vapaakielivalinta.fi

Ottaen huomioon että minä olin yksi joka kirjoitti näitä tappouhkauksiakin inhottavampia "toki mutta"-vastineita ihan hänelle henkilökohtaisesti, tämä yksi osa kuulostaa erityisen pahalta:

Kun ihminen kirjoittaa "toki tuomitsen uhkailut, mutta. . .", luen sen niin, että uhkailut eivät oikeasti merkitse mitään ja ovat jopa jollain lailla ymmärrettäviä, koska yhteiskunnassa on virhe, joka täytyy korjata.

(Muistaakseni käytin itse kirjaimellisesti tuota sanamuotoa). En nyt oikein ymmärrä tätä. Siis se, että tuomitsen uhkailut, tarkoittaa kirjaimellisesti sitä, että tuomitsen uhkailut. Mutta toimittaja itse jatkaa linjalla, jossa puhutaan uhkailusta, nostetaan se yksi uhkailija edustamaan kaikkia, ja sitten väitetään ettei siitä yhteiskunnallisesta epäkohdasta -- ja tavasta, jolla hän itse sitä käsittelee, ei saisi puhua.

Olisi mielenkiintoista tietää, kokeeko toimittaja itse millään muotoa, että jossain vaiheessa menisi esimerkiksi raja sen suhteen, miten itse voi asiaa propagoida ilman että muiden ihmisten ärsytyskynnyksen ylittyminen tulisi enemmän ymmärrettäväksi. Vai olemmeko me aina loputtomasti vain itse syypäitä, jos minkään asteista keskustelua ei edes voi yrittää?

Aiheesta viis. Siitäkin viis, minkä takia uhkauksia lähetetään. Siitäkin viis, lähettääkö niitä yksi ahdistunut henkilö vai kokonainen raivoava ryhmä. Ja vielä siitä viis, kuka uhkauksia saa.

No mutta tuohan ei siis missään nimessä kuitenkaan pidä paikkaansa. Kirjoittaja itse tässä yrittää kovasti luoda kuvaa, jonka mukaan jopa juuri tämän taustalla olevan yhteiskunnallisen kysymyksen nostaminen esillä on vakavampaa kuin tappouhkaus itsessään!

Nettiuhkailuista on tehty valtavan iso juttu. Vähättelemättä yhtään asiaa, tuntuu kuitenkin ajoittain kuin tehtäisiin tikusta asiaa. Sosiaali- ja terveyssektorilla työntekijät saavat käytännön työtilanteissa asiakkailta erilaisia uhkauksia jatkuvasti ja joutuvat myös fyysisen väkivallan kohteiksi. Opettajille ja poliiseille kaikenlaiset uhkailut ovat tuttuja asioita. Kaikki asiakaspalvelutyössä olevat saavat ajoittain kuulla erilaisia herjauksia.

Eräs poliisi-kansanedustaja sanoi äskettäin, että uhkauksista ei kannattaisi kertoa julkisuudessa. Ehkä sitä neuvoa kannattaisi noudattaa.

En kommentoi vaan kerron, että minullekin kerran eräs oppilas huomautti: "Jos olisit nuorempi mies, niin löisin sulta hampaat kurkkuun." Olin toistuvasti vaatinut häntä olemaan hiljaa ja menemään paikalleen. Ja hänen kannaltaan jotain kurjaa varmaan oli tapahtunut. En tehnyt mitään ilmoitusta kenellekään, kerroin vain parille kollegalle ja esimiehelle myöhemmin, ja tämä sanoi, että olisi voinut olla syytteen paikka.

Jokin paloi nuorukaisen sisällä. Myöhemmin kuulin, että hän oli kouluvuosien jälkeen ajanut puuta päin, muttei onneksi menettänyt henkeään. Kerran muuan toinen tapaus kertoi, että "jos... niin mä kyllä tapan.." Muttei sanonut suoraan minua tappavansa.

Elämä jatkuu.

Mä tavallaan toivoisin että saisin jotain uhkailuja. Kehystäisin ne seinälle, pitäisin niistä hirveästi meteliä ja vaatisin Hesarilta kannanottoa asiaan

"Olisi mielenkiintoista tietää, kokeeko toimittaja itse millään muotoa, että jossain vaiheessa menisi esimerkiksi raja sen suhteen, miten itse voi asiaa propagoida ilman että muiden ihmisten ärsytyskynnyksen ylittyminen tulisi enemmän ymmärrettäväksi."

Jotain tapahtui sarjan "Suomi on ruotsalainen" myötä. Vaikka kielikysymyksessä oli jo vuosia ollut tapana sensuroida ja kirjoittaa diipadaapaa, tuossa ohjelmassa ja sille annetussa virallisessa suitsutuksessa mentiin kaikkien rajojen yli. Koko suomalaisuuden olemassaolo nollattiin propagandan keinoin, painotuksin, unohduksin, värityksin ja tarkoitushakuisin välispiikein - mutta mediassa tätä kutsuttiin "asialliseksi historiaohjelmaksi". Tälle sarjalle ja sen käsitykselle suomalaisuudesta ja suomalaisten historiasta ei noussut mitään vastavoimaa. Ihmisten kriittiset kommentit koottiin ylen sivuilla yhteen ketjuun, jonka latautuminen kesti minuutteja - keskustelukin tukahdutettiin, kritiikki ohitettiin vihapuheena. Tuo ohjelma olisi pitänyt nauraa lättänäksi, mutta se nostettiin malliksi hyvästä dokumentista. Tällainen rikkoo yhteiskuntarauhan.

Samaan aikaan folktingetin Ahtisaaripaperi oli sanellut kielipolitiikan realiteetit: pakkoruotsi ei vain säilynyt peruskoulussa vaan se oli varhaistettu alakouluun, ruotsinopettajia oli päätetty kouluttaa lisää, kansalliskielistrategia oli pelkkää ruotsin kielen vahvistamista, pakon lupailtiin jatkuvan kaikilla kouluasteilla ikuisesti...

Taustalla oli vaalit, joissa oli selkeästi saatu eduskuntaan enemmistö pakkoruotsiin kriittisesti suhtautuvia edustajia, joiden kriittisyys oli vaiennut välittömästi vaalien jälkeen. Jopa pakkoon kriittisesti suhtautunut opetusministeri oli alkanut puhua samaa liturgiaa ruotsin merkityksestä ja kaksikielisyyden rikkaudesta kuin edeltäjänsä. Oli oikein julkeasti osoitettu, että demokraattisin keinoin mitään ei saavuteta kielipolitiikassa.

Noin on pedattu kielipoliittista umpikujaa. Joku tarttui sitten uhkailuun hetkenä, jolloin media odotti pääsyä revittelemään vihapuheesta, jotta kielipolitiikka unohtuisi, jotta unohtuisi miten epäreilua pakko on monikielistyvässä yhteiskunnassa, jossa pitäisi puhua kunnioituksella ihmisten erilaisista taustoista ja taidoista ja tavoitteista.

Pakolle ei näytä olevan enää mitään perusteluja, joten tämä vihapuhemelske on ainoa, millä sitä voidaan pönkittää. Kielivapauden kannattajista piirretään karikatyyriä: jos ennen olimme kirjoitustaidottomia, kateita ja alemmuudentuntoisia, kelvottomia kasvattajia, niin nyt olemme myös rikollisia uhkailijoita.

Tälläkö kaksikielisyysilluusio vahvistuu?

Jos halutaan nyt käydä keskustelua uhkauksista - jotka mielestäni ovat todella inhottavia ja tuomittavia - uhkaukset on irrotettava kieliteemasta ja yhdistettävä muiden vaikuttajien saamiin uhkauksiin puolue- ja kielitaustasta riippumatta. Niin kauan kuin jokaiseen artikkeliin uhkauksista liittyy muistutus, että tässä on kyse vihasta nimenomaan ruotsinkielisiä kohtaan, kyse ei ole ilmaa puhdistavasta "me kaikki uhkailua vastaan" -teemasta vaan syytöksistä nimenomaan kielivapauden kannattajia kohtaan.

Kielikeskustelussa nuori, pakon hyväuskoinen ystävä kirjoittaa "ruotsi vaapaaehtoiseksi" -aloitteen allekirjoittajille näin: "Miten voi olla tappiollista se, että "pakotetaan" opiskelemaan toista virallista kieltämme? --- Lopettakaa kitinä, opetelkaa arvostamaan maatamme."

Ja kenelle nuori mies nämä sanansa osoittaa? Kaikille pakon kriitikoille:
- sotaveteraanille, joka vastustaa pakkoa,
- maailmaa nähneelle tutkijalle, joka vastustaa pakkoa,
- akateemisille vanhemmille, jotka vastustavat pakkoa,
- opettajille ja historijoitsijoille, jotka vastustavat pakkoa,
- nuorille vastavalmistuneille tai tuleville ammattilaisille, jotka vastustavat pakkoa,
- koko laajalle pakon vastustajien joukolle, joka gallupista riippuen on 65-80% otoksesta.

Ei kukaan järkevä ihminen kuittailisi näin tuollaiselle joukolle, ikään kuin he kaikki olisivat kitisijöitä vailla arvostusta maatamme kohtaan. Tällainen puhe osoitetaan aina sille median muovaamalle karikatyyrille pakon vastustajista, "amispersuille" ja "metsäugreille", jotka (näin annetaan ymmärtää) vihaavat korkeakulttuuria, halveksivat sivistystä, eivät tunne historiaa ja - ja nyt vielä lähettävät uhkauksia tai ainakin komppaavat niitä.

Näin ei voi rakentaa avointa ja kunnioittavaa keskusteluilmapiiriä.

viesti nimimerkiltä SPP 14:43

Ihmisten uhkailu on tuomittavaa, voin allekirjoittaa periaatteessa jokaisen sanan, mitä toimittaja kirjoittaa. Silti jokin tökkii.

Arvostan demokratiaa, oikeudenmukaisuutta, puolueettomuutta ja totuutta. Lehdistössä arvostaisin monipuolista tutkivaa journalismia, en virallisen vallitsevan totuuden pakkosyöttöä.

Tiedetäänkö, kuka oikeasti oli viestien takana? Asialla ei artikkelin mukaan ole väliä, mutta rivien välistä selviää, että syyllinen ja motivaatio on selvillä.

Tämän päivän paperiversiossa oli artikkeli kansallisuusaatteesta, kirjoittajana Öfors, kaikki hyvin, kunnes artikkeli pääsi varsinaiseen asiaan, perussuomalaisiin ja heidän käsitykseensä kansallisuusaatteesta. Sanomattakin on selvää, että se on valheellista ja vahingollista, toisin kun jokin toinen maassamme täysillä kukoistava nationalismi ja nurkkapatriotismi. Näissä liikkeissä on eroja, toisella on valtaa, toisella ei.

Hyviä kommentteja, NRR, etenkin 16.6. 08.31 lähetetty ansaitsisi päästä Hesarin mielipiteisiin.

NRR, todella hyvin analysoitu kahdessa viimeisessä omassa kommentissasi. Olisi kiva jos tämänkaltaisille puheenvuoroille saisi laajan yleisön.