastareaktiot, joita käsittelen kirjassani. Eli odotan lähitulevaisuudelta toistaiseksi vielä paljon pahempaa!Voidaan jyrkästi ja mielestäni täysin perustellusti sanoa, että julkisella tasolla alemmuudentunto, se kuuluisa suomalainen huono itsetunto, on jätetty täysin retuperälle. Me naureskelemme hieman pelonsekaisin tuntein venäläisille, jotka eivät ole koskaan käsitelleet Stalinin aikaa samalla tavoin kuin saksalaiset natsiaikaa, mutta samalla me tunnemme syvää ymmärrystä ja jopa hellyyttä niitä sinisilmäisiä tyhmyreitä kohtaan, jotka puolustelevat mielipidekirjoituksissa jotakin niin irrationaalista, täysin perusteetonta ja läpeensä nöyryyttävää asiaa kuin pakkoruotsia, tvångsvenskaa. Jossakin takaraivollamme, korvakäytävän ja niskan välimaastossa tuntuu asuvan peikko, jolla riittää aina voimia sanoa: “Kyllähän me nyt tämän voimme tehdä ja kestää, eikö vain!” Aivan kuin ruotsin kielen opiskelu Suomessa ei olisi täydellisen turha ja alistava vaatimus. Siitä luopuminen voisi olla ensimmäinen askel parantumisen tiellä, kuten Oikkonen on muistaakseni todennut jossakin kirjoituksessaan. Mutta tahto miellyttää ja alistua elää ja voi yhä hyvin, ikävä kyllä. Ne ovat puhtaita alamaisasenteita, joiden perimmäinen tarkoitus on osoittaa hyvää kansalaiskuntoa valloittajalle, joka on jo ajat sitten poistunut mailtamme, mutta ei mielestämme. Kysymys alemmuudentunnon lakipisteestä on tietenkin ongelmallinen siinä mielessä, että olisi jotenkin osattava erottaa se, mikä tapahtuu todellisessa elämässä ja mikä vain mielikuvissa. Perussuomalaisten nousu osoittaa ainakin pakkoruotsi-esimerkin valossa sen, että kansan syvät rivit käyvät hiljaista työtä itsensä kanssa riippumatta siitä, millaista keskustelu on julkisuudessa. En osaa sanoa, olemmeko juuri nyt tai “jo nyt” saavuttaneet lakipisteen, mutta uskallan sanoa ainakin sen, että hyvin todennäköisesti punavihreän siiven härskeimmät ylilyönnit ovat vielä edessäpäin, kuten myös välttämättömät ja ennen kaikkea terveet vastareaktiot, joita käsittelen kirjassani. Eli odotan lähitulevaisuudelta toistaiseksi vielä paljon pahempaa!
https://sarastuslehti.com/2019/10/10/od ... astattelu/