vapaakielivalinta.fi

Olemme lukeneet viime viikkoina paljon siitä, että uudet maahanmuuttajat ovat tervetulleita Suomeen. Millaiseen kouluun he tuovat jo kasvavat tai vielä syntymättömät lapsensa? Näemmekö heidän lapsensa tulevina lääkäreinä, juristeina ja opettajina tai psykologeina vai katsommeko että heille riittää unohdettu äidinkieli ja jonkinmoinen suomi, jolla pärjää erilaisissa avustavissa tehtävissä?

Tämä ero on Suomen ja Ruotsin välillä. Olemme molemmat näennäisesti pohjoismaisia demokratioita, mutta Ruotsissa ihanteet on tuotu käytäntöön, meillä ei - meillä rakennetaan outoa kaksikielisyysnationalismia unohtaen, ettei mikään todellisuudelle vieras toimi. Meillä ei näytetä ymmärtävän, mikä haaste on siinä, että pääkaupunkiseudun kouluissa on pian 20% maahanmuuttajataustaisia oppilaita.

Tarvitsemme ehdottomasti monikielisyysstrategiaa, jossa näiden uussuomalaisten nuorten omien äidinkielten opettaminen ja suomen kielen tukeminen nostetaan yhdeksi koulutuksemme kärkihankkeeksi. Tämä oli ensimmäinen asia, jonka poliittista blogia pitävä ruotsalainen bloggarikin nosti esille keskustellessani hänen kanssaan Suomen kielipolitiikasta:

"Täytyy olla todella vaikeaa esimerkiksi Suomeen tuleville somaleille opetella kolmen eri kieliperheen kieliä. Verrattuna ruotsalaisiin, joiden on hankala jopa oppia toista oman kieliryhmänsä kieltä (englantia) todella hyvin, puhumattakaan ranskasta tai saksasta. Suomeen tulevat maahanmuuttajat joutuvat siis liikkumaan kolmen eri kieliperheen keskellä kun taas useimmat ruotsalaiset liikkuvat vain yhdessä kieliperheessä."

Niin milloin meillä aletaan käydä tätä keskustelua eikä anneta liturgian väittää, että toisin kuin muualla maailmassa Suomessa maahanmuuttajat oppivat helposti vieraita kieliä ja ylimääräinen pakkoruotsi on heille vain eduksi tulevia virkoja haettaessa.

Kielten opetusneuvos Mustaparta yritti saada tätä keskustelua aikaan taannoisessa haastattelussaan: ”Toivoisin, ettei olla ainakaan jumituttu ihan samoihin asemiin kuin nyt”, Mustaparta sanoo. Uudessa tuntijakoesityksessä on hänen mielestään asioita, jotka ovat edelleen ratkaisemattomia. --- on kaksi kysymystä, joita pitäisi miettiä tosissaan ja etsiä nykyistä parempia ratkaisuja. Toinen näistä on avoin ja vilpitön keskustelu siitä, millaiset opetusjärjestelyt turvaisivat parhaiten ruotsinkielisen väestön lakisääteiset palvelut, toinen on maahanmuuttajien äidinkielten opetus. --- Mustaparta sanoo surevansa sitä, että maahanmuuttajista puhutaan usein rikkautena, mutta ”sitten kun se rikkaus on meillä käsillä, niin me ei käsitetä, että tuossa se on.” Hän pitää positiivisena kehityksenä sitä, että maahanmuuttajien äidinkielen on tarkoitus tulla arvosanaksi todistukseen, mutta toivoo myös, että sillä kielellä pystyisi tulevaisuudessa korvaamaan jonkun muun kielen opintoja.

Kansalliskielten joukkoon olisi todellakin nostettava saamen kielet, jotta kuva Suomen kielitilanteesta olisi järkevämpi.

Uuden monikielisyyden ja maahanmuuttajanuorten tuomat haasteet koulutukselle tulisi nostaa varsin korkealle prioriteetille uusia ratkaisuja pohdittaessa. Olemme kutsuneet maahanmuuttajat maahamme toiveena saada heistä puuttuvia asiantuntijoita ja tulevaisuuden rakentajia. Heillä on oikeus saada lapsilleen kunnon koulutusta; heillä on oikeus antaa lapsilleen vahva kotikieli ja vahva suomen kieli; heillä on oikeus saada hoitaa vanhuksensa omalla kielellään; heillä on oikeus saada tukea erilaisten palveluiden käytössä, mahdollisesti myös esim. psykologin tai kasvatusneuvolan palveluja sellaiselta asiantuntijalta, joka ymmärtää sekä heidän kieltään että maahanmuuttajien erilaista kokemusta suomalaisuudesta ja kokemusta oman viiteryhmän merkityksestä ja historiasta osana suomalaisuutta.

Meillä on töitä. Kielipolitiikan on rakennuttava realismille, joka kunnioittaa erilaisuutta ja tämän hetken tarpeita.

Jatkan vielä.

Tavallisessa pääkaupunkiseudun koulussa voi oppilailla olla yli 20 kotikieltä suomen ja ruotsin lisäksi, esim. somali, thai, tagalog, kiina, kurdi, indonesia, vietnam, mandika, tigriuja, portugali, viro, albania, persia, espanja, venäjä, turkki, khmer, tadzikki, tamili, lingala ja arabia...

Tämä on arkea.

Varsin yleisesti katsotaan, että oppilaan kotoutumisen ja käsitteellisen ajattelun kehittymisen kannalta kotikielen hallinta on tärkeää. Yhteinen kotikieli myös vähentää perheen sisäisiä ongelmia. Samalla tietysti tarvitaan vahva koulukieli, näitä kieliä ei voi asettaa vastakkain.

Miten kotikielistä pidetään huolta? Useimmiten kotikieltä voi opiskella muutaman tunnin viikossa jossakin pääkaupunkiseudun koulussa muun koulupäivän jälkeen.

Viiden vuoden takainen opetushallituksen tiedote on ainoa virallinen teksti, minkä tähän löysin: "Maahanmuuttajan äidinkielen opetuksen järjestämisessä on kaksi lähestymistapaa. Yleisempi tapa on sisällyttää opetus normaaliin kouluopetukseen siten, että maahanmuuttajaoppilailla on oikeus saada oman äidinkielensä opetusta koulun voimavarojen puitteissa. Toinen tapa – joka on käytössä vain Saksassa, Ranskassa, Luxemburgissa ja Belgiassa – on järjestää opetus kahdenvälisillä sopimuksilla maahanmuuttajan lähtö- ja kohdemaan välillä. Tällöin vastuu opetuksesta on jaettu siten, että lähtömaa järjestää kielitaitoisen opettajan ja kohdemaa muut tarvittavat resurssit. Yleisesti ottaen kielellisen ja kulttuurin taustan huomioiminen maahanmuuttajien integroimisessa koulujärjestelmään on yhtä yleistä sekä pitkän että lyhyen maahanmuuttohistorian omaavissa maissa. Myöskään maahanmuuttajien suhteellinen osuus oppilaista ei vaikuta kansallisiin linjauksiin."
http://www.oph.fi/lehdistotiedotteet/2009/016

Koska maahanmuutto on EU:n suojeluksessa, nimenomaan EU:n tasolla tulisikin rakentaa kotikielten opetusta niin, että eri kotikielten opettajille on tarjolla digitaaliset materiaalipankit, keskusteluyhteys ja oppilailla on mahdollisuus osallistua tietokoneavusteisiin kursseihin, joiden kotipaikka ja opetus ovat jossain toisessa maassa. Kukin maa osallistuisi tällaisten keskitettyjen palvelujen rakentamiseen oman käyttäjämääränsä mukaan. Ehkä tällaista jo rakennetaan, mutta se ei vielä näy kouluille.

Joka tapauksessa tällainen kotikielten määrä ja niiden kautta saavutettava suomalainen kielivaranto on melkoinen - kunhan pidetään huolta kielten säilymisestä ja toisaalta suomen kielen vahvistumisesta.

Mielestäni oleellinen osa kielivapautta on se, että vaalitaan lapsilla jo olevaa kielitaitoa ja keskitytään sitten antamaan heille mahdollisimman vahva koulukieli, jotta he pystyvät opiskelemaan mahdollisimman pitkälle asuinmaansa koulujärjestelmässä. Tavoitteena on pidettävä, että maahanmuuttajien korkeakoulutus on yhtä yleistä kuin muunkin väestön.

Erilaisten kielellisten ongelmien huomioiminen opinnoissa hyödyttää kaikkia, sillä niin monella ihmisellä opinnot jäävät kiinni jostakin kielellisestä ongelmasta, jonka ei tarvitsisi nousta opintojen ja tietotaidon omaksumisen esteeksi. Kielitietoinen koulutus estäisi tehokkaasti turhia syrjäytymisiä ja tekisi kouluista kaikilla tasoilla herkempiä yksilöllisille eroille.

Monikielisen Suomen kannalta ydinhanke on suomen kielen opetus.

On tärkeää on hahmottaa, millainen kieli suomi on oppijan kannalta toisena ja vieraana kielenä. On tärkeää hahmottaa ne suomen kielen erikoispiirteet, joiden tunteminen helpottaa suomen kielen tuntemusta, opiskelua ja käyttöä.

Tarvitaan didaktisia periaatteita, hyviksi koettuja säännöstöjä ja materiaalia eri tasoisille, eri ikäisille ja eri taustoista tuleville suomen oppijoille. Tarvitaan tapaustutkimuksia siitä, miten suomea toisena kielenä puhuvien lasten kielitaito ja kaksikielisyys kehittyvät. Tähän liittyisi valtavasti tutkimusta, joka tulisi saada vauhtiin ja palvelemaan käytäntöä alusta asti.

Tarvitaan yleisopetukseen ohjausta siihen, miten aineopettajan kannattaa rakentaa puheensa luokassa, jossa on suomi toisena kielenä puhujia. Miten näiden oppilaiden kielitaitoa seurataan ja miten havaittuja puutteita korjataan. Tähän tarvitaan myös valtavasti materiaalia, jonka laatiminen tuntuu niin ikään olevan vasta alkamassa, jos edes sitä. Opettajat ovat usein varsin yksin saadessaan luokkaansa uuden oppilaan, jonka kielitaito on puutteellinen. Eri oppiaineisiin ei löydy materiaalia, joka samanaikaisesti opettaisi suomea ja aineen sisältöjä. Esimerkiksi maantiedon ja biologian sanasto on jo peruskoulussa vaikeaa jopa syntyperäisille suomen puhujille, maahanmuuttajien huomioiminen tulee tosi vaikeaksi.

On tärkeää seurata myös äidinkielenään suomea puhuvien kielitaidon karttumista ja muodostumista monikielisessä ympäristössä.

Myös meidät tavikset tulee mielestäni tuoda tutuksi sille, mitä suomen opiskelu on. Olemme kenties tähän asti ajatelleet, ettei kukaan halua vapaaehtoisesti tulla Suomeen (kylmä, karu maa...) ja ettei kukaan vapaaehtoisesti opettele suomea (vaikea kieli, joka kuuluu lähes kadonneeseen kielikuntaan, jolla ei ole mitään merkitystä globaalissa maailmassa). Mutta sehän ei ole totta: suomi on ihana kieli ja meidän tulisi voida tarjota sen opintoja ylpeydellä ja rakkaudella ja osallistua ilolla maahanmuuttajien kanssa puhumiseen. Se, että kieltämme puhutaan myös uusilla aksenteilla ja ei-niin-oikealla kieliopilla, vain kertoo kielemme elinvoimasta.

Kansalliseksi tavoitteeksi voisi nostaa myös sen, ettei uussuomalaisten tarvitsisi koskaan kuulla kaunista kieltämme käytettävän rasistisiin ilkeyksiin. Tämän voi tietysti jokainen päättää vain omalta kohdaltaan, se riittää. Tätä kunnioittavaa asennetta vahvistaa myös yhteinen tunne suomenkielisyydestä historiasta nykyisyyteen jatkuvana kirkkaana perintönä, jota ei häivytetä, vähätellä, alisteta.

Mitä kielivapaudella haetaan? Haetaan mm.
- oikeutta valmistua ammattiin tai valmistua yliopistolta ilman ruotsin kielen opintoja, koska ruotsia ei oikeasti tarvita
- oikeutta opiskella kieliä, joilla on itselle merkitystä, koska itse valituille kielille ihmisellä joko on käyttöä tai hän on valmis löytämään tapoja käyttää niitä
- oikeutta rajata kieliopintoja esim. maahanmuuttajien ja erityisoppilaiden kohdalla siten, että he voivat keskittyä itselleen keskeisiin taitoihin
- maahan laveaa kielivarantoa
...

Mitä pakkoruotsilla haetaan?
Tätä ei ole oikeasti sanottu ääneen.
Moninaisista pakon puolusteluista voi päätellä, että haettaisiin mm.
- ruotsinkielistä palvelua ja koulutusta
- "pohjoismaista identiteettiä"
- suomenruotsalaisuuden ylläpitoa
...

Tästä on vaikea kutoa kompromissia, vaikka hahmotelmia on tarjolla:

Huuskon ja Järvisen ehdotus vuoden pakkoruotsista seiskalla on kevein. Mutta olisiko siitä mitään hyötyä oppilaille ja olisiko siitä muuta iloa pakkoruotsin kannattajille kuin se, ettei ruotsinopetusta voisi kokonaan lakkauttaa missään koulussa ja näin vapaaehtoiselle ruotsille pedattaisiin laajempaa ja pitkäkestoisempaa tarjontaa?

Stubbin ehdotus tokalta alkavasta pakkoruotsista tai idässä pakkovenäjästä, jonka saisi sitten vaihtaa toiseen kieleen seiskalla, luottaa siihen, että venäjää ei moni valitsisi ja kerran aloitettua kieltä ei niin vain lopetettaisi. Lisäksi tässä ohitetaan se, ettei kaikkien lasten kieltenoppimiskyky ole riittävän hyvä tokalla alkavalle kielelle. Tuo, että aloitus on siirretty tokalle, antaa tietysti mahdollisuuden karsia joukosta ne, joilla on vakavia oppimisen ongelmia. Mutta olisiko tästä erityisemmin iloa pakon kriitikoille, kun ruotsia olisi vain entistä varhemmin ja vaihtoehtona vain venäjä? Englannin opinnot kärsisivät tässä mallissa eniten.

Kompromissina on myös ehdotettu, että peruskoulun ruotsi olisi vapaaehtoinen mutta lukiossa olisi pakko lukea ruotsia, jotta voitaisiin suorittaa sitten jatko-opinnoissa se surullisenkuuluisa pakkovirkaruotsi. Monet ruotsinkieliset ovat todenneet, että on mahdotonta ajatella, että Suomessa voisi valmistua akateemisia ihmisiä ilman ruotsintaitoa. Tässä vaan käy niin, että kieliopinnot laajenevat eikä todellista vapaata kielivalintaa ole kuin niillä, jotka käyvät vain peruskoulun ja amiksen. Muille ruotsin hylkääminen peruskoulussa tuo kolmen vieraan kielen pakon, mikä on jo käytännössä todettu liian raskaaksi.

Alueelliset kompromissit lähtevät siitä, että kielivapautta voi olla vain alueellisen kieli-identiteetin omaksumisen jälkeen. Siis lähtökohta on sama kuin nykyisessä pakkoruotsissa, mutta koko valtakunnan sijaan operoidaan joko maakunta- tai kuntatasolla. Saukkosen ehdotus laajennetun pakkoruotsin maakunnista (Uusimaa, Varsinaissuomi, Pohjanmaa) jättää lähes kolme miljoonaa suomalaista kovennetun pakkoruotsin piiriin, lisäksi nimenomaan ne alueet, joilla on eniten monikielistä porukkaa. Häkkisen kuntamalli on prosenttiosuuksiltaan kohtuullinen ja kenties vapautusten myötä se vähiten ongelmia tuottava.

Kukaan kompromissien ehdottaja ei ole puhunut maahanmuuttajalasten tilanteesta. Se ohitetaan, vaikka pääkaupunkiseudulla ennusteiden mukaan on pian 20% oppilaista sellaisia, joiden äidinkieli ei ole suomi eikä ruotsi.

Paras menettely olisi minusta se, että ruotsi yksinkertaisesti tehdään vapaaehtoiseksi kaikilla tasoilla heti ja kielipoliittinen osuus tulee perässä:
- ruotsinkieliset ryhtyvät nyt pohtimaan palveluja ja koulutusväyliä Suomessa, jossa on vapaaehtoinen ruotsi (ja siihen heille annetaan tarvittavaa tukea) ja
- räätälöidään koulutuksessa Ruotsin mallia meille sopivaksi: siis kaksi vierasta kieltä tarvittavin vapautusmahdollisuuksin.

Kai voimme luottaa siihen, että kaikki haluamme lastemme parasta? Miksi tyytyä kompromisseihin, kun voidaan rakentaa winwin-tilanne.