Huomaan käsitelleeni aihetta jo 2012 ja paljon paremmin kuin, mihin nyt pystyn:
JaSees kirjoitti: ↑06.01.2012 00:57 Suomalaisuus merkitsee tietysti eri ihmisille eri asioita. Löysin kuitenkin mielestäni hyvän tekstin siitä, miten suomenruotsalainen kokee suomalaisuuden osaksi skandinaavisuutta:
"Ruotsinkielisenä suomalaisena voin kokea että yhteisen historian myötä meillä on niin pitkät ja syvät yhteisjuuret kaikkiin pohjoismaihin. Juuret, jotka vasta 1809 jälkeen kasvoivat eri oksiksi että vaikka olen suomalainen pystyn samalla kokemaan kuuluvani "pohjoismaiseen piiriin ja ajattelutapaan". Tiedän että sen ansiosta meillä on oikeusvaltio, hyvinvointiyhteiskunta --- syvästä yhteenkuuluvuudesta kyse, eikä se ole mitenkään suomalaisuudestani pois. Suomalaisuuteni ei ole rajoitettu tähän maahan vaan suomalaisuuteni on osa meidän yhteisiä Pohjoismaita. Ja Suomen historia on osa Pohjoismaiden yhteistä historia siinä kuin Tanskan, Ruotsin, Norjan tai Islannin. Uskon että tämä on meille ruotsinkielisille aika yleinen asenne. Ja olen huomannut että monet suomenkieliset eivät voi sitä yksinkertaisesti ymmärtää tai kokea samalla tavalla."
Ruotsinkieliset jakavat usein kokemuksen, että heidän esivanhempansa olivat ruotsalaisia Ruotsin maakunnassa nimeltä Österland ja sitten tuli hirveä, kipeä ero 1809 kulttuurisista juurista ja etnisestä yhteydestä muihin skandinaaveihin. Arvid Järnefelt kirjoittaa kirjassaan ”Vanhempieni romaani” ruotsinkielisen sivistyneistön tunnoista näin:
"Syvälle oli vihollisen miekka tähän maahan uponnut. Maa oli kuin kahtia hajonnut. Ja milloin olikaan näin syvän haavan veri lakkaava tihkumasta! Haavan toinen puoli oli: - pakko tunnustaa valloitus, mukautua olevaan todellisuuteen, hakea valloittajan suosiota, mielistellä häntä. Mutta haavan toinen puoli oli entisen yhteyden elävä tunto, jota ei mikään asepakko voi miehen rinnasta repiä. Maa oli vapaasti ja täydellisesti ruotsalaistunut. Ruotsin kielen rakastaminen ja käyttäminen oli ainoa tie sivistykseen ja valoon. Sen säilyttämisestä tuntui kaikki riippuvan."
Suomenkielisillä ei ole vastaavia muistijälkiä perintönään. Sen sijaan suomenkieliset kantavat kipeitä jälkiä pitkästä alistettuna olosta, naapurien hävitysretkistä, vieraan kielen käytöstä hallinnossa ja sen aiheuttamista ongelmista, vääryyksistä. Suomenkielisillä useimmiten on säilynyt tunne siitä, että omat kielelliset esivanhemmat ovat ainakin parin tuhannen vuoden ajan raataneet ja rakastaneet tässä pohjoisessa maankolkassa eikä siinä yksi seitsemänsataa vuotta Ruotsin vallan aikaa ja vieraskielistä hallintoa muuta mitään. Kieli ja kansa saivat uusia vaikutteita joka suunnalta, selvisivät hengissä.
Tämä on jotenkin hyvin oleellinen ero suomalaisessa identiteetissä ruotsinkielisten ja suomenkielisten välillä ja selittää osin sen, miksi puhumme jatkuvasti toisemme ohitse.
Sees kirjoitti: ↑06.01.2012 10:25Olet kenties oikeassa.dejavu kirjoitti:Ongelman ydin on se, että ruotsinkielisen eliitin itselleen kehittämä identiteetti on myyty sellaisenaan suomenkieliselle eliitille ---
Se, että ruotsinkielinen eliitti ei tajuaisi suomenkielisten tuntoja, on harhaa.
Luen nyt Järnefeltin kirjaa fennomanian vuosista ja se sisältää mielenkiintoista taustaa nykytilanteelle. Silloin ruotsinkielisten rivit repesivät ja osa lähti "yksi kieli, yksi mieli" -taisteluun nostaakseen suomen kielen sille kuuluvaan asemaan maan pääkieleksi.
Elisabet Järnefelt yritti pitää salonkia suomenkielisille ylioppilaille, joista osa oli aika eksyneitä ja turvattomia ruotsinkielisessä pääkaupungissa. He tulivat usein maalta, heillä ei ollut kaupungissa verkostoja, heitä ei kutsuttu paikallisiin sivistyskoteihin opettelemaan ajanmukaisia seurustelutaitoja. Moni sortui juomaan tai muuten vain keskeytti opinnot. Elisabetin poika Arvid kuvaa kirjassaan, että Elisabetin suureksi suruksi yksinkertaisesti ujous karkoitti nuo maalaisylioppilaat myös Elisabetin salongista ja hänen työnsä jatkui sitten suomenkielistyneiden (tai suomen kieleen palaavien) säätyläisperheiden nuorten kanssa, joilla oli jo säätyläisen elämänpiiri ja uskallus. He lähtivät tietoisesti luomaan sekä kaunokirjallisia juuria suomalaisuudelle että suomenkielistä korkeakulttuuria.
Tuon ajan ruotsinmielisten taustalla oli monia etnisia identiteettejä, jotka ruotsinkielisyys sulki sisäänsä. Monen perheen juuret olivat varsin monihaaraiset ja veivät Suomen ja Skandinavian lisäksi Eurooppaan. Ruotsinmielisyys oli se vapaamielinen (tosin ei suomen kieltä kohtaan) ja kulttuuriystävällinen aate, joka yhdisti heitä. Suhtautuminen suomen kieleen jakoi tuolloin säätyläiset ja repi rikki perheitä. Niillä, jotka jäivät ruotsinmielisiksi ja -kielisiksi, oli vahva negatiivinen suhtautuminen sekä suomen kieleen että suomenmielisiin - ja päinvastoin. Tästä on vain runsas sata vuotta ja tilanne jatkui paljon pitempään, kaikuja kuuluu vieläkin.
Mielestäni suomenruotsalaisessa identiteetissä on kaksi eri osaa: osin vaiettu tunne yhteisestä viikinkitausta ja sitten avoimesti esitetty tunne omaksuttavasta suomenskandinaavisuudesta, joka samaistetaan yhteisen arvopohjamme kanssa (vapaus, tasa-arvo, hyvinvointiyhteiskunta jne.). Eliittiin pyritään seulomaan vain ne, jotka hyväksyvät pakollista ruotsia vaativan kansalliskielitulkinnan ja tulkinnan Nordenista nimenomaan skandinaaviskan kautta avautuvana kotikenttänä, vaikka ruotsintaito voisi vähän heikko ollakin.
Suomenkielisten tunnot varmaan tunnetaan, mutta ne selitetään kateudeksi, eristäytymiseksi, sivistymättömyydeksi (ilmeisesti lähes samoin kuin sata vuotta sitten). Oman alan eliittiin pääseminen vaatii monenlaisten virallisten käsitysten kritisoimatta jättämistä - akateemiset ovat tottuneita opportunisteja, huomaamattaan. Vasta eläköityneet poliitikot ja vaikuttajat uskaltavat kritisoida pakollista koulu- ja virkamiesruotsia. Tavallisetkin kansalaiset ovat hiljaa peläten omaa ja lastensa leimautumista - tai siksi, etteivät tiedä, miten käydä korkeatasoista keskustelua kielitilanteesta. Edes argumentit kielivapaudelle eivät ole koskaan nousseet suurten lehtiemme artikkeleihin (hiukan kirpaisee, kun nyt lukee, millä mielellä esimerkiksi hesaria aikanaan luotiin). Pakkoruotsi-ilta näytti tilanteen pelottavuuden.
Hämmästyttävintä minusta on se, että identiteettitutkijat ovat hiljaa.