HS ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturin arvio omiensa viime vuosien ylilyönneistä ja sensuurista

Tämä alue on avoin kaikille rekisteröityneille käyttäjille. Muille alueille voivat kirjoittaa vain yhdistyksen jäsenet.
Viesti
Julkaisija
NRR
Viestit: 8377
Liittynyt: 10.02.2013 15:38

HS ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturin arvio omiensa viime vuosien ylilyönneistä ja sensuurista

#1 Lukematon viesti Kirjoittaja NRR » 27.08.2019 07:26

Olin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturi – kunnes halusin lopettaa sotimisen

Veikka Lahtinen

Julkaistu: 26.8. 12:38 , Päivitetty: 26.8. 16:33

Toim. huom: Veikka Lahtinen on internetin ”piireissä” tunnettu aktivisti, feministi, antirasisti, podcastaaja, bloggaaja ja influensseri. Alkukesästä Lahtinen ilmoitti haluavansa ottaa etäisyyttä edustamaansa tiukkaan ja moralistiseen aktivismiin.

Pyysimme häntä kirjoittamaan esseen, jossa hän kertoo mitä tapahtui.



Suomalaisessa internetissä kuohui 2010-luvun puolivälissä. Sosiaalinen media oli yhtäkkiä täynnä keskusteluja, joista tuntui vaikealta saada kiinni, jos saapui niiden keskelle ulkopuolisena.

Käsitteet, kuten rodullistaminen, etuoikeus, ableismi ja intersektionaalisuus vilisivät näytöillä, ja sävy sanojen takana oli usein kiihkeä. Tuntui, että jotakin uutta oli purkautumassa nopealla tahdilla esiin suomalaiselle yhteiskunnallisen keskustelun näyttämölle.

Vuodesta 2019 katsottuna voidaan puhua jo osittain ohi menneestä vaiheesta, jolloin verkkokeskustelut ja samanaikaisesti myös ympäröivä yhteiskunta muuttivat muotoaan. Vaadittiin tilaa ja oikeutta vähemmistöille. Vaadittiin rasismin ja seksismin kitkemistä yhteiskunnan joka tasolta.

Jälkikäteen katsoen on myös selvää että joitain pysyvämpiä muutoksia myös tapahtui: esimerkiksi suomalaisessa mediassa näkyy nykypäivänä enemmän vähemmistöjä sekä tekijöinä että haastateltavina kuin koskaan aiemmin.

Paljon jäi myös entiselleen, mutta tuolloin vuosina 2015 ja 2016 näytti siltä että käsillä on todellinen vallankumous, joka muuttaa kaiken.

Siinä vallankumouksessa halusin olla täysillä mukana.

OLIN ollut jonkin verran kiinnostunut politiikasta aiemmin, mutta vuoden 2015 alkanut perussuomalaisten hallituskausi, turvapaikanhakijakriisi ja siihen liittyvä äärinationalistisen liikehdinnän nousu saivat kiinnostukseni leimahtamaan aivan uudella tavalla. Aloin julkaista nopealla tahdilla rasismiin, seksismiin ja leikkauspolitiikkaan liittyviä blogimerkintöjä vuoden 2016 alussa ja saavutin paljon lukijoita.

Olin asenteeltani hyvin ehdoton ja vaadin yhteiskunnassa tapahtuvalle sorrolle nollatoleranssia. Olin vihainen ja kiihkeä, mutta sain myös kehuja analyyttisesta ja monipuolisesta asioiden käsittelytavasta. Kaltaisiani kirjoittajia ilmestyi sosiaalisen median näyttämöille muitakin, mutta varmaankin olin tuotteliaimmasta päästä.

Omaksuin kritiikittömästi sääntöjä, joita itseään intersektionaalisiksi feministeiksi kutsuvat verkossa saarnasivat

Osallistuin intensiivisiin keskusteluihin monessa kanavassa samaan aikaan. Julkaisin säännöllisesti blogitekstejäni ja photoshopilla askarreltuja poliittisia meemikuvia Twitterissä, Instagramissa ja sellaisissa Facebook-ryhmissä kuin Joukkovoima hallituspolitiikkaa vastaan, Feministiryhmä ja RASMUS - valtakunnallinen rasismin ja muukalaispelon vastainen verkosto.

Jälkikäteen ajatellen silloista toimintaani voisi kuvata pilkallisella nimityksellä ”sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturi”. Amerikkalaisista verkkokeskusteluista Suomeen rantautunut termi on käännetty ilmaisusta social justice warrior tai lyhyemmin SJW. Sillä viitataan ihmiseen, joka vastustaa syrjintää verkossa.

Pilkkaamisen tausta-ajatus on että SJW toimii kiillottaakseen omaa moraalista sädekehäänsä tai jonkin irrationaalisen motiivin vallassa, esimerkiksi puolustaa vähemmistöjä oman etunsa vastaisesti. Termin käyttö haukkumasanana yleistyi amerikkalaisen Gamergate-kohun yhteydessä, jossa feminismiä ja muita oikeudenmukaisuusaatteita videopelimaailmassa ajavia ihmisiä häirittiin systemaattisesti ja nimiteltiin.

Oma ajatukseni olikin vahvasti, että haluan olla hyvän puolella pahaa vastaan, omasta edustani viis.

OMAKSUIN kritiikittömästi joukon sääntöjä ja ajattelutapoja, joita itseään intersektionaalisiksi feministeiksi kutsuvat ihmiset verkossa saarnasivat.

Intersektionaalisuudella tarkoitetaan ajattelua joka korostaa, että ihmisiin voi kohdistua päällekkäisiä sorron muotoja, jotka on kaikki huomioitava politiikassa. Monet näistä ajattelutavoista ovat mielestäni edelleen järkeenkäypiä. Valkoisten keski-ikäisten miesten ei tarvitse olla viemässä tilaa jokaisesta keskustelusta. Erilaisia sorron mekanismeja on tärkeää ymmärtää, ja yhteiskunnassa todella on paljon myös tiedostamatonta rasismia ja seksismiä.

Heräämiseni seurauksena päätin, että en mene yhteenkään rasismia käsittelevään keskustelutilaisuuteen puhumaan, ellei mukana ole myös ihmisiä, joihin itseensä kohdistuu rasismia. Aloin puuttua suoraan, mikäli kaveriporukassa joku sanoi jonkin rasistisen tai seksistisen vitsin. Tutustuin erilaisiin siirtolaisuuteen liittyviin epäkohtiin Suomessa, ja osallistuin muun muassa Romanian romanien hätämajoituksen järjestämiseen yhdessä muiden aktivistien kanssa.

SE, mistä tuona kuohuvana aikana minun oli vaikeampaa puhua, oli kuitenkin jonkinlainen piilotettu käyttäytymiskoodi, jonka aisti joka puolella ympärillään.

Ihmisiä, jotka korostivat verkossa sortokokemuksiaan, ympäröi pyhyyteen rinnastuva aura. Kärjistäen voidaan puhua kolmesta kategoriasta: pyhät sorretut, joista ei koskaan sanottu kriittistä sanaa, vaikka he toimisivat täysin älyttömillä tavoilla; heidän suojelijansa kuten minä ja muut sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ajajat; ja kolmanneksi sortajat, jotka olivat roskaväkeä, joille sai sanoa mitä vain.

Tämän huomasi myös, kun jutteli ihmisten kanssa kasvotusten. Moni ystäväni sanoi minulle, että he eivät uskalla osallistua verkkokeskusteluihin ollenkaan, koska pelkäävät sanovansa jotain ”väärää”. Huomasin myös itse olevani hyvin varovainen siinä, miten asetan sanani.

Se on aina huono merkki.

Ruotsissa tämän kaltaisen uuden, tiukkoihin sääntöihin, ihmisten sorrettuun asemaan ja puhetta säätelevään oikeamieliseen koodistoon perustuvan nettiaktivismin kritiikki oli alkanut aiemmin kuin Suomessa. Jo vuonna 2016 julkaistussa ja sittemmin suomennetussa sarjakuva-albumissaan Nousu ja tuhofeministitaiteilija Liv Strömquist toteaa, että omiin kohdistuva katkeruus verkossa on seurausta siitä, että vasemmisto yhteiskunnallisena liikkeenä ei ole kyennyt saavuttamaan omia tavoitteitaan.

Niinpä nettiaktivistit hallitsevat sitä pientä aluetta maailmasta, jota hallita voi, eli omiensa kielenkäyttöä.

”Aggressio ei kohdistu vain poliittisiin vihollisiin tai valta-asemassa oleviin vaan myös marginaalisella tavalla eri mieltä oleviin aatetovereihin”, Strömquist kirjoittaa. ”Monet omistautuvat mieluummin tälle kuin toiminnalle, joka tähtäisi heidän omien poliittisten projektiensa toteuttamiseen”. Myös aktivistiteoreetikko Mathias Wåg kirjoitti vuonna 2018, että riitelevät aktivistit vievät huomion yksilön kipuun sen sijaan että yrittäisivät rakentaa jotakin yhteistä ja kasvavaa poliittista liikettä.

Ihmisiä, jotka korostivat verkossa sortokokemuksiaan, ympäröi pyhyyteen rinnastuva aura

SUOMESSA syitä verkkofeminismin itsekritiikkiin kyllä olisi löytynyt. Facebookin surullisenkuuluisaksi muodostuneessa Feministiryhmässä viuhui usein moderaattorien ruoska. Itse katselin vierestä kun ihmisiä poistettiin vääränlaisen kielenkäytön, esimerkiksi sortavien ilmaisujen takia. Keskustelussa piti osata hallita käsitteitä ja koodeja, jotka olivat ehkä minulle helppoja, koska olen opiskellut yhteiskuntatieteitä yliopistossa. Rakenteellisen rasismin, moninkertaisen syrjinnän, ableismin ja fluidin seksuaalisuuden kaltaisen käsitteiden ei kuitenkaan voi olettaa olevan ihan jokaiselle samalla tavalla ymmärrettäviä.

Samalla oli selvää, että uusi feminismi oli siinä tilanteessa kyvytön näkemään, että ihmisten koulutustaustoista johtuen heillä oli erilaiset valmiudet osallistua hienovaraisuutta ja monimutkaisia käsitteitä vaativaan keskusteluun. Kaikki eivät vain osanneet, mutta opettamisen sijaan heitä käskettiin usein vähättelevästi käyttämään googlea. Tämä tarkoitti, että jotkut sellaiset, jotka eivät löytäneet paikkaa verkkofeminismistä, löysivät tiensä helpommin joko poliittiseen passiivisuuteen tai oikeistoradikalismiin.

Twitterin pimeämmissä nurkissa vaani myös, ja vaanii vieläkin, roimasti feministiryhmiä pahempia moralisteja. Sellaisia, jotka jakelevat pitkissä twiittiketjuissa ohjeita ja sääntöjä siitä, miten etuoikeutetut ihmiset voivat olla hyviä ”liittolaisia” sorretuille ihmisille. Kun feministiaktivistit puhuvat ”liittolaisista”, he tarkoittavat moraalista velvollisuutta toimia toisten tukena.

Kehotukset liittolaisuuteen ovat useimmiten kuitenkin kaikkea muuta kuin houkuttelevia. Liittolaisen rooli nähdään poliittisesti passiivisena tukihenkilönä, jonka omia ajatuksia asioista ei kaivata. Joskus jopa kehotetaan olemaan kiitollinen siitä, että saa olla kantamassa jonkun toisen taakkaa. Ikään kuin politiikka olisi loputonta velanmaksua.

Vielä merkittävämpi asia, jota olen jälkikäteen alkanut pohtia, on tuolloin omaksumani ajatus identiteetistä.

Ajattelin, että koska minä olen valkoinen ja mieheksi kasvatettu, minun on annettava tilaa muille. Noudatan edelleen tätä periaatetta arjessani. Asiaan kuului kuitenkin myös sanomaton toinen puoli: mikäli minä tai joku muu ihminen ei osaa nimetä itselleen sopivaa vähemmistöidentiteettiä, kuten vaikkapa työväenluokkainen, aseksuaali tai neuroepätyypillinen, jää tälle ihmiselle ainoaksi osaksi tehdä politiikkaa muiden eteen.

Nyt ajattelen kuitenkin, että politiikassa olisi tärkeää, että nähdään myös ihmisiä laajasti yhdistäviä asioita joiden puolesta kamppailla, kuten vaikkapa planeetan elinkelpoisuus. Kaiken politiikan pelkistäminen sortoon perustuvaan identiteettiin erottaa meitä muista, ja voi estää näkemästä sitä mikä meitä yhdistää.

VAIKKA feminismi ainakin teoreettisesti ajatellen on kaikkien asia, koin omasta asemastani jopa itseinhoa.

Se, että olin valkoinen ja taustani oli keskiluokkainen, tuntui verkkokeskustelujen yksinkertaistavassa maailmassa suureltakin voittajan asemalta. Todellisuudessa olin myös masentunut, sukupuoli-identiteetiltäni epävarma ja myös epävarmassa työmarkkina-asemassa.

Elämässäni oli yksi ratkaiseva hetki, joka lopulta johti siihen, että lopulta siirryin poispäin nettiaktivistien luomien sääntöjen kritiikittömästä seuraamisesta.

Eräs rodullistettu aktivisti katkaisi välit minuun Facebook-keskustelumme jäljiltä. Keskustelumme alkoi alkoi humoristisesta profiilikuvastani. Siinä luki “Je suis Charlie” -profiilikuvien tyyliin “Olen toinen ääripää”. Olin itse kritisoinut julkisesti usein ajatusta, että antirasistiset ihmiset olisivat rasistien ohella keskustelun yksi ääripää, ja nyt päätin leikillisesti ottaa tämän nimityksen haltuun.

Aktivistin mielestä kuva ruokki entisestään ajatusta kahdesta ääripäästä rasismikeskustelussa. Hän poisti minut kavereistaan. Kun yritin vielä kysyä, mikä käytöksessäni meni pieleen, jotta voisin oppia tilanteesta, hän ilmoitti, että mikäli olen halukas ”maksamaan hänelle”, hän voi kertoa.

Rahan vaatiminen oli tuohon aikaan yleinen feministisessä verkossa toistuva retorinen keino. Sen taustalla on ajatus, että jos joku ei ymmärrä jotakin vaikkapa rasismiin tai seksismiin liittyvää ilmiötä, asiasta puhuvilla aktivisteilla ei ole velvollisuutta “tehdä työtä”, kuten asia usein ilmaistiin, ja kuormittaa itseään selittämällä asiaa. Pian sen jälkeen minut myös heitettiin ilman selitystä ulos eräästä salaisesta feministiryhmästä. Kunnon selitystä en tälle koskaan saanut. En tiedä, onko näiden tapahtumien välillä mitään yhteyttä, mutta silloin liitin ne toisiinsa.

MINULLE nämä tapaukset osoittivat, miten pieni tila varsinaiselle argumentaatiolle lopulta jäi tarkkaan määriteltyjä identiteettejä painottavassa keskustelussa. En kokenut, että minulla oli enää mitään sanottavaa, koska rodullistettu aktivisti oli tehnyt selväksi, että hänen asemansa asetti minulle automaattisen väistäjän velvollisuuden. Oma ratkaisuni oli vetäytyminen, sen sijaan että olisin ryhtynyt avoimeen konfliktiin.

Suomessa uuden verkkoaktivismin kriittistä läpikäyntiä on kuultu aktivistipiirien sisältä toistaiseksi melko vähän.

Kritiikki on jätetty nokkavien populistien käsiin, jolloin tuomituksi tulee myös kaikki se hyvä, mitä intersektionaalinen aktivismi on saanut aikaan. Tällaisia saavutuksia ovat muun muassa julkisuus, jossa aidosti näkyy enemmän vähemmistöjä, joissa erilaiset äänet kuuluvat ja jossa ihmiset osaavat ottaa huomioon, että heillä on aina etuoikeuksia suhteessa muihin. Yleinen ymmärrys monista sortoon liittyvistä kysymyksistä on parantunut huomattavasti.

Nyt, kun pahimmat verkon tyrskyt ovat rauhoittuneet, olisi kuitenkin hyvä pohtia, mitä kaikkea annettiin samalla tapahtua. Ihmisten virheisiin keskittyvät aktivistit loivat sääntöihin perustuvaa ilmapiiriä, jossa oma harkinta ei ollut oleellista, vaan jokaisen asema identiteettien hierarkiassa ratkaisi puheen pätevyyden. Tämä ei tietenkään koske kuin pientä joukkoa ihmisiä, joilla epäilemättä oli omat traumansa, joista myrkyllinen käytös kumpusi.

Ongelma kuitenkin on, että muiden feministien ja antirasistien kyvyttömyys irtisanoutua tästä myrkyllisestä verkkoilmapiiristä tarkoitti, että se hiljaisesti hyväksyttiin. Sisäinen lempeä kritiikki jäi pois, ja niinpä epä-älyllinen sota sai jatkua.

Näen, että verkon kuohunnan nyt laannuttua voimme myös oppia tapahtuneesta. Mielestäni tärkein oppi on, että aidosti kasvamaan pyrkivien yhteiskunnallisten liikkeiden on löydettävä positiivinen paikka ja rooli kaikille halukkaille ihmisille. Mikäli monet kokevat, että liikkeessä ei ole heille tilaa itsenäisinä ja omaa asiaansa ajavina toimijoina sen vuoksi että joku muu on katsonut että heillä on etuoikeuksia, he kyllä löytävät tiensä muualle. Myös kaikki ne ihmiset, jotka jättäytyivät keskustelujen ulkopuolelle, koska pelkäsivät sanovansa jotain ”väärää”, ovat intersektionaalisen verkkofeminismin kannalta menetettyjä ihmisiä.

OMAT ajatukseni eivät lopulta ole muuttuneet noista vuosista paljoa. Pidän edelleen feminismiä ja antirasismia kaiken toimintani edellytyksenä, enkä ikinä halua loukata ketään. Se, mihin kuitenkin teen pesäeron, on hyvää tarkoittavien mutta kömpelöiden ihmisten nopea tuomitseminen, sääntöjen laatiminen toisille, ja identiteetteihin perustuvien hierarkioiden muodostaminen ihmisten välille.

MeToo-keskustelujen myötä näkyviin nousseessa suostumus-ajattelussa korostetaan, että ihmisen suostumuksen tulee aina perustua ymmärrykseen tilanteesta, tai muuten se ei ole suostumusta. Tämä mielestäni sopii myös hyvin politiikkaan: Säännöt ovat pelkkää sanelupolitiikkaa, elleivät niitä noudattavat aidosti ymmärrä ja hyväksy niitä.

Uutta toivoa voi mielestäni nähdä siinä, että monet feministiset periaatteet ovat saaneet jalansijaa yhteiskunnassa samalla kun myrkyllisyys verkossa on laantunut. Toivonkin, että nyt Suomessa nouseva ilmastoliike osaa välttää nämä virheet ja on valmis ottamaan mukaan jokaisen, joka aidosti haluaa muuttaa yhteiskuntaa omasta asemastaan käsin.
https://www.hs.fi/nyt/art-2000006216706.html

Tämä sama porukka on mielestäni liittänyt myös pakkoruotsin ehdottomasti puolustettaviin asioihin ja vaientanut keskustelun...