Entisen pakkoruotsin puolustajan tunnustukset
Lähetetty: 04.07.2017 07:37
Turun yliopiston ja Åbo Akademin parin vuoden takaisen gallupin mukaan 74% haluaa ruotsin vapaaehtoiseksi eivätkä kaikki loputkaan olleet nykyisenkaltaisen pakon takana. Olen ihmetellyt, mitä nämä harvat, toki julkisesti äänekkäät, pakon puolustajat ajattelevat.
Olen ollut tosi turhautunut erityisesti virkansa puolesta pakkoa puolustavien valheellisiin ja epäloogisiin lausuntoihin. Olen miettinyt, että varsinkin me "akateemiset" olemme luoneet itsellemme kaksi erillistä päättelymaailmaa: arkilogiikan, jossa käytämme kykyämme kerätä faktat ja tehdä päätelmiä avoimin silmin, ja sitten eräänlaisen liturgialogiikan, jossa tärkein lähtökohta on se, mitä siwstyneen ihmisen kuuluu esittää ja miten ollaan yhtä mieltä kuvitellun siwistyneistön kanssa. Toki muistan nuoren minäni opportunismin, jossa lähes huomaamatta tärkeintä oli sen vahvistaminen, mistä voi olla hyötyä itselle: mitä irtopisteitä voi pakkoruotsia myötäilemällä hankkia.
Tuttuni, joka joitakin vuosia sitten suuttui minulle puhuessani kriittisesti pakkoruotsista ja kiivaasti puolusti pakkoa, tuli nyt vastaan pakon kriitikkona. Hän oli tullut toisiin ajatuksiin. Kyselin, muistaako hän, miksi hän puolusti niin tulisesti pakkoruotsia. Hän näki nyt asian niin, ettei hänellä tuolloin ollut mitään tietoa pakon haitoista, hän ei yksinkertaisesti ollut ajatellut koko asiaa. Lisäksi hän oli kokenut puolustavansa suomalaisuutta tai siis sitä tunnekuvaa, joka hänellä suomalaisuudesta oli. Lisäksi hän koki puolustavansa suomen kieltä englannistumista ja lukemisen vähenemistä vastaan - pakkoruotsilla!
Pakkoruotsille ei ole järkeviä perusteita. Aivomme vain haluavat olla yhtä mieltä sen ryhmän kanssa, johon olemme valinneet luottavamme ja siksi jotkut erehtyvät puolustamaan pakkoa ja keksimään sille tunnesyitä. Tätä on kuvattu myös siten, että ihminen valitsee ne edustajat, joilla on samat "arvot" kuin heillä itsellään ja sitten vain kyselemättä luottavat näiden linjauksiin (mm. nobelistimme Holmström vaati hyväksymään tämän hyvänä lähtökohtana toimivalle demokratialle äskettäin Kultarannassa). Tämä peukalosääntö voi toimia joskus (äitiä kannattaa usein uskoa), mutta joskus se voi viedä pahasti harhaan. Hyväksymme silloin mukaperusteita ja tunnekuvia lähtökohdaksi, jotta vältämme loogiset ristiriidat ja sosiaaliset konfliktit.
Pakkoruotsin puolustaja voi muuttua sen kriitikoksi vain saamalla lisää tietoa aiheesta. Siksi pakottajat yrittävät estää avoimen keskustelun. Siksi mediassa julkaistaan lapsellisia propakkojuttuja asiallisen tiedon sijaan.
Olen ollut tosi turhautunut erityisesti virkansa puolesta pakkoa puolustavien valheellisiin ja epäloogisiin lausuntoihin. Olen miettinyt, että varsinkin me "akateemiset" olemme luoneet itsellemme kaksi erillistä päättelymaailmaa: arkilogiikan, jossa käytämme kykyämme kerätä faktat ja tehdä päätelmiä avoimin silmin, ja sitten eräänlaisen liturgialogiikan, jossa tärkein lähtökohta on se, mitä siwstyneen ihmisen kuuluu esittää ja miten ollaan yhtä mieltä kuvitellun siwistyneistön kanssa. Toki muistan nuoren minäni opportunismin, jossa lähes huomaamatta tärkeintä oli sen vahvistaminen, mistä voi olla hyötyä itselle: mitä irtopisteitä voi pakkoruotsia myötäilemällä hankkia.
Tuttuni, joka joitakin vuosia sitten suuttui minulle puhuessani kriittisesti pakkoruotsista ja kiivaasti puolusti pakkoa, tuli nyt vastaan pakon kriitikkona. Hän oli tullut toisiin ajatuksiin. Kyselin, muistaako hän, miksi hän puolusti niin tulisesti pakkoruotsia. Hän näki nyt asian niin, ettei hänellä tuolloin ollut mitään tietoa pakon haitoista, hän ei yksinkertaisesti ollut ajatellut koko asiaa. Lisäksi hän oli kokenut puolustavansa suomalaisuutta tai siis sitä tunnekuvaa, joka hänellä suomalaisuudesta oli. Lisäksi hän koki puolustavansa suomen kieltä englannistumista ja lukemisen vähenemistä vastaan - pakkoruotsilla!
Pakkoruotsille ei ole järkeviä perusteita. Aivomme vain haluavat olla yhtä mieltä sen ryhmän kanssa, johon olemme valinneet luottavamme ja siksi jotkut erehtyvät puolustamaan pakkoa ja keksimään sille tunnesyitä. Tätä on kuvattu myös siten, että ihminen valitsee ne edustajat, joilla on samat "arvot" kuin heillä itsellään ja sitten vain kyselemättä luottavat näiden linjauksiin (mm. nobelistimme Holmström vaati hyväksymään tämän hyvänä lähtökohtana toimivalle demokratialle äskettäin Kultarannassa). Tämä peukalosääntö voi toimia joskus (äitiä kannattaa usein uskoa), mutta joskus se voi viedä pahasti harhaan. Hyväksymme silloin mukaperusteita ja tunnekuvia lähtökohdaksi, jotta vältämme loogiset ristiriidat ja sosiaaliset konfliktit.
Pakkoruotsin puolustaja voi muuttua sen kriitikoksi vain saamalla lisää tietoa aiheesta. Siksi pakottajat yrittävät estää avoimen keskustelun. Siksi mediassa julkaistaan lapsellisia propakkojuttuja asiallisen tiedon sijaan.