vapaakielivalinta.fi

Tampereen yliopiston lehdessä hehkuttiin otsikolla "Pakkoruotsi ei vaivaa opiskelijoita" ja artikkelin sisältö kertoo, että opiskelijat pitävät ruotsia miellyttävänä ja mukavana opiskella, mutta siitä ei koettu olevan mitään konkreettista hyötyä työelämässä. Mielestäni oma otsikkoni on osuvampi kuvaamaan tämän kyselyn tuloksia.

http://aikalainen.uta.fi/2013/12/02/pak ... kelijoita/

Tässä teksti (voi periaatteessa kommentoida, mutta minulla kommentointi ei toiminut):

Johtamiskorkeakoulun opiskelijat myönteisimpiä ruotsin opiskelua kohtaan

Pakkoruotsi-keskustelu ei ole vienyt tamperelaisopiskelijoilta halua opiskella toista kotimaista kieltä.

– Monet pitävät ruotsia miellyttävänä ja mukavana opiskella, mutta siitä ei koettu olevan mitään konkreettista hyötyä työelämässä, sanoo tamperelaisten yliopisto-opiskelijoiden ruotsin kielen opiskelumotivaatiota tutkinut Tiina Knight.

Knightin aikuiskasvatuksen pro gradu -tutkielma ”Pelkkää pakkoruotsia?” hyväksyttiin elokuussa Tampereen yliopistossa.


Teekkarit kielteisimpiä

Tampereen teknillisen yliopiston teekkarit suhtautuivat kielteisimmin ruotsin opiskeluun. Tulos oli odotettu sikäli, että miehet ja tekniset alat ovat aiemminkin tiedetty kriittisiksi. Tällä kertaa vastaajajoukon miesvaltaisuus ei selittänyt tulosta, sillä teekkarivastaajien joukossa oli tasaisesti molempia sukupuolia. Myös teekkarinaiset suhtautuvat muita kielteisemmin ruotsin opiskeluun.

Tampereen teknillisestä yliopistosta kohderyhminä olivat automaatio-, kone- ja materiaalitekniikan tiedekunta sekä tieto- ja sähkötekniikan tiedekunta.

Tampereen yliopistosta kohteina olivat johtamiskorkeakoulun, kasvatustieteen sekä kieli-, käännös- ja kirjallisuustieteiden opiskelijat.

Mukana ei ollut ruotsin kielen pääaineopiskelijoita. Vastaajia kyselyssä oli yhteensä 187.


Johtamiskorkeakoulun opiskelijat myönteisimpiä

Johtamiskorkeakoulun opiskelijat suhtautuivat kyselyn mukaan kaikkein myönteisimmin ruotsin opiskeluun. Tiina Knight sanoo, että nämä vastaajat suuntautuvat virkoihin, joissa ruotsia tarvitaan. Työelämän tarpeet eivät kuitenkaan selitä kaikkea, sillä näillä opiskelijoilla oli korkea opiskelumotivaatio kaikilla muillakin ulottuvuuksilla.

– Siellä [johtamiskorkeakoulussa] on aika hyvin brändätty se ruotsin opiskelu. Siellä yleinen asenneilmapiiri on myönteisempi ruotsin opiskelua kohtaan, Knight sanoo.

Johtamiskorkeakoulun vastaajien joukossa painottuivat naiset ja politiikan tutkimuksen opiskelijat. Kysely ei anna tietoa siitä, oliko eroja politiikan tutkijoiden, hallintotieteilijöiden ja kauppatieteilijöiden asenteiden välillä.


Kielenopiskelijat neutraaleja

Maallikolle suurin yllätys on se, että johtamiskorkeakoulun opiskelijoiden ruotsi-asenteet olivat myönteisempiä kuin kieli- ja kasvatustieteiden opiskelijoiden, vaikka juuri jälkimmäisten joukosta tulevat myös uudet kielenopettajat.

– Kielitieteilijät olivat oikeastaan hyvin neutraali ryhmä, että niillä ei ollut korkeampi motivaatio opiskella ruotsia. Johtamiskorkeakoulu oli se joka erottautui, Tiina Knight sanoo.

Eikö kielitieteilijöiden motivaation pitäisi olla kaikkein paras?

– Kielitieteilijöillä on ne omat kielensä, mihin he keskittyvät. Tässä aineistossahan ei ruotsin pääaineopiskelijoita ollut mukana, Knight sanoo.


Nuorin ikäluokka pitää ruotsista

Nuorin ikäluokka, 18–20-vuotiaat, suhtautui vanhempia myönteisemmin ruotsin opiskeluun. Aiemmin myös Jyväskylän yliopiston opiskelijoita koskeneessa tutkimuksessa saatiin vastaavia tuloksia.

Tiina Knight pitää tulosta positiivisena uutisena, sillä reilu vuosikymmen sitten nuoret suomalaiset suhtautuivat ruotsin kieleen kaikkein kielteisimmin. Hän ei kuitenkaan vielä jaksa uskoa, että käynnissä olisi hidas asennemuutos kohti myönteisempää ruotsi-asennetta.

– Yksi selittävä tekijä voi olla se, että nuorimmilla on ihan tuoreessa muistissa se ruotsin opiskelu ylipäänsä, Knight pohtii.


Rohkeus puuttuu ruotsin puhumiselta

Opiskelijoilta puuttuu kyselyn mukaan rohkeus puhua ruotsia.

– Vaikka tässä joukossa on hyvin ruotsin opinnoissaan menestyneitä ja korkeita arvosanoja kirjoittaneita vastaajia, niin hekään eivät kokeneet, että he uskaltaisivat käyttää ruotsia aidoissa tilanteissa.

Kielioppiin keskittyminen voi Knightin mielestä vaikuttaa siten, että ei opita käyttämään kieltä. Se laskee motivaatiota.

Ulkomailla tehdyissä tutkimuksissa on korostettu, että kielen opiskelussa pitää olla mukana laajempi sosiaalinen ympäristö tai työelämän näkökulma, jotta opiskelun hyöty tulee näkyväksi.

– Ehkä se on Tampereella vaikeampi osoittaa. Keskimäärin neutraaliahan oli se asennoituminen ruotsin opiskeluun. Ei se nyt mitenkään älyttömän kielteistä ollut, varmasti Itä-Suomessa on enemmän vastustusta.

Tiina Knight: Pelkkää pakkoruotsia? Tamperelaisten yliopisto-opiskelijoiden ruotsin kielen opiskelumotivaatio. Tampereen yliopisto 2013.

Tulos on linjassa tämän kyselyn kanssa, jonka mukaan viisi vuotta tutkinnon jälkeen työskennelleiden ekonomien mielestä yliopistossa on liikaa ruotsia.

http://www.hs.fi/talous/Ekonomit+Yliopi ... 4828821227

Jokaisessa Tampereen koulussa pitää jokaisen opiskella ruotsia. Tämä siitä huolimatta, ettei kukaan sitä mihinkää tarvitse (paitsi ehkä seuraavan koulun ruotsinopintoja varten). Sitten kauhistellaan tutkimuksen voimin, kuinka joku vastustaa ideaa. Positiivista on, että edes teekkarien keskuudessa on järjen valo vilahtanut ja he uskaltavat ajatella itse.

Niin, oikeastaan asiaa pitäisi kysyä myös kielikeskuksilta. Eikö opettajien kannalta olisi mielekkäämpää keskittyä opettamaan niitä, jotka kokevat ruotsin hyödylliseksi ja opiskelisivat sitä vapaaehtoisesti kuin järjestää kalliita kertauskursseja niille, jotka eivät koe ruotsia hyödylliseksi tai mielekkääksi. Miksi jatkaa poliittista itsepetosta ? Ruotsi vapaaehtoiseksi, katso myös FINELC-lausunto 28.8.2012.

Sivuille on tullut linkki taustalla olevaan graduun:
http://tampub.uta.fi/bitstream/handle/1 ... sequence=1

Tässä tutkimuksen taustan selvittelyä, tuntuuko todenmukaiselta:

Tuskin mikään muu koulun oppiaine herättää suomalaisissa yhtä voimakkaita tunteita ja kiihkeää keskustelua kuin ruotsin kieli.
---
Ominaista tälle keskustelulle on, että faktaperäisyyden ja asiallisuuden sijaan se on usein hyvinkin tunnepohjaista väittelyä.
---
Ruotsin kielen erityisaseman vastustajat ovat perustelleet kielteisen kantansa muun muassa sillä, että suomenruotsalaisten osuus koko väestöstä on vain alle kuusi prosenttia, joten ruotsin kielen asema ja oikeudet Suomessa ovat kohtuuttomia ja suomenruotsalaiset etuoikeutettu yläluokka. Pohjoismaisessa yhteistyössä tulisi heidän mukaansa käyttää viestintäkielenä englantia, jottei suomen kieli kokisi syrjintää.

Ruotsin kielen aseman puolestapuhujat taas vetoavat Suomen historialliseen ja kulttuuriseen kaksikielisyyteen ja puhuvat ruotsin kielestä luonnollisena siltana Pohjolaan. (Herberts 1996, 28–32.) Kansalliskieliselvityksessä (2011, 8–9) korostetaan myös sitä, että ruotsin kansalliskielen aseman vuoksi kielen osaaminen kuuluu yleissivistykseen ja että kummankin kansalliskielen osaamisen perusteet juontavat juurensa syvältä kulttuuriperinnöstämme eivätkä ainoastaan kielilainsäädännöstä tai tiettyjen ammattien kielitaitovaatimuksista. Kieliryhmien välinen yhteisyys on suurempi kuin niiden erillisyys, ja kaikille yhteinen kulttuuriperintö näkyy esimerkiksi kielten käsitteissä ja monilla elämänaloilla kuten uskonnossa, kirjallisuudessa, musiikissa ja urheilussa.

”Pakkoruotsikeskustelu” eli keskustelu ruotsin asemasta koulujärjestelmässämme kaikille yhteisenä oppiaineena on niin ikään tunnelatausten sävyttämää. Nordqvist Palviai-sen ja Jauhojärvi-Koskelon (2009, 131) mukaan ruotsin opiskeluun liitettynä sana pakollinen on erittäin vahvasti latautunut --- Tuoreen kyselyn mukaan 63 prosenttia suomalaisista, miehet etunenässä, kannattaakin ruotsin opiskelun muuttamista vapaaehtoiseksi (HS 2013b, A9).

Pakkoruotsista keskusteltaessa kovaäänisimmät kannanotot ovat yleensä kielteisesti sävyttyneitä (Kantelinen 2000, 339), ja usein kielteiset tunteet työntävät sivuun kaikki järkisyyt, jotka puoltavat ruotsin kielen opiskelua (Kantelinen 1995, 27).

Vaatimusta ruotsin opintojen valinnaisuudesta perustellaan sillä, että ruotsin taito ei ole kaikille ja kaikkialla maassamme tarpeellinen suomenruotsalaisten pienen väestönosuuden vuoksi (Kärkkäinen 1993, 121), ja pakollisen ruotsin opetuksen sanotaan vievän resursseja tärkeämpänä pidetyiltä eurooppalaisilta ja aasialaisilta kieliltä (Rönnberg 2010). Lisäksi on esitetty, että kieltä ei pitäisi tuputtaa heikoille ja epämotivoituneille opiskelijoille (Herberts 1996, 31), vaan oppiaineen valinnaisuus lisäisi kiinnostusta sitä kohtaan ja täten takaisi riittävän ruotsin kielen hallinnan maassamme (Kärkkäinen 1993, 121). Ruotsin opetusta ja oppimateriaaleja on myös moitittu kankeiksi, tylsiksi ja vanhanaikaisiksi, mikä osaltaan heikentää oppimistuloksia (Södergård 1999, 252) ja aiheuttaa kielteisiä oppimiskokemuksia (Kantelinen 2000, 351).

Edellä esitetyn kaltaisen julkisen keskustelun voi perustellusti olettaa vaikuttavan kielteisesti sekä oppilaiden opiskelumotivaatioon että ruotsin kielen opettajien työmotivaatioon (Kärkkäinen 1993, 138). Esimerkiksi ylioppilaskoeuudistuksen aikainen keskustelu ja ruotsin kokeen muuttuminen vapaaehtoiseksi on saattanut antaa opiskelijoille viestin, että ruotsin osaaminen on tarpeetonta ja ruotsin opiskelu helposti korvattavissa jollain muulla aineella (Palviainen 2010b).

Vaikka pakkoruotsia vastaan on esitetty kiivaita kannanottoja, löytyy myös kaikille yhteistä ruotsin opiskelua puoltavia perusteita. Hufvudstadsbladetin (2013) mukaan suurin osa suomalaisista, itäsuomalaisia lukuun ottamatta, yhä valitsisi ruotsin opiskelun, mikäli vaihtoehtona olisi pakollinen venäjän opiskelu.

Palviainen (2011, 103–105) puolestaan tarkastelee kattavasti, minkälaisia seurauksia ruotsin opiskelun muuttaminen valinnaiseksi saisi aikaan sekä suomen- ja ruotsikielisten yksilöiden että koko yhteiskunnan kannalta. Ensinnäkin suomenkieliset joutuisivat epätasa-arvoiseen asemaan jatkokoulutusedellytyksien ja julkisella sektorilla työskentelyn mahdollisuuksien suhteen, mikäli osa kunnista päättäisi resurssisyistä johtuen olla tarjoamatta vapaaehtoista ruotsin opetusta peruskoulussa. Myös koululaisten omat valinnat ja suhtautuminen ruotsin kieleen voisivat aiheuttaa sukupuoleen ja alueisiin liittyviä vinoumia, jos lukioon ja yliopistoon suuntautuvat koululaiset ja tytöt opiskelisivat valinnaista ruotsia ahkerammin kuin ammatilliseen koulutukseen tähtäävät ja pojat.

Ruotsin muuttaminen vapaaehtoiseksi peruskoulussa aiheuttaisi todennäköisesti dominoreaktion koulutuksessa ja johtaisi siihen, että myös myöhemmillä koulutusasteilla ruotsin tulisi olla vapaaehtoinen aine. Korkeakoulutuksen tasolla tämä tarkoittaisi, ettei kielitaitolain noudattaminen olisi mahdollista, ja näin ollen he, jotka eivät opinnoissaan ole osoittaneet vähintään tyydyttävää toisen kotimaisen kielen taitoa, joutuisivat epätasa-arvoiseen asemaan julkisten virkojen täytössä.

On myös mahdollista, että pitemmällä aikavälillä tämä kumoaisi suomalaisen koulutusjärjestelmän tasa-arvoistavan vaikutuksen ja synnyttäisi Suomeen uuden, molempia kotimaisia kieliä hallitsevan eliitin, jolla olisi paremmat mahdollisuudet työllistyä etenkin Pohjoismaiseen yhteistyöhön liittyviin julkisen sektorin virkoihin. Ruotsinkielisten kannalta muutos puolestaan vaarantaisi perustuslaissa määrätyn oikeuden käyttää äidinkieltään tuomioistuimessa tai muiden viranomaisten kanssa asioidessa, mikäli virkoihin ei enää löytyisi päteviä, ruotsinkielentaitoisia hakijoita.

Koska ruotsin kieli ja sen opiskelu on tunteita herättävä aihe, ruotsin opiskelumotivaatiota ja opiskelijoiden asenteita ruotsin kieltä kohtaan on tutkittu kattavasti koko suomalaisen koulutuspolun varrelta: peruskoulussa, lukiossa, ammatillisessa koulutuksessa ja ---

Graduun kuuluu ruotsin kielen asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa käsittelevä luku, joka toimii tutkimuksen taustana. Siinä kuvataan, millainen ruotsin kielen asema meillä on ja miten se vaikuttaa yksilöön etenkin koulutuksen ja työelämän saralla.

2.1 Toinen kansalliskieli

Ruotsin kielellä on historiallisesti vahva asema Suomessa, ja sitä on puhuttu maassamme keskiajalta lähtien (McRae 2007, 14). Ruotsi oli hallinnon ja virkamiesten kieli 1800-luvun puoliväliin saakka, ja vuonna 1919 se määrättiin Suomen toiseksi kansalliskieleksi, kun suomen kieli oli saanut virallisen kansalliskielen aseman jo aiemmin, vuonna 1863 (Kettunen 2004a, 18). Kansalliskieliselvityksessä (2011, 8) korostetaan, että suomen ja ruotsin kansalliskielten asemalla on yhteiskunnallisesti suuri merkitys. Se osoittaa, että kielet eivät ole ainoastaan maamme virallisia kieliä, vaan kumpikin on yhteiskuntaamme, kulttuuriimme ja kansalliseen identiteettiimme tiiviisti kuuluva osa. Ruotsia äidinkielenään puhuvien osuus Suomen väestöstä putosi vuosina 1880–1980 14 prosentista kuuteen prosenttiin (McRae 2007, 17), ja vuonna 2011 heitä oli 5,4 prosent-tia Suomen väestöstä (Tilastokeskus 2012). Suurin osa heistä asuu kaksikielisissä kun-nissa Uudellamaalla ja Pohjanmaalla sekä yksikielisellä ruotsinkielisellä Ahvenanmaalla (Svenskt i Finland 2003, 5).

Kansalliskielten asemasta määrätään Suomen perustuslaissa ja kielilaissa (Kansalliskie-liselvitys 2011, 8). Kuten aikaisemmankin perustuslain, maaliskuussa 2000 voimaan tulleen Suomen perustuslain (731/1999, 17§) mukaan jokaisella on oikeus käyttää omaa äidinkieltään tuomioistuimessa ja asioidessaan viranomaisten kanssa, ja kummankin kieliryhmän sivistyksellisistä ja yhteiskunnallisista tarpeista huolehditaan samojen perusteiden mukaan. Vuonna 2004 voimaan tulleen kielilain (423/2003) tarkoituksena puolestaan on kertoa, miten nämä perustuslaissa säädetyt kielelliset oikeudet käytännössä toteutetaan. Kielilaissa säädetään muun muassa kielellisestä jaotuksesta, yksi- ja kaksikielisestä viranomaisesta sekä kielellisten oikeuksien turvaamisesta, edistämisestä ja seurannasta.

Lain kansalliskieliä koskevat säädökset voidaan jakaa yksilön subjektiivisiin ja objektiivisiin oikeuksiin omaan kieleen. Subjektiivisiin oikeuksiin kuuluu oikeus käyttää omaa kieltä tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa, mikä tarkoittaa, ettei viranomainen voi oman kielitaitonsa riittämättömyyteen vedoten käyttää kieltä, joka ei ole asianomaisen äidinkieli, vaikka tämä osaisikin sitä. Kielilainsäädännön objektiivista puolta puolestaan edustaa säännös, jonka mukaan julkista valtaa käyttävien tulee varmistaa sekä suomen- että ruotsinkielisten sivistyksellisten ja yhteiskunnallisten tarpeiden täyttyminen. Näin ollen viranomaisen on huolehdittava siitä, että yhteiskunnalliset peruspalvelut kuten poliisi, pelastustoimi, sosiaali- ja terveydenhuolto, koulutus ja viestintä toimivat molemmilla kielillä. Tämä takaa sen, että myös tärkeä yhteiskunnallinen tarve, turvallisuuden tunteen tarve, tyydyttyy. (Kansalliskieliselvitys 2011, 9–10.)

Ruotsinkielisellä väestöllä on maassamme hyvin tiivis verkosto, joka kattaa useita elämänalueita kuten koulutuksen, kulttuurin ja median. Vaikka suomenruotsalaiset käyttävät äidinkieltään hyvinkin aktiivisesti verrattuna moniin muihin maailman kielivähemmistöihin, kaksikielisyys on yleistä heidän keskuudessaan. Vain noin viidenneksellä Suomen ruotsinkielisestä väestöstä on heikot suomen kielen taidot, ja loput puhuvat suomea vaihtelevassa määrin vapaaajallaan tai työssään. Tarve puhua suomea ja sen myötä suhtautuminen kaksikielisyyteen vaihtelevat alueittain. Etelä-Suomessa työelämässä vaaditaan usein käytännössä kaksikielisyyttä ja valmiutta käyttää työssään suomea, kun taas Pohjanmaalla ja Ahvenanmaalla asiat onnistuu hoitaa sekä työssä että vapaa-ajalla yksinomaan ruotsiksi. Näillä alueilla asennoituminen kaksikielisyyteen onkin kielteisempää, ja kaksikielisyyttä pidetään uhkana ruotsin kielen säilymiselle maassamme. Kaksikieliset kuitenkin pitävät kielivalmiuksiaan rikkautena ja välttämättömyytenäkin. (Svenskt i Finland 2003, 14–15.) Yli kielirajojen solmittavien avioliittojen määrä on koko ajan kasvanut, ja 1990-luvulla kaksikielisiä avioliittoja solmittiin jo enemmän kuin avioliittoja äidinkieleltään ruotsinkielisten välillä. Tämäkin on herättänyt huolta suomenruotsalaisten keskuudessa, mutta itse asiassa on osoittautunut, että näiden avioliittojen myötä syntyy aidosti kaksikielisiä perheitä, joissa vanhemmat puhuvat kumpikin omaa äidinkieltään ja lapset oppivat molemmat kielet. Suurin osa kaksikielisistä perheistä lähettää lapsensa ruotsinkieliseen kouluun, sillä suomen kielen valta-asema edesauttaa kielen oppimista koulun ulkopuolellakin. (Allardt 1997, 46–47.)

Ruotsinkielistä koulutusta on tarjolla päiväkodista korkeakouluun asti: Suomessa on noin 300 ruotsinkielistä peruskoulua ja useita toisen asteen oppilaitoksia. Ruotsinkielistä korkeakoulutusta tarjoaa neljä ammattikorkeakoulua ja kaksi yksikielistä ruotsinkielistä yliopistoa. Lisäksi esimerkiksi Helsingin yliopisto ja Aalto-yliopisto ovat kaksikielisiä. Suomen kahdesta kansankirkosta evankelis-luterilainen on kaksikielinen, ja ortodoksinen kirkko järjestää säännöllisesti myös ruotsinkielisiä jumalanpalveluksia. Ruotsinkieliset voivat suorittaa asevelvollisuuden Tammisaaressa sijaitsevassa Uudenmaan prikaatissa, jossa koulutus annetaan ruotsiksi, vaikka armeijan komentokieli on suomi. Sanomalehtiä ilmestyy Suomen ruotsinkielisillä alueilla enemmän kuin juuri missään muualla maailmassa suhteutettuna lukijakuntaan, ja Yleisradiolla on erityinen ruotsinkielinen tuotantoyksikkö, jonka tarjontaan kuuluu sekä TV- että radiokanavia. Yhteiskunnallisen vaikuttamisen saralla toimivat esimerkiksi Suomen ainoa ruotsinkielinen puolue Suomen ruotsalainen kansanpuolue, Svenska folkpartiet i Finland, ja vuonna 1919 perustettu Svenska Finlands folkting, joka työskentelee ruotsinkielisen väestön kielellisten oikeuksien ja tasa-arvon turvaamiseksi. (Svenskt i Finland 2003, 6–8.)

2.2 ”Pakkoruotsi” ja ”virkamiesruotsi”

Toisen kotimaisen kielen opetus on sisältynyt opetussuunnitelmiin kaikille yhteisenä pakollisena oppiaineena niin peruskoulussa kuin toisen asteen koulutuksessa peruskoulujärjestelmän käyttöönoton johdosta 1970-luvulta lähtien. Tämän yleissivistävän kieltenopetuksen tavoitteena on tarjota oppilaalle peruskielitaito, jota voi hyödyntää erilaisissa viestintätilanteissa ja joka toimii pohjana itsenäiselle kielitaidon jatkuvalle kehit-tämiselle. (Kettunen 2004a, 20–21.) Ruotsin opiskelun voi asuinkunnan opetustarjonnasta riippuen aloittaa joko peruskoulun 3., 5. tai 7. luokalla. Suurin osa, noin 90 prosenttia peruskoululaisista, opiskelee ruotsia B1-kielenä eli aloittaa sen opiskelun 7. luokalla, kun A1-kielenä eli 3. luokalla alkavana kielenä ruotsia opiskelevien osuus on vain noin yksi prosentti. (Juurakko-Paavola & Palviainen 2011b, 13.)

Peruskoulun ruotsin opetuksen tavoitteiden mukaan oppilaan on määrä saavuttaa valmiudet vuorovaikutukseen ja yhteistyöhön sekä maamme ruotsinkielisen väestön että muiden pohjoismaalaisten kanssa. Oppilas tottuu ja rohkaistuu käyttämään kielitaitoaan ja oppii arvostamaan maamme kaksikielisyyttä ja pohjoismaista elämäntapaa. Keskeistä on myös, että oppilas ymmärtää pitkäjänteisen ja monipuolisen viestinnällisen harjoittelun merkityksen kielen opiskelussa. (Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2004, 118.) Peruskoulussa aloitetut toisen kotimaisen kielen opinnot jatkuvat ja syventyvät lukiossa ja toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa, mutta jälkimmäisessä painopiste on pikemminkin ammatillisen kuin yleissivistävän kielitaidon kehittämisessä (Kettunen 2004a, 21–22) ja opetustuntimäärä huomattavasti pienempi (Palviainen 2010a, 6).

Ylioppilaskokeen rakennemuutoksen yhteydessä vuonna 2004 osallistuminen toisen kotimaisen kielen ylioppilaskokeeseen muuttui vapaaehtoiseksi 1.1.2005 alkaen. Ennen sitä toisen kotimaisen kielen koe oli mahdollista korvata toisella kokeella vain, mikäli opiskelija ei opiskellut pakollisena oppiaineena toista kotimaista kieltä. Vuosittain noin 0,5–0,6 prosenttia ylioppilastutkinnon suorittajista korvasi toisen kotimaisen kielen kokeen jollakin muulla kokeella. Vuoden 2004 uudistuksen jälkeen ruotsin kielen kokeeseen osallistujien osuus on pienentynyt vuosi vuodelta. Uudistuksen ensimmäisenä vuonna 2005 reilu kymmenesosa kokelaista jätti ruotsin kirjoittamatta, ja vuonna 2009 heidän osuutensa oli jo noin 35 prosenttia. Sukupuolten välinen ero ruotsin ylioppilas-kokeen suorittajissa on suuri: vuonna 2009 kokeeseen osallistui 80 prosenttia tytöistä ja vain 51 prosenttia pojista. Maantieteellinen vertailu puolestaan osoittaa, että ruotsin ylioppilaskokeeseen osallistuminen vuonna 2009 oli yleisintä Pohjanmaalla ja Itä-Uudellamaalla, joissa kokeen suorittajien osuus oli noin 80 prosenttia. Vähiten ruotsin kirjoittajia oli Pohjois-Karjalassa, Pirkanmaalla ja Etelä-Savossa, joissa heidän osuuten-sa oli reilu 60 prosenttia. (Opetusministeriö 2010, 2, 7–10.) Ruotsin ylioppilaskokeeseen osallistumisen aktiivisuuden laskiessa huomionarvoista Jauhojärvi-Koskelon ja Palviaisen (2011, 99) mukaan kuitenkin on, että yliopisto-opiskelijoiden joukossa ruotsin yo-kokeeseen osallistuneiden osuus on korkea: vain noin kymmenesosa heistä on jättänyt ruotsin kirjoittamatta kokeen muututtua vapaaehtoiseksi.

Juurakko-Paavola (2009, 205) arvelee, että ruotsin ylioppilaskokeen muuttuminen vapaaehtoiseksi on vaikuttanut kielteisesti koululaisten ruotsin opiskelumotivaatioon ja että monet virheellisesti luulevat, etteivät enää toisen asteen koulutuksen suoritettuaan joudu opiskelemaan ruotsia myöhemmissä opinnoissaan. Toisen kotimaisen kielen opinnot kuuluvat kuitenkin kaikkien korkeakoulututkintojen, niin yliopisto-, kuin ammattikorkeakoulututkintojen, tutkintovaatimuksiin. Valtioneuvoston asetus yliopistojen tutkinnoista (794/2004, 6§) määrää, että opiskelijan tulee alempaan tai ylempään korkeakoulututkintoon sisältyvissä opinnoissa tai muulla tavalla osoittaa saavuttaneensa: 1) suomen ja ruotsin kielen taidon, joka julkisyhteisöjen henkilöstöltä vaadittavasta kielitaidosta annetun lain (424/2003) 6 §:n 1 momentin mukaan vaaditaan valtion henkilöstöltä kaksikielisessä viranomaisessa ja joka on tarpeen oman alan kannalta.

Vuodesta 1987 asti yliopistot ovat olleet vastuussa siitä, että opiskelijat saavuttavat lain määräämän ruotsin kielen taidon, johon kuuluu oman alan sanaston ja kielenkäytön hallinta, sekä vähintään taitotason B1 eurooppalaisen viitekehyksen taitotasoasteikolla (Palviainen 2010a, 7). Taitotaso B1 on viitekehyksen mukaan itsenäisen kielenkäyttäjän kielitaito, johon kuuluu, että henkilö ymmärtää selkeitä yleiskielisiä viestejä esimerkiksi työssä, koulussa ja vapaa-ajalla ja selviytyy useimmista tilanteista matkustaessaan kohdekielisellä alueella. Lisäksi henkilö pystyy tuottamaan kohdekielellä yksinkertaista tekstiä sekä kertomaan kokemuksistaan ja mielipiteistään. (Eurooppalainen viitekehys 2012, 48.) Suurin osa yliopisto-opiskelijoista suorittaa tutkintoonsa kuuluvan toisen kotimaisen kielen kurssin, vaikka vaadittavan kielitaidon voi osoittaa myös esimerkiksi suorittamalla kirjallisen ja suullisen kuulustelun. Tämän virkamiesruotsin kurssin laajuus vaihtelee yliopistoittain ja tiedekunnittain kahdesta opintopisteestä ylöspäin. (Pal-viainen 2010a, 4, 7.) Tässä tutkimuksessa mukana olleista yliopistoista Tampereen teknillisen yliopiston Ruotsia tekniikan opiskelijoille -opintojakson laajuus on kolme opintopistettä (TUT 2012) ja Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulun, kasvatustieteiden yksikön ja kieli-, käännös- ja kirjallisuustieteiden yksikön ruotsin kielen kirjallisen ja suullisen viestinnän kurssin ja Liike-elämän ruotsia -kurssin laajuus neljä opintopistettä (UTA 2012a).

Yliopistossa kielenopetuksen oppimistavoitteet ovat alakohtaisia ja konkreettisia. Päätavoitteena on työssä tarvittavan ammatillisen käytännön kielitaidon kehittäminen niin, että kieltä käytetään apuvälineenä, eikä kieli itsessään ole opiskelun perimmäinen oppimistavoite. Opetuksessa otetaan myös huomioon eri erityisalojen erilaiset viestintätarpeet ja -tilanteet, ja joidenkin alojen kielten kursseilla opiskelu keskittyy erityisesti suullisen viestintätaidon kehittämiseen, kun taas toisilla kursseilla panostetaan enemmän ammattikielisten tekstien ja erilaisten manuaalien lukutaitoon ja ymmärtämiseen. Korkeakoulun kielenopetukselle tyypillistä on opetusryhmien heterogeenisyys opiskelijoiden aiempien kieltenopintojen, opiskelustrategioiden, oman erityisalan tuntemuksen ja opiskelujen vaiheen suhteen. (Kantelinen & Varhimo 2000, 326–327.) Sekä Tampereen yliopiston (UTA 2012a) että Tampereen teknillisen yliopiston (TUT 2012, 178) tutkintovaatimuksiin kuuluvan ruotsin kielen opintojakson osaamistavoitteet painottavat opiskelijan suullisten ja kirjallisten viestintätaitojen kehittämistä niin, että opiskelija osaa kertoa itsestään sekä omasta alastaan ja siihen liittyvistä ilmiöistä sekä lukea, kirjoittaa ja ymmärtää alaansa ja työelämään liittyviä tekstejä. Lisäksi osaamistavoitteissa paino-tetaan erilaisten viestintäkontekstien ymmärrystä sekä viestintärohkeutta ja kykyä pitää yllä keskustelua hetkellisistä viestintäkatkoksista huolimatta.

Kantelisen ja Varhimon (2000, 340–341) mukaan yliopistossa suoritettavien ruotsin opintojen ajoittamisella omiin opintoihin on suuri merkitys kielen integroitumiselle osaksi omaa ammattitaitoa. Opintojensa alkuvaiheessa oleva opiskelija ei aina välttämättä tunne omaa tulevaa työskentelykenttäänsä riittävän hyvin tiedostaakseen tulevia viestintätaidon tarpeitaan. Näin ollen koettu vähäinen kielitaidon tarve voi vaikuttaa kielteisesti opiskelumotivaatioon. Myös ruotsinkielisten tekstien ymmärtäminen voi olla vaikeaa, mikäli suomenkielinenkään ammattisanasto ei ole vielä hallussa. Opintojen myöhäisessä vaiheessa suoritetut kieliopinnot taas voivat tuntua haastavilta, koska alemmilla kouluasteilla saavutettu peruskielitaito on saattanut rapautua eikä enää tarjoa pohjaa oman erityisalan kielitaidon kehittämiselle. Lisäksi opintojakson pituus on yhteydessä siitä saataviin oppimiskokemuksiin: liian tiukassa aikataulussa toteutetut ruot-sin opinnot eivät useinkaan yhdisty mielekkäällä tavalla suoritettavaan tutkintokokonaisuuteen.

Vaikka yliopiston ruotsin opetukselle on asetettu vaativiakin tavoitteita, on kurssin laajuus hyvin rajallinen (Kantelinen & Varhimo 2000, 328), ja viime aikoina yliopistojen kieltenopettajat ovat raportoineet opiskelijoiden ruotsin kielen taitojen heikentyneen huomattavasti (Nordqvist Palviainen & Jauhojärvi-Koskelo 2009, 125). Tutkimusten mukaan jopa viidesosa opiskelijoista ei todellisuudessa saavuta vaadittua B1-taitotasoa kurssin aikana. Ratkaisuna tähän ongelmaan useat yliopistot ovat alkaneet tarjota opiskelijoille vapaaehtoista kielitaidon tasokoetta ja mahdollisuutta osallistua valmentavalle kielikurssille ennen pakollista kurssia. Haasteena on kuitenkin ollut resurssien löytäminen ja heikompien opiskelijoiden motivoiminen kurssin suorittamiseen. Lisäksi on pidetty kyseenalaisena, onko yliopiston tehtävä tarjota esimerkiksi kieliopin perusteiden opetusta opiskelijoille, jotka ovat peruskoulusta saakka opiskelleet kieltä. (Palviainen 2010a, 8, 15.)

Tampereen yliopiston kielikeskus suosittelee ruotsin opintojaksolla tarvittavan lähtötason saavuttamiseksi valmentavia ruotsin opintojaksoja joko verkko- tai lähiopetuksena opiskelijoille, jotka eivät ole suorittaneet ruotsin ylioppilaskoetta tai joiden arvosana ylioppilaskokeessa on korkeintaan C (UTA 2012a). Tampereen teknillisessä yliopistossa opiskelijat, joiden ruotsin kielen ylioppilaskokeen arvosana on B-kielessä korkeintaan C tai A-kielessä B tai A, sekä opiskelijat, jotka eivät ole osallistuneet ruotsin ylioppilaskokeeseen, suorittavat ennen Ruotsia tekniikan opiskelijoille -opintojaksoa lähtötasotestin, jonka perusteella heikoimmat opiskelijat ohjataan kertauskurssille. Kertauskurssin suoritettuaan opiskelija voi osallistua varsinaiselle tutkintovaatimuksiin kuuluvalle ruotsin opintojaksolle. (TUT 2012.)

2.3 Työelämän kielitaitovaatimukset

Kansalliskieliselvityksen (2011, 12) mukaan kielitaidon merkitys on kasvanut työelä-mässä työn kulttuurin muututtua fyysisestä työnteosta enemmän tietointensiivisyyttä ja ongelmanratkaisua painottavaksi. Kuten edellä on todettu, ruotsin kielen erityinen asema Suomessa on varmistettu lainsäädännöllä, ja työelämän – eritoten julkisen sektorin – kannalta keskeisimpiä ovat kielilaki ja laki julkisyhteisöjen henkilöstöltä vaadittavista kielitaidoista (Karjalainen & Lehtonen 2005, 16). Kielilailla (423/2003) pyritään tur-vaamaan kansalaisten tasavertaiset kielelliset oikeudet ja palvelun saaminen omalla äidinkielellään, ja laissa julkisyhteisöjen henkilöstöltä vaadittavista kielitaidoista (424/2003) säädetään suomen ja ruotsin kielen taitoa koskevista kelpoisuusvaatimuksis-ta, valtionhallinnon kielitutkinnoista ja tutkintomenettelystä. Kansalliskieliselvityksessä (2011, 12) muistutetaan, että myös perustuslaissa mainitut kummankin kieliryhmän si-vistykselliset ja yhteiskunnalliset tarpeet vaikuttavat eri ammattien kielitaidon tarpeisiin.

Suomenkielisten ruotsin kielen käyttö ja osaamisen tarve vaihtelevat työnantajasektoreittain ja työn luonteen mukaan. Suhteellisesti yleisintä ruotsin käyttö on valtiosektorilla, yksityisissä yrityksissä sekä järjestöjen ja säätiöiden työpaikoissa ja vähäisintä puolestaan seurakuntien työpaikoissa. Julkisella sektorilla kielilainsäädäntö luonnollisesti vaikuttaa kielitaitovaatimuksiin, vaikka monissa suurissa viranomaisissa ruotsinkielinen yksikkö tai jaosto huolehtiikin kielilain edellyttämien kielellisten oikeuksien turvaamisesta. Tämä vähentää suomenkielisten tarvetta käyttää työssään ruotsia. (Karjalainen & Lehtonen 2005, 26, 140–141, 154.) Kansalliskieliselvityksessä (2011, 17) todetaankin, että ruotsinkielisten kielellisistä oikeuksista huolehtiminen jätetään useissa viranomaisissa äidinkielenään ruotsia puhuvien vastuulle riippumatta näiden todellisista työnku-vista. Tämä on seurausta siitä, että työhönotossa tarvittava ammattitaito menee usein kielitaitovaatimusten edelle, mikäli tehtävään on vaikea rekrytoida henkilöitä, joilla on sekä vaadittava ammatti- että kielitaito. Näin ollen kaksikielisessäkään viranomaisessa kaikilta yksittäisiltä työntekijöiltä ei vaadita kaikkien työtehtävien hoitamista kahdella kielellä (Karjalainen & Lehtonen 2005, 154).

Yksityisellä sektorilla monilla työpaikoilla ulkomaalaisten yhteistyökumppaneiden tai asiakkaiden kanssa asioidessa englanti on pääasiallinen käytetty kieli, mutta ruotsia käytetään erityisesti tehtävissä, joissa ollaan tekemisissä muiden Pohjoismaiden kanssa. Ruotsin kielen osaamisen merkitys korostuu myös suomenruotsalaisten kanssa asioidessa, etenkin asiakaspalvelutehtävissä. (Karjalainen & Lehtonen 2005, 140–141.) Myös johtaja- ja asiantuntija-ammateissa kielitaito on muun laajan osaamisen ohella välttämä-tön väline ja edellytys ammatissa toimimiselle. Lisäksi on ammatteja, joissa kieltä ei voida pitää keskeisenä työvälineenä, mutta jotka silti edellyttävät yhteydenpitoa yli kielirajojen tai työskentelyä toisen kieliryhmän edustajien kanssa. Elinkeinoelämän keskus-liiton EK:n tutkimuksen mukaan ruotsin kielen taito rekrytointiedellytyksenä vaihtelee toimialoittain. Vuonna 2009 palvelualan työnantajista 55 prosenttia edellytti työhönotossa ruotsin osaamista, kun vastaavat prosenttiosuudet teollisuudessa ja rakennus-alalla olivat 45 ja 30. (Kansalliskieliselvitys 2011, 13–14.)

Sajavaaran (2000, 156) mukaan nuoret virkamiehet eivät enää pidä ruotsia itsestään selvänä kommunikointikielenä ruotsalaisten kanssa, vaan sen sijaan käyttävät usein englantia, sillä omaan englannin kielen taitoon luotetaan enemmän kuin ruotsin. Myös asenteet ja stereotypiat saattavat toisinaan aiheuttaa vastentahtoisuutta käyttää ruotsia, vaikka sitä kohtalaisesti osaisikin. Sekä Karjalainen ja Lehtonen (2005, 141) että Sajavaara (2000, 166) toteavat, että monilla työpaikoilla omaa ruotsin kielen taitoa pidetään puutteellisena ja sen parantamiseen oltaisiin halukkaita panostamaan. Myös Kansalliskieliselvitys (2011, 18) esittää varovaisen arvion, että noin kolmannes suomalaisista ei ole lainkaan opiskellut ruotsia, mutta niiden, jotka eivät omasta mielestään hallitse ruotsia, osuus on paljon suurempi, noin 45 prosenttia.

Vaikka muodollinen kielten opiskelu ja etenkin aikuisten kielikoulutus on lisääntynyt runsaasti viime vuosina, ei suomalaisten kielitaito ole kovin monipuolinen, ja viime aikoina onkin kannettu huolta siitä, että muiden vieraiden kielten kuin englannin, ruot-sin ja saksan taitajia ei ole riittävästi työelämän tarpeisiin (Sajavaara 2000, 20, 23). Etenkin tulevaisuuteen suuntautuneet tutkimukset painottavat uusien kielien osaamisen ja kulttuurien tuntemisen merkitystä työelämässä (Karjalainen & Lehtonen 2005, 14). Palviaisen (2010b) mukaan EK raportoi heinäkuussa 2010, että ruotsin kielen taidon kysyntä työnantajien keskuudessa oli laskenut 15 prosenttiyksikköä vuosina 2005–2009, kun venäjäntaitajien tarve oli samanaikaisesti kasvanut. Sitran Suomi 2015 -ohjelman loppuraportissa Jakobson (2003, 30) puolestaan toteaa, että Suomen koulujärjestelmän tulisi panostaa Kiinan kielen ja kulttuurin tuntemuksen opettamiseen, jotta yritysmaailmassa voitaisiin vastata Kiinan kasvun asettamiin haasteisiin paremmin.

Ihan mielenkiintoinen gradun pätkä, mutta tuokin olisi ollut parempi suomeksi.

gradu kirjoitti:Suurin osa kaksikielisistä perheistä lähettää lapsensa ruotsinkieliseen kouluun, sillä suomen kielen valta-asema edesauttaa kielen oppimista koulun ulkopuolellakin.

Suomeksi: Suurin osa kaksikielisistä perheistä lähettää lapsensa ruotsinkieliseen kouluun, sillä ruotsinkielinen koulutus takaa muun muassa löysemmän arvostelun kirjoituksissa ja kiintiöt parhaille koulutusaloille.

gradu kirjoitti:...Svenska Finlands folkting, joka työskentelee ruotsinkielisen väestön kielellisten oikeuksien ja tasa-arvon turvaamiseksi.

Suomeksi: Svenska Finlands folkting, joka työskentelee ruotsinkielisen väestön kielellisten oikeuksien ja etuoikeuksien turvaamiseksi.

Eräs pakon kannattaja tuossa ketjussa saarnaa näin:

Itse JKK:ssa opiskelleena ymmärrän opiskelijoiden myönteistä asennetta ruotsiin. Opiskelijat ovat tulevia ammattilaispolitikkoja tai liike-elämän vaikuttajia, jotka ymmärtävät laillisuuden kunnioittamisen ja liikemahdollisuuksien päälle. Suomi on kaksikielinen maa, vaikkakin kaksikielisyys onkin erittäin alueellista.

Tampereella opiskelevat johtajat kuitenkaan harvoin jäävät Tampereelle johtamaan. Moni JKK:n alumni toimii korkealla Suomen politiikassa. Koulun kunta-alan opetus on ainutlaatuista koko Suomessa, joten monet päätyvät myös kaksikielisiin kuntiin asiantuntijoiksi. Olisi hullua jättää iso joukko mahdollisia työpaikkoja itsensä ulottumattomiin, koska joillakin muilla on asenteellisia ongelmia molempien kansallikieltan oppivelvollisuutta vastaan.

Suomi ei ole yksin maailmassa, vaan muut pohjoismaat ovat meidän lähimmät vertailukohtamme johtamiskulttuurin saralla.

JKK:n opintoihin kuuluu myös jonkin verran poliittista filosofia, joten suurin osa opiskelijoista ymmärtää molempien kansalliskielten oppivelvollisuuden olevan Rawlsin oikeudenmukaisuusteorian mukainen järjestely. Kun keskustelimme asiasta jollain tunnilla, niin suurin osa kanssaopiskelijoistani oli positiivisen neutraaleja molempien kansalliskielten opettamiseen. Ainoa ruotsia vastustava kommenti taisi olla, että kieli vie toisen kielen paikan. Mitä muuta kieltä kuin molempia kansalliskielä kunta-johtamista opiskeleva tarvitsisi työssään? Väitteen esittänyt saksanopiskelija taisi kuitenkin itsekin ymmärtää, että kyse on kestämättömästä argumentista.

Ruotsia vastustava Tampereen yliopiston hyvinvointipalveluiden perussuomalainen professori taustajoukkoinen, kansallismielisen Suomalaisuuden Liiton ja uuskielisen SL:n sisarjärjestö VapaaKielivalinta kanssa, herättää opiskelijoissa lähinnä myötähäpeää. Sieltä kuuluu juuri sellaisia persuretorisia väitteitä, että todistustaakka on molempien kansalliskielten oppivelvollisuuden puolustajilla ja ”hyvinvointitaakka”.

Eräs pakon kannattaja tuossa ketjussa saarnaa näin:
---
JKK:n opintoihin kuuluu myös jonkin verran poliittista filosofia, joten suurin osa opiskelijoista ymmärtää molempien kansalliskielten oppivelvollisuuden olevan Rawlsin oikeudenmukaisuusteorian mukainen järjestely. Kun keskustelimme asiasta jollain tunnilla, niin suurin osa kanssaopiskelijoistani oli positiivisen neutraaleja molempien kansalliskielten opettamiseen. Ainoa ruotsia vastustava kommenti taisi olla, että kieli vie toisen kielen paikan. Mitä muuta kieltä kuin molempia kansalliskielä kunta-johtamista opiskeleva tarvitsisi työssään? Väitteen esittänyt saksanopiskelija taisi kuitenkin itsekin ymmärtää, että kyse on kestämättömästä argumentista. Ruotsia vastustava Tampereen yliopiston hyvinvointipalveluiden perussuomalainen professori taustajoukkoinen, kansallismielisen Suomalaisuuden Liiton ja uuskielisen SL:n sisarjärjestö VapaaKielivalinta kanssa, herättää opiskelijoissa lähinnä myötähäpeää. Sieltä kuuluu juuri sellaisia persuretorisia väitteitä, että todistustaakka on molempien kansalliskielten oppivelvollisuuden puolustajilla ja ”hyvinvointitaakka”.

Pakkoruotsi ei ole oikeudenmukaisuutta vaan äärimmäistä epäoikeudenmukaisuutta, ajattelemattomuutta ja huonoa hallintoa.

Rawlsin mukaan oikeudenmukaisuutta etsittäessä päädytään
- valitsemaan oikeus vapauteen (yksilöllä tulee olla oikeus niin suuriin perusvapauksiin, kuin sopii yhteen muiden kansalaisten samojen vapauksien kanssa)
- eriarvoisuudet on järjestettävä siten, että yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevat hyötyvät niistä ja ne liittyvät kaikille avoimiin virkoihin virkoihin

Miten ihmeessä johtamiskoulutettavat saisivat näihin periaatteisiin sisällytettyä pakkoruotsin
- joka on vailla perusteita, missään ei viiden prosentin vähemmistön kieli ole kaikille pakollinen (iiri olisi ainoa ehdokas tässä, mutta kyse ei ole muiden kielestä vaan enemmistön omien esivanhempien kielestä – sitä paitsi iiri ei ole vastaavassa määrin pakollinen Irlannissa kuin pakkoruotsi Suomessa)
- joka tehokkaasti estää maahanmuuttajien kotoutumista ottamalla aikaa ja voimia heidän kotikieltensä sekä suomen ja englannin opiskelulta
- joka tekee opiskelun vaikeammaksi niille, joille kielten oppiminen on merkittävästi vaikeampaa
- joka vie aikaa ja voimia niiltä, joiden tulisi saada keskittyä muihin aineisiin, kuten matematiikkaan, luonnontieteisiin, tekniikkaan,…
- jonka mukana kulkee merkillinen määrittely, että jokaisen suomalaisen identiteettiin tulee kuulua ruotsin kieli!!!

Ne ryhmät, jotka ratkaisevasti kärsivät pakkoruotsista ovat monin verroin suurempia kuin se kielivähemmistö, jonka mukasuojelemiseksi pakko on rakennettu!

Pakkoruotsi on rakennettu aikana, jolloin osaamistarpeet ja maan monikielistyminen ja monikulttuuristuminen eivät olleet lainkaan nykyisellä tasolla ja jolloin nyt rakennettavaa moniarvoista tulevaisuutta ei osattu odottaa.

Myötähäpeää tässä tuntee niitä kohtaan, jotka kehtaavat esittää pakkoruotsin jonkin oikeudenmukaisuusperiaatteen mukaisena!

Pakkoruotsi on lähes kaikille kohtuuton – paitsi niille kielilahjakkaille, joille muutama kieli sinne tai tänne ei tunnu missään. Heistä tulee ilmeisesti kasvatustieteilijöitä, poliitikkoja ja virkamiehiä, jotka sitten riemulla pompottavat muitten lapsia näillä kohtuuttomilla vaatimuksilla. Nämä viran puolesta pompottavat ovat kovakalloista ja kovasydämistä porukkaa.

Erikoista, että "JKK:ssa opiskellut" pakottaja ei uskalla esiintyä omalla nimellään, vaikka vetoaa lain kunnioittamiseen.

Ehkä hän tajuaa sisimmässään, että LAKI ei läheskään aina ole sama kuin OIKEUS, oikeudenmukaisuudesta nyt puhumattakaan!

Tervetuloa vaan tänne Tampereelle väittelemään laista, oikeudesta ja oikeudenmukaisuudesta!

Terveisin
Juha Vilhelm Lehtonen

https://www.facebook.com/kielipoliitikko?ref=tn_tnmn

PS. Kyseessä taitaa olla NRR:n "vanha ystävä"...

JV Lehtonen kirjoitti:Erikoista, että "JKK:ssa opiskellut" pakottaja ei uskalla esiintyä omalla nimellään ---
PS. Kyseessä taitaa olla NRR:n "vanha ystävä"...

Lienet oikeassa. Nimimerkki on käännettynä JKK:n johtajan nimi, aika erikoinen valinta.