Miten nuoret puhuvat pakkoruotsista
Lähetetty: 04.10.2013 07:40
Tässä lukiolaisen pitkää ruotsia lukevan tytön tuore blogipostaus::
"Ensimmäinen pitkän ruotsin tunti yli vuoteen tuntui tänään tosi hämmeltävältä ja masentavalta - "ollaanksme muka käyty tää" oli koko tunnin mun mielessä. Onneksi en taida olla ainoa jolla on tällaset fiilikset. Tuntuu vähän, että kaikki mun koululaiset sanoo olevansa huonoi ruotsissa. Ehkä meille on vaan laitettu vähän liian korkeet odotukset? Mulle ruotsi on ollu pakkopullaa siitä asti kun sen nelosella alotin, enkä ikinä ole kokenut oppivani paljoa. Osaksi se on varmaan omasta motivaatiosta kiinni. Kuitenkin ala-asteella olin ihan yhtä huono enkussa, mutta yläasteella enkku yhtäkkiä alkoi tuntumaan helpolta, kun taas ruotsi vaikeni entisestään. Mietin vaan että mistä tää johtuu, onko se sitten se "pakkoruotsi" nimitys vai ihan nuorten laiskuus, että monilla ruotsin kielen opiskelu ei vaan suju. Nyt pitää vaan yrittää parhaansa, äsken onnittelin itseäni kun suomensin lyhyen ruotsin kappaleen 40 minuutissa. Tästä se lähtee se opiskelu!"
Siis hän moittii itseään, kertoo ettei ruotsi ole koskaan napannut (vaikka vanhemmat ovat viisaasti valinneet hänelle neloselta alkavan ruotsin) ja että nytkin on käyttänyt 40 minuuttia lyhyen kotiläksyn kääntämiseen.
Tämä on siis realismia.
---
Olen kuunnellut sivusta lukiolaisten ajatuksia pakkoruotsista. Monia kalvaa ajatus, että ne ovat laiskoja, jotka eivät ruotsista selviydy. Näin on saatu kansakunta syyllistettyä. Tämän vuoksi moni arastelee omien ongelmiensa esiinnostamista - ja moni tuomitsee ne, jotka ongelmista puhuvat.
Osa on avoimesti pakkoa vastaan ja perustelee sitä usein joko vanhempiensa kokemuksella, "isä on monikansallisen yrityksen leivissä eikä ole ikinä ruotsia tarvinnut", tai sitten yleisemmällä filosofisella kysymyksellä "miksi juuri ruotsi?". Heillä nimenomaan on minusta terve itsetunto, ei mikään asenneongelmia.
Pakon puolustajat taas kertovat, että heillä on suomenruotsalaisia ystäviä ja että Suomi nyt vain on kaksikielinen. Tässä siis kaksikielisyys on nostettu pakon perusteeksi vastoin lakien tulkintaa ja muiden maiden käytäntöä ja nähdään pakkoruotsi jonain, mitä suomenruotsalaisilla on oikeus odottaa ikään kuin vastavuoroisuuutena.
Moni siirtyy pikkuhiljaa pakon kannalta kritisoimaan sitä muttei suoraan. Ensin tulee vaihe, jolloin pakkoruotsille on vaihtoehtona jokin muu pakko - pakkovenäjä tai pakollisia kieliopintoja useista eri kielistä. Tuntuu, että nuoret (kuten monet isommatkin) ovat niin tottuneet ajattelemaan, että tässä asiassa on oltava jotain pakkoa. Lisäksi omien käsitysten muuttaminen kerralla on aika kova juttu, välivaiheiden kautta tehtynä se ei tunnu takinkäännöltä.
"Ensimmäinen pitkän ruotsin tunti yli vuoteen tuntui tänään tosi hämmeltävältä ja masentavalta - "ollaanksme muka käyty tää" oli koko tunnin mun mielessä. Onneksi en taida olla ainoa jolla on tällaset fiilikset. Tuntuu vähän, että kaikki mun koululaiset sanoo olevansa huonoi ruotsissa. Ehkä meille on vaan laitettu vähän liian korkeet odotukset? Mulle ruotsi on ollu pakkopullaa siitä asti kun sen nelosella alotin, enkä ikinä ole kokenut oppivani paljoa. Osaksi se on varmaan omasta motivaatiosta kiinni. Kuitenkin ala-asteella olin ihan yhtä huono enkussa, mutta yläasteella enkku yhtäkkiä alkoi tuntumaan helpolta, kun taas ruotsi vaikeni entisestään. Mietin vaan että mistä tää johtuu, onko se sitten se "pakkoruotsi" nimitys vai ihan nuorten laiskuus, että monilla ruotsin kielen opiskelu ei vaan suju. Nyt pitää vaan yrittää parhaansa, äsken onnittelin itseäni kun suomensin lyhyen ruotsin kappaleen 40 minuutissa. Tästä se lähtee se opiskelu!"
Siis hän moittii itseään, kertoo ettei ruotsi ole koskaan napannut (vaikka vanhemmat ovat viisaasti valinneet hänelle neloselta alkavan ruotsin) ja että nytkin on käyttänyt 40 minuuttia lyhyen kotiläksyn kääntämiseen.
Tämä on siis realismia.
---
Olen kuunnellut sivusta lukiolaisten ajatuksia pakkoruotsista. Monia kalvaa ajatus, että ne ovat laiskoja, jotka eivät ruotsista selviydy. Näin on saatu kansakunta syyllistettyä. Tämän vuoksi moni arastelee omien ongelmiensa esiinnostamista - ja moni tuomitsee ne, jotka ongelmista puhuvat.
Osa on avoimesti pakkoa vastaan ja perustelee sitä usein joko vanhempiensa kokemuksella, "isä on monikansallisen yrityksen leivissä eikä ole ikinä ruotsia tarvinnut", tai sitten yleisemmällä filosofisella kysymyksellä "miksi juuri ruotsi?". Heillä nimenomaan on minusta terve itsetunto, ei mikään asenneongelmia.
Pakon puolustajat taas kertovat, että heillä on suomenruotsalaisia ystäviä ja että Suomi nyt vain on kaksikielinen. Tässä siis kaksikielisyys on nostettu pakon perusteeksi vastoin lakien tulkintaa ja muiden maiden käytäntöä ja nähdään pakkoruotsi jonain, mitä suomenruotsalaisilla on oikeus odottaa ikään kuin vastavuoroisuuutena.
Moni siirtyy pikkuhiljaa pakon kannalta kritisoimaan sitä muttei suoraan. Ensin tulee vaihe, jolloin pakkoruotsille on vaihtoehtona jokin muu pakko - pakkovenäjä tai pakollisia kieliopintoja useista eri kielistä. Tuntuu, että nuoret (kuten monet isommatkin) ovat niin tottuneet ajattelemaan, että tässä asiassa on oltava jotain pakkoa. Lisäksi omien käsitysten muuttaminen kerralla on aika kova juttu, välivaiheiden kautta tehtynä se ei tunnu takinkäännöltä.
