#33
Lukematon viesti
Kirjoittaja JV Lehtonen » 17.09.2013 22:38
Valtioneuvosto ehdotti vuonna 2006 kielilainsäädännön soveltamisesta koskevassa
kertomuksessaan, että kansalliskielten opetuksen riittävyyttä tulee arvioida sen
valossa, saavatko oppilaat suomen ja ruotsin kielen opetusta siten, että heidän
kielellinen valmiutensa on sopusoinnussa perustuslain kielellisten oikeuksien toteutumisen
kanssa.
Suomen ja ruotsin nimeämisestä kansalliskieliksi voidaan katsoa seuraavan, että
kummankin kielen osaaminen kuuluu yleissivistykseen, josta koululaitoksen tulee
huolehtia. Näin ollen ruotsin ja suomen kielen opetusta toisena kotimaisena
kielenä ei tarvitse perustella vain sillä, että kieltä on osattava voidakseen pärjätä
tietyissä ammateissa ja että kielilaki edellyttää virkamiehiltä tiettyjä kielitaitoja.
Perusteet kummankin kansalliskielen osaamiselle juontavat juurensa syvemmältä
yhteiskunnasta ja kulttuuriperinnöstä. Ruotsin osalta kielitaidon tarvetta vahvistaa
myös yhteenkuuluvuus muuhun Skandinaviaan yhteisen historian, perinteiden,
työelämän, sukulaisuuden, kulttuurin ja tiedonvälityksen perusteella.
Ruotsinkielisten koulujen oppilaiden suomen kielen taitojen tarve on käytännössä
useimmiten itsestäänselvyys, eikä vaadi erillisiä perusteluja.
Perustuslain 17 §:n 2 momentissa säädetty oikeus käyttää omaa kieltä, suomea
tai ruotsia, tuomioistuimessa ja muussa viranomaisessa, merkitsee subjektiivista
oikeutta omaan kieleen. Kielilain 19 §:n 3 momentin ja sen perustelujen mukaan
virkamiehen on käytettävä sitä kieltä, jota hän kuulee tai ennalta tietää asianosaisen
mieluiten käyttävän. Kielitaidon kannalta tämä tarkoittaa sitä, että virkamies,
esimerkiksi poliisi tai sairaanhoitaja, ei voi omaan riittämättömän kielitaitoonsa
vedoten valita tai vaihtaa kieltä, vaikka asianosainen osaisikin sitä
Kansalliskieliselvitys 2011