#2
Lukematon viesti
Kirjoittaja NRR » 25.04.2015 10:56
Tässä ruotsinopetuksen varhaisvaiheista Magman omasta historiaversiosta: Oppikoulu tuli Suomeen vasta 1870-luvulla ja se jaettiin ruotsin- ja suomenkieliseen puoleen. Koska ruotsi oli pääasiallinen kieli koulutuksessa ja yhteiskunnassa, oli ruotsi otettava pakolliseksi oppiaineeksi suomenkielisiin kouluihin, koska muuten siellä opiskelevat eivät olisi tätä yhteiskunnassa tärkeää kieltä oppineet. --- 1920- ja 1930-luvuilla tehtiin esityksiä puolueohjelmissa ja jopa eduskunnassa ruotsin opetuksen poistamisesta tai sen tekemisestä vapaaehtoiseksi suomenkielisissä oppikouluissa, muttei näistä hankkeista tullut mitään. --- Oittisen komiteassa 1956-1959 pohdittiin erilaisia kielivaihtoehtoja keskikoulua ajatellen (luokat 5.-9. nykyperuskoulussa). Tuloksena oli kompromissi, jossa kielilinjalla oli kaksi vierasta kieltä ja muuten joko yksi tai ei yhtään (ilmeisesti tässä tarkoitettiin ns. kansalaiskoulua). Jo silloisen kouluhallituksen suomenkielisen oppikouluosaston päällikkö Niilo Kallio (alkujaan matematiikan opettaja) esitti varauksessaan, että ruotsin ei enää tarvitsisi olla oppiaineena kaikissa keskikouluissa, sillä sen merkitys oli vähentynyt maailmankieliin verrattuna ja ruotsinkieliset osasivat varsin hyvin suomea. Samaan aikaan ruotsinkielisen osaston päällikkö Gösta Cavonius ymmärsi, että mahdollisuus ottaa vain englanti, heikentäisi ruotsin kielen asemaa maassa. Hän esitti oman varauksensa (1959), missä hän katsoo, että ruotsi maan toisena kansalliskielenä tulisi nostaa ensimmäiseksi vieraaksi kieleksi suomenkielisissä kouluissa. Perusteena on ruotsin kielen tarve sekä kotimaassa että pohjoismaisessa yhteistyössä.
Piri on väitöskirjassaan Suomen kieliohjelmapolitiikka (2001, JY s. 52) kertonut muita lähteitä lainaten siitä, miten pakkoruotsi syntyi 60-luvulla: ”--- koulunuudistus toi esiin --- painostusryhmiä. --- kielikiistan takana oli Ruotsalainen kansanpuolue (RKP) --- kiistaa käytiin kiivaimmin eduskunnassa ja tiedotusvälineissä. Painavimmat ryhmät olivat eräät elinkeinoelämän keskusjärjestöt Keskuskauppakamarin johdolla. --- alkuperäisten ideoiden mukainen peruskoulu jäi toteutumatta --- [ohitettiin] kouluviranomaisten, opettajajärjestöjen ja koulunuudistustoimikunnan enemmistön näkemys siitä, että vain englannin kieli olisi pakollinen kieli. --- Eduskunnan äänestystulos 165-11 toisen kotimaisen kielen pakollisuuden puolesta --- Virolainen [:] "--- Paasikivi katsoi, että Suomen suomenkielisen väestön edustajien on kyettävä pitämään yhteyttä Pohjoismaihin ruotsin kielellä ilman tulkkia. Kekkonen omaksui saman näkökannan ja hänen kanssaan neuvoteltuani ---"
Sama toisin sanoin: Netistä löytyy Opetusneuvos Joutsimäen kuvaamaksi nimetty tapahtumakulku: "Demarit saivat vaalivoiton 1966 ja syntyi Paasion (sd) hallitus, opetusministeriksi R.H. Oittinen, fil.tri (sd), jolle peruskoulu oli silmäterä. Oittinen kysyi asiantuntijoillta, mitä kieliä tai kieli tulevaan peruskoululakiin. Hänelle vastattiin: englanti. Oittinen jatkoi suunnittelua niiltä pohjilta ja vei asian jopa eduskunnan sivistysvaliokunnan käsittelyyn. 1968 Presidentinvaaleja käytettiin perusteena hallituksen vaihdolle, vaikkei pressa vaihtunutkaan. Hallituksen pääministeriksi tuli Mauno Koivisto (sd), opetusministeriksi Johannes Virolainen. Virolainen houkutteli RKP:n hallitukseen vasemmistoa tasapainottavaksi tekijäksi. RKP:n ehtona oli pakkoruotsi peruskoululakiin. Kaikella R.H. Oittisen siihen asti näkemällä vaivannäölle ja sivistysvaliokuntaan asti ehtineelle esityölle ei pantu arvoa."
Netissä löytyvissä lähteissä kuvattiin 60-luvun muutosta, kun opetusministeriöt suunnittelijat ottivat vallan: 1960-luvulla "Suomeen alkoi --- muodostua päätoimisten suunnittelijoiden ammattkunta. --- Opetusministeriön organisaation uudistus vuonna 1966, minkä myötä sen henkilökunta kaksinkertaistui --- samalla kun kaikki korkeakouluasiat 1970-luvun alkuun mennessä keskitettiin sen alaisuuteen. --- aikakaudelle leimaa-antavaa oli vahva hallinto- ja suunnitteluoptimismi. Uskottin, että julkishallinto pystyy ratkaisemaan yhteiskunnallisen murroksen suuret haasteet tekemällä järjestelmätason uudistuksia, joissa aluksi suunnitellaan kokonaisvaltainen ratkaisu, sitten päätetään rationaalisesti toimenpiteistä ja lopulta hallinnoidaan ne yleiskirjeiden, sitovien soveltamisohjeiden ja määräysten sekä korvamerkittyjen budjettien muodossa."
Seuraavina vuosikymmeninä siis opetusviraston (poliittisesti sitoutuneet?) virkamiehet ohjailijavat kielipolitiikkaa. Ministeri Jaakko Numminen itse kertoi 2009 seminaariavauksessa osallistumisestaan 70- ja 80-luvun kielipoliittiseen komitean toimintaa: "Työvuosinani opetusministeriössä minulla oli tilaisuus johtaa kolme kielipoliittista komiteaa --- Työskentelyn taustana oli huoli suomalaisten kielivalintojen yksipuolistumisesta, mikä jo tuolloin oli havaittavissa. --- Tärkein --- kieliohjelmakomitea [1974 – 1978]. --- Komitea esitti, että maan koko suomenkielisen ja ruotsinkielisen työikäisen aikuisväestön – sen suuruus arvioitiin 2,5 miljoonaksi – tulisi vastaisuudessa osata toista kotimaista kieltä, siis suomea ja ruotsia, sekä jotakin vierasta kieltä --- Lähdettiin siitä, että niiden henkilöiden, joiden parhaiten osaama vieras kieli on muu kuin englanti, tulisi taitaa englannin kieltä ainakin välttävästi."
Nähdäkseni tässä raapaisussakin on läsnä tietoisuus siitä, että on ollut erikseen "virallinen totuus", jota puolueet ja virkamiehet ovat toistelleet - ja toisaalla "suomenkielisen kansan kielitarpeet", joihin ei ole kiinnitetty mitään huomiota, eikä sille näytetä annettavan sijaa tässä Väistön tutkimuksessakaan.
Olisi välttämätöntä, että kielivapauden kannattajat pystyisivät sponsoroimaan tutkimusta, jossa käydään vuoropuhelua tuon virallisen totuuden ja näiden häivytettyjen äänten välillä. On tärkeää, että tutkimuksessa erilaiset näkemykset pääsevät vuoropuheluun nykyisen yksiäänisyyden sijaan.
Viimeksi muokannut
NRR, 14.05.2015 17:34. Yhteensä muokattu 4 kertaa.