Tässä tuore kommenttini kulttuurilehteen:
Voi pojat. Nyt pakkoruotsin puolustajat ovat marssittaneet mediassa esiin todellisia nationalisteja: John Crispinsson, Dick Harrison ja Herman Lindqvist sekä nyt Arne Rubensson. Keskustelin tästä pakon "historia-Norden"-perustelusta eräässä ruotsalaisessa poliittisessa blogissa. Blogisti kuvasi näiden toimijoiden ongelmaa näin: "Syy miksi he ovat niin kiihtyneitä ruotsin kielen asemasta Suomessa on se, että he tuijottavat itse sokeasti historiaan. Heidän nationalistiset tunteenpurkauksensa ovat parhaassa tapauksessa merkki siitä, että he ovat fossiileja, pahimmassa tapauksessa tällainen voi ravita äärioikeistolaista nationalismia."
Esimerkiksi John Chrispinsson, jota vastikään lainattiin HBL:ssä, on ilmeisen tietoinen tästä kritiikistä, koska hän jakaa nationalismin "pahaan" ja "hyvään". Hän kertoi, että meillä olisi paljon opittavaa 1800-luvun nationalistisista ajatuksista. Silloin monet kulttuuripersoonat katsoivat, että silloinen nationalismi oli hyvää. Crispinsson haluaa nähdä kaikkien pohjoismaiden asukkaiden tuntevan olonsa kotoiseksi kaikkialla Nordenissa. Hän uskoo, että tähän tarvitaan yhteinen skandinaavinen kieli, jota ilman hänestä meiltä katoaa suuri osa yhtenäisyydentunnetta. Mutta eivät ruotsalaiset yleisesti ajattele näin, heille tuo on nationalismia ja vielä irrationaalista. Näin vastaa ruotsalainen poliittisen blogin kirjoittaja: "Tuo on äärimmäinen näkemys. En ole koskaan kuullut kenenkään esittävän, että kaikkien tulisi puhua ruotsia, jotta tuntisimme "yhtenäisyyttä". Miten Crispinsson kuvittelee, että jo nyt ilmeiset ristiriidat vähenisivät (ja muuttuisivat yhtenäisyydeksi) kun pakkoa lisätään? Hänen täytyy olla täysin epärealistinen unelmoija. Eikä Suomi tarkasti ottaen edes kuulu Skandinaviaan. Crispinssonista vaikuttaa tulleen lite snurrig."
Tämä ero on Suomen ja Ruotsin välillä. Olemme molemmat näennäisesti pohjoismaisia demokratioita, mutta Ruotsissa ihanteet on tuotu käytäntöön, meillä ei - meillä rakennetaan outoa kaksikielisyysnationalismia unohtaen, ettei mikään todellisuudelle vieras toimi. Meillä ei esimerkiksi ymmärretä, mikä haaste on siinä, että pääkaupunkiseudun kouluissa on pian 20% maahanmuuttajataustaisia oppilaita. Tarvitsemme ehdottomasti monikielisyysstrategiaa, jossa näiden nuorten omien äidinkielten opettaminen nostetaan yhdeksi koulutuksemme kärkihankkeeksi. Tämä oli ensimmäinen asia, jonka ruotsalainen bloggarikin nosti esiin: "Täytyy olla todella vaikeaa esimerkiksi Suomeen tuleville somaleille opetella kolmen eri kieliperheen kieliä. Verrattuna ruotsalaisiin, joiden on hankala jopa oppia toista oman kieliryhmänsä kieltä (englantia) todella hyvin, puhumattakaan ranskasta tai saksasta. Suomeen tulevat maahanmuuttajat joutuvat siis liikkumaan kolmen eri kieliperheen keskellä kun taas useimmat ruotsalaiset liikkuvat vain yhdessä kieliperheessä."
Ruotsista voimme hyvin ottaa mallia, siellä tunnistetaan ummehtunut nationalismi ja kritisoidaan sellaista avoimesti, siellä rakennetaan monikulttuurisuutta myös kieltenopetuksessa (englannin lisäksi toista vierasta kieltä ei opiskella, jos on tarvetta lujittaa koulukieltä, kotikieltä tai englantia).
Pohjoismaisuutta on inhimillinen ja suvaitseva asenne, jossa kartetaan epärealistisia vaatimuksia. Pakkoruotsi ei ole pohjoismaista vapautta vaan ihan kotimainen ongelma. Mitään tällaista identiteetin sanelua ei tarvita. Suomalaisuutta on monenlaista. Suomalaisuus on mosaiikki, jonka jokainen rakentaa omalta kohdaltaan.
(ilmestyneekö sivulle, joka on otsikoitu "Ruotsin kieli on osa suomalaisuutta"
http://kulttuurivihkot.fi/lehti/mielipi ... alaisuutta)