Ruotsinopetuksen materiaalit kertovat tarinaa
Lähetetty: 29.01.2014 12:51
Lukion ruotsissa päästään vaikuttamaan asenteisiin tavalla, joka ei missään reaaliaineessa onnistuisi. Tekstit ovat usein henkilökohtaisia minä-kertojan tarinoita, joissa voidaan välittää maailmankuvaa ja arvoja. Tässä erään kurssin läpikäydyt kappaleet:
I Ruotsista Suomeen muuttaneen oma tarina, missä kuvataan stereotypioita mutta myös fiilistellään kansansielulla. Ihan mukava tarina, saa ymmärtämään, miksi jollakin on kuningasperheen kuva keittiön seinällä.
II Tunnetun suomenruotsalaisen haastattelu, missä vakuutetaan, ettei yksikään suomenruotsalainen kannusta Ruotsia jääkiekossa ja toistetaan uudestaan ja uudestaan, miten hienoa ja ainutkertaista on, että Suomi on kaksikielinen maa!
Tässä haastattelija aloittaa lauseen ja haastateltava lopettaa sen:
"Suomi on minulle... kaunis, kaksikielinen maa"
("Finland för mig... är ett vackert, tvåspråkigt land")
"Suomalaisinta mitä tiedän--- on veneillä Saimaalla ja uskaltaa kritisoida asioita ja puolustaa näkemyksiään. Me suomenruotsalaiset teemme enemmän kompromisseja ja meistä kaikki on vain niin hienosti koko ajan, ehkä siksi että olemme vähemmistö. Minusta on paljon parempi uskaltaa sanoa, mitä mieltä on. Muuten minusta hienointa Suomessa on se, että Suomi on kaksikielinen maa. Se on uniikkia!
("Det finskaste jag vet... är att åka båt på Saimen och att våga kritisera saker och stå upp för sina åsikter. Vi finlandssvenskar kompromissar mer och tycker bara att allt är så bra hela tiden, kanske på grund av att vi är en minoritet. Jag tycker det är mycket bättre att man vågar säga vad man tycker. Det finaste med Finland annars tycker jag är att det är ett tvåspråkigt land. Det är unikt!")
Tässä on aivan mieletön ristiriita, kun tekstiä lukevat oppilaat, joiden pakkoruotsikritiikki on hiljennetty pelkällä auktoriteetin murahduksella. Juuri tällaisissa tilanteissa ihmiset painavat alitajuntaansa, että näin kuuluu puhua vaikkei tämä täsmääkään todellisuuden kanssa, sen pahempi todellisuudelle.
Onko niin, että Suomen kaksikielisyys nykyisillä tulkinnoilla ja pakoilla on todellakin ruotsinkielisten enemmistön mielestä se tärkein asia Suomessa?
III Espoolaisnuoren tulevaisuudenkuva, missä hän kertoo suunnittelevansa ulkomailla asumista ja pohdiskelee Pohjoismaiden yhteisiä talousongelmia: Meidän ysteiskunnillamme on pohjoismaiset arvopohjat - tietysti tulee kalliimmaksi ylläpitää yhteiskuntaa, jossa kaikista pidetään huolta. (våra samhällen har nordiska värderingar - det kostar ju att ha samhällen där man tar väl hand om alla.)
IV Lappilaisen nelikielisen (ruotsi, saksa, englanti, suomi) perheen haastattelu, jossa perheen äiti oli alkujaan täysin suomenkielinen tyttö, joka sitten muutti perheineen Ahvenanmaalle ja oppi ruotsin kielen puolessa vuodessa niin että muuttui ruotsinkieliseksi, kävi Åbo Akademin ja löysi saksankielisen puolisonsa ulkomailta. Ensin he asuivat Turussa, mutta sitten he muuttivat Lappiin. Nyt äiti puhuu lasten kanssa ruotsia, isä saksaa, keskenään vanhemmat puhuvat englantia, koska sillä he aloittivatkin ja olisi epäreilua, jos jompi kumpi saisi puhua kotonaan omaa kieltään, ja sitten päiväkodissa lapset puhuvat suomea. Eikä monikulttuurisuus tai monikielisyys ole minkäänlainen ongelma.
Näin ilmeisesti ainoan lappilaisen ja ainoan monikulttuurisen perheen tarina, joka suomenkielisessä lukiossa tällä hetkellä luetaan, sattuu kertomaan suomenruotsalaisesta monikulttuurisesta perheestä.
I Ruotsista Suomeen muuttaneen oma tarina, missä kuvataan stereotypioita mutta myös fiilistellään kansansielulla. Ihan mukava tarina, saa ymmärtämään, miksi jollakin on kuningasperheen kuva keittiön seinällä.
II Tunnetun suomenruotsalaisen haastattelu, missä vakuutetaan, ettei yksikään suomenruotsalainen kannusta Ruotsia jääkiekossa ja toistetaan uudestaan ja uudestaan, miten hienoa ja ainutkertaista on, että Suomi on kaksikielinen maa!
Tässä haastattelija aloittaa lauseen ja haastateltava lopettaa sen:
"Suomi on minulle... kaunis, kaksikielinen maa"
("Finland för mig... är ett vackert, tvåspråkigt land")
"Suomalaisinta mitä tiedän--- on veneillä Saimaalla ja uskaltaa kritisoida asioita ja puolustaa näkemyksiään. Me suomenruotsalaiset teemme enemmän kompromisseja ja meistä kaikki on vain niin hienosti koko ajan, ehkä siksi että olemme vähemmistö. Minusta on paljon parempi uskaltaa sanoa, mitä mieltä on. Muuten minusta hienointa Suomessa on se, että Suomi on kaksikielinen maa. Se on uniikkia!
("Det finskaste jag vet... är att åka båt på Saimen och att våga kritisera saker och stå upp för sina åsikter. Vi finlandssvenskar kompromissar mer och tycker bara att allt är så bra hela tiden, kanske på grund av att vi är en minoritet. Jag tycker det är mycket bättre att man vågar säga vad man tycker. Det finaste med Finland annars tycker jag är att det är ett tvåspråkigt land. Det är unikt!")
Tässä on aivan mieletön ristiriita, kun tekstiä lukevat oppilaat, joiden pakkoruotsikritiikki on hiljennetty pelkällä auktoriteetin murahduksella. Juuri tällaisissa tilanteissa ihmiset painavat alitajuntaansa, että näin kuuluu puhua vaikkei tämä täsmääkään todellisuuden kanssa, sen pahempi todellisuudelle.
Onko niin, että Suomen kaksikielisyys nykyisillä tulkinnoilla ja pakoilla on todellakin ruotsinkielisten enemmistön mielestä se tärkein asia Suomessa?
III Espoolaisnuoren tulevaisuudenkuva, missä hän kertoo suunnittelevansa ulkomailla asumista ja pohdiskelee Pohjoismaiden yhteisiä talousongelmia: Meidän ysteiskunnillamme on pohjoismaiset arvopohjat - tietysti tulee kalliimmaksi ylläpitää yhteiskuntaa, jossa kaikista pidetään huolta. (våra samhällen har nordiska värderingar - det kostar ju att ha samhällen där man tar väl hand om alla.)
IV Lappilaisen nelikielisen (ruotsi, saksa, englanti, suomi) perheen haastattelu, jossa perheen äiti oli alkujaan täysin suomenkielinen tyttö, joka sitten muutti perheineen Ahvenanmaalle ja oppi ruotsin kielen puolessa vuodessa niin että muuttui ruotsinkieliseksi, kävi Åbo Akademin ja löysi saksankielisen puolisonsa ulkomailta. Ensin he asuivat Turussa, mutta sitten he muuttivat Lappiin. Nyt äiti puhuu lasten kanssa ruotsia, isä saksaa, keskenään vanhemmat puhuvat englantia, koska sillä he aloittivatkin ja olisi epäreilua, jos jompi kumpi saisi puhua kotonaan omaa kieltään, ja sitten päiväkodissa lapset puhuvat suomea. Eikä monikulttuurisuus tai monikielisyys ole minkäänlainen ongelma.
Näin ilmeisesti ainoan lappilaisen ja ainoan monikulttuurisen perheen tarina, joka suomenkielisessä lukiossa tällä hetkellä luetaan, sattuu kertomaan suomenruotsalaisesta monikulttuurisesta perheestä.