Juttu maksumuurin takana https://suomenkuvalehti.fi/paajutut/kun ... -suomessa/
Onko tämä Suomessa?
Kun kirjailija Kaj Korkea-aho lähettää postia kotiseudulleen, hän kirjoittaa kuoreen: 66600 Vörå. Silloin virkailija usein kysyy, meneekö tämä kotimaahan. Ruotsinkielisestä Pohjanmaasta tiedetään häkellyttävän vähän. Nyt pohditaan, muuttaako vöyriläinen KAJ kaiken.
Teksti Suvi Tuomisto
Maaliskuussa kirjailija Kaj Korkea-aho sai puhelun Helsingin Sanomista.
Se tietenkin ilahdutti.
Toimittaja kysyisi varmaan jotakin hänen kirjoistaan.
Useita romaaneja kirjoittaneen Korkea-ahon uusin teos oli viime vuonna Finlandia-ehdokkaana.
Vaikka ruotsiksi kirjoittavan Korkea-ahon teoksia oli käännetty aiemminkin, Äitiä etsimässä saavutti aiempaa laajemman suomenkielisen yleisön. Helsingissäkin oli alkanut käydä niin, että joku joskus pysäytti ruokakaupassa kiittääkseen kirjasta.
Tai ehkä Helsingin Sanomat oli kiinnostunut suositusta podcastista Ted & Kaj, joka täyttää tänä vuonna jo 10 vuotta.
Korkea-aho oli kuitenkin väärässä.
Toimittajan kysymys oli: Miltä tuntuu olla nimeltään Kaj?
Korkea-aho kertoi toimittajalle esimerkin suomenkielisestä isoäidistään.
Tämä ei koskaan oppinut eroa lapsenlapsensa ja huumoriyhtye KAJ’n välillä. Nähdessään otsikossa nimen KAJ hän tunsi joka kerta ylpeyttä lapsenlapsestaan.
Se kuvastaa hyvin sitä, etteivät suomenkieliset seuraa lainkaan ruotsinkielistä kulttuuria, Korkea-aho arvioi.
Nyt hän juo vissyä Café Regatan terassilla Helsingin Töölössä. On lämmintä ja aurinkoista, vaikkei ole vielä edes pääsiäinen.
Maaliskuun alkupuolella huumoriyhtye KAJ voitti Ruotsin Melodifestivalenin ja päätyi edustamaan Ruotsia Euroviisuihin. Korkea-aho sanoo olevansa yhä shokissa. Ylpeä kyllä, mutta hämmentynyt.
On niin käsittämätöntä, että Pohjanmaasta ja sen murteista nyt puhutaan. Sellaista ei ole tapahtunut, Korkea-aho sanoo.
Helsingissä on tiedetty ruotsinkielisestä Pohjanmaasta häkellyttävän vähän, vaikka alueella asuu noin 90 000 ruotsinkielistä.
Korkea-aho on kokenut sen itsekin. Hänellä on tapana lähettää postissa kasa kuitteja kirjanpitäjälleen Vöyrille.
Kuoreen hän kirjoittaa nimen, osoitteen ja loppuun: 66600 Vörå.
Melko usein postin henkilökunta kysyy: Onko tämä Suomessa?
Helsingissä Korkea-aho on nähty ennen kaikkea suomenruotsalaisena, ei pohjalaisena. Se näkyy oletuksissa.
Suomenkieliset ystävät olettavat kysymättä, että Korkea-aho on varakkaasta perheestä. Tai ainakin vahvasta kulttuuritaustasta.
Ei meillä ollut koskaan rahaa, Korkea-aho sanoo. Äiti oli töissä postissa, isä oli sairaanhoitaja. Ja mitä kulttuuritaustaan tulee, Korkea-aho on sukunsa ensimmäinen, joka meni yliopistoon.
Vähän aikaa sitten Korkea-aho päätyi ensimmäistä kertaa elämässään purjehtimaan.
Korkea-aho kertoi siitä ystävilleen, suomenkielisille. He nauroivat.
Mutta sinähän olet suomenruotsalainen! Totta kai sinä purjehdit!
Korkea-ahoa kummastutti. He olivat tunteneet jo 15 vuotta. Kai nämä nyt tiesivät, ettei hän ole koskaan harrastanut purjehdusta.
Suomenruotsalaiset ovat poikkeuksellinen kielivähemmistö, kansainvälisesti kiinnostava erityistapaus. Vähemmistö, joka on hyvinvoiva, etuoikeutettu ja vieläpä konfliktiton. Ei maailman vähemmistöillä yleensä ole sellaista roolia.
Siitä Riie Heikkilä kiinnostui, kun lähti tekemään väitöstutkimusta. Hän halusi tutkia suomenruotsalaisten makua ja kulttuuripääomaa. ->
KAJ:n vanavedessä media nostaa ihaillen ja myötätuntoisesti Pohjanmaan yksikielistä ruotsinkielisyyttä
Re: KAJ:n vanavedessä media nostaa ihaillen ja myötätuntoisesti Pohjanmaan yksikielistä ruotsinkielisyyttä
Suomenruotsalaiset ovat poikkeuksellinen kielivähemmistö, kansainvälisesti kiinnostava erityistapaus. Vähemmistö, joka on hyvinvoiva, etuoikeutettu ja vieläpä konfliktiton. Ei maailman vähemmistöillä yleensä ole sellaista roolia.
Siitä Riie Heikkilä kiinnostui, kun lähti tekemään väitöstutkimusta. Hän halusi tutkia suomenruotsalaisten makua ja kulttuuripääomaa.
Mutta nopeasti kävi selväksi, ettei yhtenäistä suomenruotsalaisuutta oikeastaan ole olemassa. Käsite oli luotu ylhäältä päin.
Nationalismin levitessä oli syntynyt käsitys siitä, että kieli ja kansa kuuluvat yhteen. Sitä ennen eri puolilla rannikkoa oli ollut hajanaisia yhteisöjä, joissa puhuttiin ruotsia.
Kansallisaatteen myötä myös kaikki autonomisessa Suomessa ruotsia äidinkielenään puhuvat niputettiin samaksi joukoksi. Suomenkielisten mielissä ruotsinkielisyys yhdistyi vain aatelisuuteen ja korkeaan asemaan yhteiskunnassa. Samoihin mielikuviin eivät mahtuneet ne maanviljelijät, joiden äidinkieli sattui olemaan ruotsi.
Mielikuvat saivat kehittyä rauhassa, koska pitkään kieliryhmät elivät omissa kuplissaan. Vasta kaupungistumisen myötä Suomeen syntyi varsinainen kaksikielisyys.
Mutta lähinnä juuri kaupunkilaiset kaksikielistyivät. Tänä päivänäkin Pohjanmaan maaseudulla on kaksikielisiä perheitä merkittävästi vähemmän kuin pääkaupunkiseudulla.
Etelä-Suomessa ruotsin puhuminen on keskiluokan erottautumiskeino, Heikkilä sanoo. Suomea osataan, mutta ruotsia valitaan käyttää. Pohjanmaalla taas ruotsia puhutaan siksi, ettei suomea aidosti osata.
Jos katkeruutta menestyneitä suomenruotsalaisia kohtaan esiintyy suomenkielisten joukossa, niin ilmiö näkyy myös Pohjanmaalla.
Heikkilän tutkimuksissa vuonna 2008 Pohjanmaan ruotsinkieliset puhuivat Etelä-Suomen suomenruotsalaisista vähintäänkin heistä mitään tietämättöminä ja jyrkimmillään ”herroittelevana suurpääomana, joka imee veren suomalaiselta kansalta”.
Itsensä pohjalaiset hahmottivat suorastaan paarialuokaksi. Kokivat, etteivät he kotiseudun ulkopuolisessa Suomessa ole mitään, eivätkä juuri suomenkielisessä Suomessa käyneet.
Ostokset hoidettiin Ruotsissa, televisiosta katsottiin Ruotsin kanavia.
”Heille pääkaupunki oli oikeasti enemmän Tukholma”, Heikkilä tiivistää.
Vaasan ja Uumajan laivayhteys on Pohjanmaalle elämänlanka, yksi matkustaja kuvailee. 1960–1990-luvuilla meren halkaisi moni muukin laivayhteys. EU-jäsenyyden myötä Pohjanlahdesta tuli sisämarkkina-aluetta eikä tax free -myyntiä enää sallittu muualla kuin Ahvenanmaalla pysähtyvillä aluksilla. Laivaliikenteen kannattavuus heikkeni.
Kun Jennifer Salo juttelee ruotsalaisille, hän pyrkii puhumaan mahdollisimman pehmeästi, lähes riikinruotsia. Nämä kun eivät aina tunnu ymmärtävän suomenruotsalaista nuottia.
Uumajassa on se hyvä puoli, että ruotsilla pärjää kaikkialla.
Olen niin huono suomessa, Linn Skuthälla sanoo. Ruotsissa hänen ei tarvitse murehtia, ettei saisi sanotuksi sitä mitä aikoo.
On pääsiäisen jälkeinen keskiviikko. Parikymppiset Skuthälla ja Jennifer Forsman ovat loman jälkeen matkalla takaisin opiskelukaupunkiinsa.
Merenkurkussa on aurinkoista. Laivamatka Vaasasta Uumajaan kestää kolmisen tuntia. Se on hyvää aikaa opiskella. Nuoret ovat levittäneet tavaransa rennosti kahvilan pöydälle, ja tietokoneet käyvät kuumana.
Skuthälla on kotoisin Kruunupyystä, Forsman Vaasasta. Heille oli helppo päätös lähteä Uumajaan opiskelemaan lääketiedettä. Sinne kun pääsee Vaasasta jopa hiukan nopeammin kuin Helsinkiin tai Turkuun.
Ja sitten on se kielikysymys. Skuthälla sanoo ymmärtävänsä kyllä suomea hyvin, sai koulussakin hyviä numeroita. Mutta puhuminen on aika vaikeaa.
Pakollinen virkamiessuomi olisi ollut suomalaisessa yliopistossa yksi kynnys lisää.
Vaikeaa se on monelle muullekin. Toisen kotimaisen kielen osaaminen on heikentynyt laajasti sen jälkeen, kun sen pakollisuus poistui ylioppilastutkinnosta vuonna 2004. Suomenkieliset kirjoittavat ruotsin yhä harvemmin, ja ruotsinkieliset kirjoittavat suomen yhä useammin keskipitkänä kuin pitkänä.
Erityisen huonoa suomea puhuvien ruotsinkielisten opiskelijoiden määrä on lisääntynyt, arvioivat sekä vaasalainen että helsinkiläinen yliopisto-opettaja vuonna 2020 tehdyssä selvityksessä.
Skuthälla kertoo oppineensa suomea parhaiten pelaamalla jalkapalloa suomenkielisessä joukkueessa Kokkolassa.
Käytännön elämässä kielitaito karttuu parhaiten.
Sen tietää myös kahdeksan vuotta laivalla työskennellyt Jennifer Salo. Hän työskentelee laivan buffet-ravintolassa.
Salo on kotoisin Pedersören kunnasta. Hän kasvoi ruotsalaisten lastenohjelmien parissa ja seuraa nykyisinkin lähinnä ruotsalaista kulttuuria, Benjamin Ingrossoa ja Sara Larssonia. Suomen hän oppi oikeastaan vasta, kun aloitti työt Wasalinella.
Vasta silloin oli pakko käyttää kieltä. Aiemmin suomea oli lähinnä kuullut sivusta.
Kuten opiskeluaikoina Vaasassa. Jos ilta-aikaan kaupungilla kulkiessa puhui ruotsia, saattoi humalaisilta kuulla nimittelyä hurriksi.
Suomalaista kulttuuria Salo ei vieläkään seuraa, vaikka hallitseekin kielen.
Olen yrittänyt joskus katsoa joitakin suomalaisia tv-ohjelmia, hän sanoo.
”Mutta en ymmärrä sitä huumoria. Se on erilaista.”
Tuolit ja pöydät kolahtelevat, kun oppilaat nousevat. Suomen kielen lehtori Solveig Jansson on juuri käynyt läpi sivulauseen aloittavia sanoja.
Huhtikuinen torstai-iltapäivä Pedersöressä on keväinen. Ajomatka Vaasasta on kestänyt reilun tunnin. Matkalla on näkynyt peltoa, metsää, punaisia tupia. Traktoreita, rekkoja ja turkistarha.
Lukion luokkahuoneen ikkunasta avautuva pelto kylpee auringossa. Ohi ajaa autoja ja traktoreita.
Koulun parkkipaikallakin autoja riittää: moni opiskelija on saanut ajokortin poikkeusluvalla jo 17-vuotiaana. Se helpottaa kouluun kulkemista, sillä useat tulevat lähikylistä.
Luokan perällä seinää koristavat askarrellut julisteet suomalaisista artisteista: Behm, Ege Zulu ja Elastinen.
Tänään suomen kielen tunnilla on käyty läpi, mikä ero on sanoilla vaan ja vain. Kunnes-sana on hyvä sana, sitä kannattaa käyttää kirjoittaessa, Jansson on opastanut.
Nyt oppilaat saavat valita kirjoittamistaan aineista yhden virkkeen, jonka käyvät kirjoittamassa tussitaululle.
Yksi kirjoittaa punaisella tussilla: En söi memmaa, vaan söin pääsiäismunan.
Sivulauseita opetellaan B-suomen oppikirjasta, vaikka nämä opiskelijat lukevat pitkää A-suomea. Jansson käyttää sekaisin molempien oppimäärien kirjoja, sillä välillä pitkän oppimäärän kirjat ovat liian vaikeita.
Siitä huomautti jo koulun rehtori etukäteen sähköpostilla: Pitkän suomenkaan taso ei ole kovin häävi täällä Pohjanmaan maaseudulla. Ei lainkaan sellainen kuin pääkaupunkiseudulla.
No niin, Jansson sanoo, kun taulu on täynnä virkkeitä. Onko jotain korjattavaa?
Yksi käy korjaamassa kaverin lausetta. Hänestä memma on taivutettu väärin.
Kohta taululla lukee: En söi memmiä. Sitten joku korjaa: mämmiä.
Siinä on muutakin korjattavaa, opettaja sanoo, ja vihjaa ruotsiksi: jag åt inte.
Opiskelija korjaa: en syönyt.
Hyvä, opettaja sanoo. Se onkin vaikea.
Lopuksi päästään välitunnille.
Kymmenen minuutin tauolla ehtii piipahtaa opettajanhuoneessa. Pöydällä lojuvat päivän lehdet, Vasabladet ja Österbottens Tidning.
Lehdissä käydään tuohtunutta keskustelua Finnairin päätöksestä lopettaa ruotsinkieliset kuulutukset osalla lennoista.
Ja sitten on uutinen: presidentti Alexander Stubb on saapumassa seuraavalla viikolla Vöyrille ja aikoo myös tavata KAJ’n.
Pedersören lukiossa opiskelee 145 oppilasta. Lukioon kuljetaan lähikylistä kuten Edsevöstä, Ähtävältä, Purmosta ja Lillbystä. Pedersören kunnassa on reilu 11 000 asukasta, joista vain noin 900:n äidinkieli on suomi.
Opettaja Solveig Jansson kannustaa oppilaitaan hankkimaan kesätyön, jossa pääsisi puhumaan suomea. Rudi Vikström, Emma Landén ja Ellinor Skog opiskelevat suomen pitkää oppimäärää. Kun kotitehtävät on käyty läpi, Jansson soittaa oppilaille Arttu Wiskaria.
Keskipitkän suomen tunnilla tutustutaan hiukan suomen kielen ja kulttuurin historiaan.
”Runeberg halusi, että ruotsi olisi ainoa virallinen kieli. Snellman halusi, että kaikki Suomessa puhuisivat suomea”, opettaja Jansson luennoi.
”Tietenkin siitä syntyi sitten riitaa.”
Historian kieliriidat johtivat lopulta kaksikieliseen maahan. Se näkyy lukujärjestyksessä.
Suomeksi puhutaan pakkoruotsista. Täällä asetelma on toisinpäin.
Nyt istutaan koko lukion oppimäärän viimeisellä pakollisella B-suomen kielen opintojaksolla. Lyhyempää, virallisesti keskipitkää suomen oppimäärää lukee suurin osa tämän koulun oppilaista.
Tunti on aloitettu poikkeuksellisella tavalla. Opettaja haluaa hyödyntää sitä, että toimittaja ja valokuvaaja ovat paikalla. Täällä käy niin harvoin suomenkielisiä, hän selittää. Siksi alkuun on jakauduttu kahteen ryhmään keskustelemaan. Juuri arkisen keskustelun oppiminen olisi nuorille tärkeää.
Nuoret puhuvat niin harvoin suomea, että heitä selvästi jännittää jo esittäytymiskierros.
Kysytään sitten heti alkuun: kuuletteko te koskaan suomea luokkahuoneen ulkopuolella?
”Ömm… vähän”, yksi sanoo.
Missä?
”Mun sisko on gift.”
Naimisissa?
”Joo.”
Suomenkielisen kanssa?
”Joo.”
Te muut ette kuule suomea missään?
”En”, toinen sanoo.
”Vähän”, kolmas sanoo.
”Mun veljen fru.”
Vaimo?
”Joo, veljen vaimo puhuu suomea.”
Bertil Stormblad (kesk.) kertoo selailevansa Hufvudstadsbladetin otsikoita usein. Uutiset hän, Ulf Damstén (vas.) ja Jan Sjöberg lukevat kuitenkin useimmiten Aftonbladetista tai muista ruotsalaisista lehdistä. Miehet kokoontuvat Maalahden Pappadagis-nimisellä huoltoasemalla.
Ruotsinkielisellä Pohjanmaalla kielten järjestys on selvä: ensin ruotsi, sitten suomi. Maalahdessa suomea puhuu äidinkielenään harvempi kuin joka kymmenes.
Suomen tuntien jälkeen lukiolaisten kanssa voi vaihtaa ruotsiksi. Siten keskustelu sujuu hiukan helpommin.
Vaikka ei täällä puhuta pakkosuomesta. Kyse ei ole huonosta asenteesta. Haluaisimme kyllä osata suomea, nuoret sanovat. Se on vain niin vaikeaa.
Varsinkin se grammatiikka.
On turhauttavaa, kun yrittää puhua, mutta ei vain löydä sanoja.
Juuri siksi he toivovatkin, että myös suomenkieliset uskaltaisivat yrittää puhua ruotsia.
Täällä kyllä ymmärretään, miten vaikeaa ja noloa toisen kielen puhuminen voi olla, yksi sanoo. Ei naureta, jos joku takeltelee ruotsissa.
Ruotsinkieliset ovat tosi kilttejä, he vakuuttavat.
Vaikka ehkä kyse on vertailusta. Ovatko suomenkieliset sitten jotenkin erilaisia?
Ehkä hiukan aggressiivisempia, useampikin sanoo.
Sen on huomannut ainakin jalkapallokentällä. Jos puhuu ruotsia, kuulee sekä suomenkielisiltä pelaajilta että yleisöstä hurriksi nimittelyä.
Sellainen on suomenkielisten katse. Itse nuoret eivät identifioidu varsinaisesti suomenruotsalaisiksi.
He ovat ennen kaikkea pohjalaisia. Etelän suomenruotsalaiset ovat aivan eri maata. Paljon hienostelevampia kuin täällä.
Pedersören lukio oli vuosituhannen alussa myös Kaj Korkea-ahon koulu.
Hän kasvoi Ähtävällä, joka kuuluu Pedersören kuntaan.
Ähtävällä, jossa kaikki tuntevat toisensa. Korkea-aho on ikävöinyt vanhemmiten yhä useammin tunnetta, että tietää, kuinka kaikki ihmiset ympärillä liittyvät toisiinsa. Mitä kenenkin lapset ja vanhemmat tekevät.
Sitä, miten vahvasti kieli ja kulttuuri kuuluvat toisiinsa.
Vaikka murre onkin yksi versio ruotsista, on se käytännössä aivan eri kielijärjestelmä, hän sanoo.
Ja samalla siihen liittyy ympäristö. Täysin oma kupla.
Omalaatuinen yhdistelmä konservatiiviskristillistä maaseutua ja ruotsalaista populaarikulttuuria.
Äitiä etsimässä -kirjansa esipuheessa Korkea-aho kirjoittaa, millaista oli kasvaa homoseksuaalina siinä ympäristössä 1990-luvulla.
Suomessa homoseksuaalisuuteen kehottaminen oli rikollista vuoteen 1999 saakka, ja Pohjanmaalla asenteet olivat erityisen tiukkoja.
Maakunnassa seurattiin kuitenkin ruotsalaista kulttuuria, joka oli jo sallivampaa. Koulunpihalla se johti välillä tyrmistyttäviin keskusteluihin. Kuten vuonna 1996, kun Ruotsin televisiohistoriassa nähtiin ensimmäinen miesten välinen suudelma.
Pohjanmaalla suhde Ruotsiin on aina ollut parasosiaalinen, Korkea-aho sanoo.
Yksisuuntainen. On tunnettu kaikki julkimot kuninkaallisista poliitikkoihin, mutta oltu itse täysin näkymättömiä naapurimaassa. Ruotsalaiset kun eivät usein edes hahmota, että Suomessakin on niitä, joiden äidinkieli on ruotsi.
Maaliskuun lopulla Korkea-aho vieraili Tukholmassa. Tuntui, että joka puolella soi radiossa KAJ.
Oli kuin luonnonlait olisivat muuttuneet. Niin kuin joku olisi yhtäkkiä jakanut nollalla, vaikka koulussa opetettiin, ettei nollalla voi jakaa, Korkea-aho sanoo.
Ei pitänyt olla mahdollista, että Pohjanmaan murretta voisi käyttää missään muualla, varsinkaan Ruotsissa.
Jos halusi pärjätä tulevaisuudessa, oli opeteltava högsvenskaa. Pohjanmaalla suomenruotsalaista yleiskieltä kutsutaan ”korkeammaksi” ruotsiksi.
Se on myös kieli, jota Korkea-ahon lapsi kuulee ruotsinkielisessä päiväkodissaan Helsingissä.
Siksi Korkea-aho on itsekin päättänyt puhua lapselleen yleisruotsia. Vaikka se tuntuu lähestulkoon vieraalta kieleltä. On vaikea löytää sanoihin samaa tarkkuutta kuin murteella, tai olla aivan yhtä rento.
Valinta oli vaikea, mutta ehkä kuitenkin oikea, Korkea-aho ajattelee.
Vaikka kyllä hän myös toivoo, että lapselle syntyisi suhde Pohjanmaahan.
Isovanhempiin, serkkuihin ja koko sukuun. Mutta myös kulttuuriin, joka Korkea-aholle on niin tärkeä.
Vaikka maaseudulla miehen rooli on ollut aika perinteinen, on Korkea-aholle aina ollut täysin luonnollista, että miehetkin kirjoittavat runoja.
Kirjoistaan Pohjanmaa tunnetaankin.
Syksyllä Hufvudstadsbladet huomautti, että suomenruotsalaisen kirjasyksyn uutuuksista kaksi kolmasosaa on Pohjanmaalta.
Ulrika Hansson, Malin Klingenberg, Philip Teir, Annika Åman…
Vanhoista klassikoista Korkea-aho nostaa esiin Gösta Ågrenin teoksen Jär, suomeksi Tääl.
Se on Pohjanmaan murteella kirjoitettu runoteos vuodelta 1988, joka kaikkien tulisi lukea, hän sanoo.
On myös eräs uusi teos, joka kuvaa Korkea-ahon mukaan Pohjanmaata erinomaisesti. Pientä kuplaa, joitakin sen hyviä puolia, mutta myös varjopuolia.
Se on Rosanna Fellmanin uusin runokokoelma, joka ilmestyy syksyllä myös suomeksi.
Nimi on: Pietarsaari, jota kukaan ei halua.
Pedersören lukiolaiset ovat mielissään siitä, että maahan saatiin suomenruotsalainen presidentti. Tämän isoisän isoisä asui Ähtävällä.
Fellman kirjoittaa ulkopuolisuudesta, kiusaamisesta, väkivallasta. Aiheista, joista hänen mukaansa herkästi vaietaan, kun ei haluta rikkoa idylliä.
Teos voitti joulun alla Svenska Ylen kirjallisuuspalkinnon. Fellman ei näytä Pietarsaarta lainkaan niin sadunomaisena kuin Philip Teir, Ylen lukijaraadissa sanottiin.
Fellmanin suhde Pohjanmaan murteeseen on kaksijakoinen. Se on tunnekieli, äidinkieli. Mutta myös kieli, jolla häntä kiusattiin koulussa.
Siksi murteella kirjoittaminen oli välttämätöntä.
Hän halusi päästää itsensä taas murteeseen, vallata kielen itselleen takaisin.
Ei enää pysytellä tarkoin opetellussa högsvenskassa, joka etäännytti häntä Pohjanmaasta. Jos siellä puhuu högsvenskaa, on se tapa kertoa, että on käynyt Etelä-Suomessa kouluttautumassa, Fellman sanoo.
Oli tärkeää päästä mahdollisimman lähelle aihetta, paikan päälle ja keskelle murreympäristöä. Siksi Fellman asui Pietarsaaressa kesän, jona kirjoitti teosta.
Ruman pikkuporvarillisessa ympäristössä, kuten hän itse sanoo. Jossa tavoiteltaviksi asioiksi nousevat mersu ja täydellinen piha.
Mutta ei Pietarsaari ole hänelle ainoastaan paikka, jota kukaan ei halua.
Se on myös rikas kulttuurinen ympäristö, jolla on oma keskeinen sijaintinsa.
Uumajan kautta saatiin Ruotsista kulttuurisia vaikutteita nopeammin kuin muualle Suomeen. Kuten Fellmanille tärkeästä punkkulttuurista: musiikki levisi nopeasti yli Merenkurkun.
Kaupunki tuntuu kukkivan yhä enemmän kulttuurista, Fellman sanoo. Se on paljolti myös rahan ansiota. Ruotsinkielisten kulttuurisäätiöiden tuella on paljon merkitystä vilkkaan kulttuurielämän mahdollistamisessa, hän huomauttaa.
On taide- ja kulttuurikoulutusta, ja kaupunki on myös itse pannut kulttuuriin rahaa. Fellmanin mielestä Pietarsaaresta löytyy esimerkiksi yksi Suomen parhaista jazzklubeista.
On paitsi luovuutta myös paljon teknistä taitavuutta, hän sanoo.
Vieno Toivanen ja Cornelia Björk haaveilevat Ruotsin esiintymislavoista. Toivanen on kaksikielinen, mutta musiikin tekeminen suomeksi tuntuisi silti vaikealta. Ruotsi ja englanti sujuvat paremmin.
Pedersören kunnasta ajaa Pietarsaareen reilussa kymmenessä minuutissa.
19-vuotias Vieno Toivanen ja 21-vuotias Cornelia Björk syövät iltapäivällä eväitä kampuksen aulassa.
He opiskelevat musiikin ammattitutkintoa Campus Allegrossa, joka sijaitsee Pietarsaaren Södermalmilla, Etelänummella.
Iltapäivä on kiireinen. Toivasella on ensin musikaaliharjoitukset, joista täytyy lähteä kesken pois, jotta ehtii bänditreeneihin.
Niissä harjoitellaan 1980- ja 90-luvun hittejä. Seuraavalla viikolla on luvassa Toivasen soolokonsertti, jossa Björk on mukana taustalaulajana.
Toivanen on oikeastaan kaksikielinen. Siksi hän on kuunnellut jonkin verran myös suomenkielistä musiikkia, kuten Cheekiä ja Käärijää.
Ja ennen kaikkea hän on Euroviisujen superfani, show-ihminen kun on.
Björk ja Toivanen olivat alle kouluikäisiä, kun KAJ perustettiin vuonna 2009.
Yhtyettä on helppo fanittaa. He ovat niin ihanan iloisia ja hauskoja, ja heillä on niin upea lavaenergia, Toivanen sanoo.
On upeaa, että murretta viedään nyt myös maailmalle, nuoret kehuvat. Ehkä pian nähdään, miten paljon täällä on muusikoita.
Tai sitten pitää mennä itse näyttämään.
Toivanen ja Björk suunnittelevat kumpikin Ruotsiin lähtöä ammattikoulusta valmistuttuaan. Siellä on lopulta paremmat mahdollisuudet musikaaliuralle, he sanovat.
”Me haluamme olla mukana showbisneksessä”, Björk sanoo.
Mattias Björkas vastaa puhelimeen Tukholman Södermalmilla. Hän on asunut Ruotsissa pian parikymmentä vuotta.
Naapurimaahan on ollut helppo sulautua, ruotsalaista kulttuuria kun on tullut seurattua koko nuoruus.
Mutta musiikissa kaikuu yhä nuoruuden Vaasa. Björkas laulaa yhtyeessä nimeltä Vasas flora och fauna. Ruotsalainen levy-yhtiö on julkaissut bändiltä viisi albumia.
Björkas taisteli pitkään sen kanssa, miten vaikeaa oli tehdä musiikkia ruotsiksi. Vasas flora och fauna sai alkunsa, kun hän päätti kokeilla kirjoittaa murteella. Se sujui aivan toisella tavalla.
Ruotsissa musiikki on ehkä kuulostanut sopivan eksoottiselta ja löytänyt siksi vahvan jalansijan.
Björkasista ei ole lainkaan kummallista tai väärin, ettei Ruotsissa tunneta Pohjanmaan suomenruotsalaisia. Eihän Tukholmassa tunneta Ruotsin omiakaan pikkukuntia tai niiden kulttuuria.
KAJ-ilmiötä on kyllä ollut ihan hauska seurata, hän sanoo. Lapsikin on ollut siitä innoissaan.
Enemmän kuin Björkas itse. Kun hän mainitsi mielipiteensä somessa, hän pääsi heti otsikoihin.
”Han är österbottningen som avskyr Melodifestivalen”, otsikoi Hufvudstadsbladet maaliskuussa.
Hän on pohjalainen, joka halveksuu Melodifestivalenia.
Björkas ei pidä stereotypioista, joita ruotsalaiset lauluntekijät ovat KAJ’n edustuskappaleeseen tunkeneet.
Hän pitää kyllä KAJ’n omasta, kekseliäästä ja hauskasta musiikista, mutta tämä on jotain aivan muuta. Bara bada bastu tuntuu pölyiseltä ja tärvellyltä.
Se ei varsinaisesti kannusta katsomaan stereotypioiden taakse.
Björkas sanoo, että hänelläkin oli ennakkoluuloja suomenkielisistä nuorena. Hän ajatteli, että suomenkieliset ovat väkivaltaisempia. Ehkä he voisivat jahdata ruotsinkielisiä.
Mutta sitten oli jotain kiinnostavaakin. Joskus lukion jälkeen hän löysi Radiomafian. Sieltä kuuli Leevi and the Leavingsia. Ajatella, että voi olla tällaistakin, Björkas ihastui.
Myöhemmin hän käänsi yhtyeen kappaleita ruotsiksi.
Yhdessä laulussa Gösta Sundqvist kuvaa vaikeutta kirjoittaa sille, jonka koira oli nimeltään Rin Tin Tin.
Ehkä laulu tavoittaa jotakin myös kielimuurin kanssa taistelusta. Siitä, kun pitäisikin uskaltaa avata suunsa toisella kotimaisella.
Sanat, jotka pettävät, kun niitä tarvitaan
Tai kuten Björkas sen laulaa:
Ord som alltid sviker en just då man har sin chans.
Juttua varten on haastateltu myös yliopistonlehtori Anna Henningiä ja yliopistonlehtori Jenny Stenberg-Siréniä Helsingin yliopiston Svenska social- och kommunalhögskolanista sekä sosiologi Kjell Herbertsiä.
Siitä Riie Heikkilä kiinnostui, kun lähti tekemään väitöstutkimusta. Hän halusi tutkia suomenruotsalaisten makua ja kulttuuripääomaa.
Mutta nopeasti kävi selväksi, ettei yhtenäistä suomenruotsalaisuutta oikeastaan ole olemassa. Käsite oli luotu ylhäältä päin.
Nationalismin levitessä oli syntynyt käsitys siitä, että kieli ja kansa kuuluvat yhteen. Sitä ennen eri puolilla rannikkoa oli ollut hajanaisia yhteisöjä, joissa puhuttiin ruotsia.
Kansallisaatteen myötä myös kaikki autonomisessa Suomessa ruotsia äidinkielenään puhuvat niputettiin samaksi joukoksi. Suomenkielisten mielissä ruotsinkielisyys yhdistyi vain aatelisuuteen ja korkeaan asemaan yhteiskunnassa. Samoihin mielikuviin eivät mahtuneet ne maanviljelijät, joiden äidinkieli sattui olemaan ruotsi.
Mielikuvat saivat kehittyä rauhassa, koska pitkään kieliryhmät elivät omissa kuplissaan. Vasta kaupungistumisen myötä Suomeen syntyi varsinainen kaksikielisyys.
Mutta lähinnä juuri kaupunkilaiset kaksikielistyivät. Tänä päivänäkin Pohjanmaan maaseudulla on kaksikielisiä perheitä merkittävästi vähemmän kuin pääkaupunkiseudulla.
Etelä-Suomessa ruotsin puhuminen on keskiluokan erottautumiskeino, Heikkilä sanoo. Suomea osataan, mutta ruotsia valitaan käyttää. Pohjanmaalla taas ruotsia puhutaan siksi, ettei suomea aidosti osata.
Jos katkeruutta menestyneitä suomenruotsalaisia kohtaan esiintyy suomenkielisten joukossa, niin ilmiö näkyy myös Pohjanmaalla.
Heikkilän tutkimuksissa vuonna 2008 Pohjanmaan ruotsinkieliset puhuivat Etelä-Suomen suomenruotsalaisista vähintäänkin heistä mitään tietämättöminä ja jyrkimmillään ”herroittelevana suurpääomana, joka imee veren suomalaiselta kansalta”.
Itsensä pohjalaiset hahmottivat suorastaan paarialuokaksi. Kokivat, etteivät he kotiseudun ulkopuolisessa Suomessa ole mitään, eivätkä juuri suomenkielisessä Suomessa käyneet.
Ostokset hoidettiin Ruotsissa, televisiosta katsottiin Ruotsin kanavia.
”Heille pääkaupunki oli oikeasti enemmän Tukholma”, Heikkilä tiivistää.
Vaasan ja Uumajan laivayhteys on Pohjanmaalle elämänlanka, yksi matkustaja kuvailee. 1960–1990-luvuilla meren halkaisi moni muukin laivayhteys. EU-jäsenyyden myötä Pohjanlahdesta tuli sisämarkkina-aluetta eikä tax free -myyntiä enää sallittu muualla kuin Ahvenanmaalla pysähtyvillä aluksilla. Laivaliikenteen kannattavuus heikkeni.
Kun Jennifer Salo juttelee ruotsalaisille, hän pyrkii puhumaan mahdollisimman pehmeästi, lähes riikinruotsia. Nämä kun eivät aina tunnu ymmärtävän suomenruotsalaista nuottia.
Uumajassa on se hyvä puoli, että ruotsilla pärjää kaikkialla.
Olen niin huono suomessa, Linn Skuthälla sanoo. Ruotsissa hänen ei tarvitse murehtia, ettei saisi sanotuksi sitä mitä aikoo.
On pääsiäisen jälkeinen keskiviikko. Parikymppiset Skuthälla ja Jennifer Forsman ovat loman jälkeen matkalla takaisin opiskelukaupunkiinsa.
Merenkurkussa on aurinkoista. Laivamatka Vaasasta Uumajaan kestää kolmisen tuntia. Se on hyvää aikaa opiskella. Nuoret ovat levittäneet tavaransa rennosti kahvilan pöydälle, ja tietokoneet käyvät kuumana.
Skuthälla on kotoisin Kruunupyystä, Forsman Vaasasta. Heille oli helppo päätös lähteä Uumajaan opiskelemaan lääketiedettä. Sinne kun pääsee Vaasasta jopa hiukan nopeammin kuin Helsinkiin tai Turkuun.
Ja sitten on se kielikysymys. Skuthälla sanoo ymmärtävänsä kyllä suomea hyvin, sai koulussakin hyviä numeroita. Mutta puhuminen on aika vaikeaa.
Pakollinen virkamiessuomi olisi ollut suomalaisessa yliopistossa yksi kynnys lisää.
Vaikeaa se on monelle muullekin. Toisen kotimaisen kielen osaaminen on heikentynyt laajasti sen jälkeen, kun sen pakollisuus poistui ylioppilastutkinnosta vuonna 2004. Suomenkieliset kirjoittavat ruotsin yhä harvemmin, ja ruotsinkieliset kirjoittavat suomen yhä useammin keskipitkänä kuin pitkänä.
Erityisen huonoa suomea puhuvien ruotsinkielisten opiskelijoiden määrä on lisääntynyt, arvioivat sekä vaasalainen että helsinkiläinen yliopisto-opettaja vuonna 2020 tehdyssä selvityksessä.
Skuthälla kertoo oppineensa suomea parhaiten pelaamalla jalkapalloa suomenkielisessä joukkueessa Kokkolassa.
Käytännön elämässä kielitaito karttuu parhaiten.
Sen tietää myös kahdeksan vuotta laivalla työskennellyt Jennifer Salo. Hän työskentelee laivan buffet-ravintolassa.
Salo on kotoisin Pedersören kunnasta. Hän kasvoi ruotsalaisten lastenohjelmien parissa ja seuraa nykyisinkin lähinnä ruotsalaista kulttuuria, Benjamin Ingrossoa ja Sara Larssonia. Suomen hän oppi oikeastaan vasta, kun aloitti työt Wasalinella.
Vasta silloin oli pakko käyttää kieltä. Aiemmin suomea oli lähinnä kuullut sivusta.
Kuten opiskeluaikoina Vaasassa. Jos ilta-aikaan kaupungilla kulkiessa puhui ruotsia, saattoi humalaisilta kuulla nimittelyä hurriksi.
Suomalaista kulttuuria Salo ei vieläkään seuraa, vaikka hallitseekin kielen.
Olen yrittänyt joskus katsoa joitakin suomalaisia tv-ohjelmia, hän sanoo.
”Mutta en ymmärrä sitä huumoria. Se on erilaista.”
Tuolit ja pöydät kolahtelevat, kun oppilaat nousevat. Suomen kielen lehtori Solveig Jansson on juuri käynyt läpi sivulauseen aloittavia sanoja.
Huhtikuinen torstai-iltapäivä Pedersöressä on keväinen. Ajomatka Vaasasta on kestänyt reilun tunnin. Matkalla on näkynyt peltoa, metsää, punaisia tupia. Traktoreita, rekkoja ja turkistarha.
Lukion luokkahuoneen ikkunasta avautuva pelto kylpee auringossa. Ohi ajaa autoja ja traktoreita.
Koulun parkkipaikallakin autoja riittää: moni opiskelija on saanut ajokortin poikkeusluvalla jo 17-vuotiaana. Se helpottaa kouluun kulkemista, sillä useat tulevat lähikylistä.
Luokan perällä seinää koristavat askarrellut julisteet suomalaisista artisteista: Behm, Ege Zulu ja Elastinen.
Tänään suomen kielen tunnilla on käyty läpi, mikä ero on sanoilla vaan ja vain. Kunnes-sana on hyvä sana, sitä kannattaa käyttää kirjoittaessa, Jansson on opastanut.
Nyt oppilaat saavat valita kirjoittamistaan aineista yhden virkkeen, jonka käyvät kirjoittamassa tussitaululle.
Yksi kirjoittaa punaisella tussilla: En söi memmaa, vaan söin pääsiäismunan.
Sivulauseita opetellaan B-suomen oppikirjasta, vaikka nämä opiskelijat lukevat pitkää A-suomea. Jansson käyttää sekaisin molempien oppimäärien kirjoja, sillä välillä pitkän oppimäärän kirjat ovat liian vaikeita.
Siitä huomautti jo koulun rehtori etukäteen sähköpostilla: Pitkän suomenkaan taso ei ole kovin häävi täällä Pohjanmaan maaseudulla. Ei lainkaan sellainen kuin pääkaupunkiseudulla.
No niin, Jansson sanoo, kun taulu on täynnä virkkeitä. Onko jotain korjattavaa?
Yksi käy korjaamassa kaverin lausetta. Hänestä memma on taivutettu väärin.
Kohta taululla lukee: En söi memmiä. Sitten joku korjaa: mämmiä.
Siinä on muutakin korjattavaa, opettaja sanoo, ja vihjaa ruotsiksi: jag åt inte.
Opiskelija korjaa: en syönyt.
Hyvä, opettaja sanoo. Se onkin vaikea.
Lopuksi päästään välitunnille.
Kymmenen minuutin tauolla ehtii piipahtaa opettajanhuoneessa. Pöydällä lojuvat päivän lehdet, Vasabladet ja Österbottens Tidning.
Lehdissä käydään tuohtunutta keskustelua Finnairin päätöksestä lopettaa ruotsinkieliset kuulutukset osalla lennoista.
Ja sitten on uutinen: presidentti Alexander Stubb on saapumassa seuraavalla viikolla Vöyrille ja aikoo myös tavata KAJ’n.
Pedersören lukiossa opiskelee 145 oppilasta. Lukioon kuljetaan lähikylistä kuten Edsevöstä, Ähtävältä, Purmosta ja Lillbystä. Pedersören kunnassa on reilu 11 000 asukasta, joista vain noin 900:n äidinkieli on suomi.
Opettaja Solveig Jansson kannustaa oppilaitaan hankkimaan kesätyön, jossa pääsisi puhumaan suomea. Rudi Vikström, Emma Landén ja Ellinor Skog opiskelevat suomen pitkää oppimäärää. Kun kotitehtävät on käyty läpi, Jansson soittaa oppilaille Arttu Wiskaria.
Keskipitkän suomen tunnilla tutustutaan hiukan suomen kielen ja kulttuurin historiaan.
”Runeberg halusi, että ruotsi olisi ainoa virallinen kieli. Snellman halusi, että kaikki Suomessa puhuisivat suomea”, opettaja Jansson luennoi.
”Tietenkin siitä syntyi sitten riitaa.”
Historian kieliriidat johtivat lopulta kaksikieliseen maahan. Se näkyy lukujärjestyksessä.
Suomeksi puhutaan pakkoruotsista. Täällä asetelma on toisinpäin.
Nyt istutaan koko lukion oppimäärän viimeisellä pakollisella B-suomen kielen opintojaksolla. Lyhyempää, virallisesti keskipitkää suomen oppimäärää lukee suurin osa tämän koulun oppilaista.
Tunti on aloitettu poikkeuksellisella tavalla. Opettaja haluaa hyödyntää sitä, että toimittaja ja valokuvaaja ovat paikalla. Täällä käy niin harvoin suomenkielisiä, hän selittää. Siksi alkuun on jakauduttu kahteen ryhmään keskustelemaan. Juuri arkisen keskustelun oppiminen olisi nuorille tärkeää.
Nuoret puhuvat niin harvoin suomea, että heitä selvästi jännittää jo esittäytymiskierros.
Kysytään sitten heti alkuun: kuuletteko te koskaan suomea luokkahuoneen ulkopuolella?
”Ömm… vähän”, yksi sanoo.
Missä?
”Mun sisko on gift.”
Naimisissa?
”Joo.”
Suomenkielisen kanssa?
”Joo.”
Te muut ette kuule suomea missään?
”En”, toinen sanoo.
”Vähän”, kolmas sanoo.
”Mun veljen fru.”
Vaimo?
”Joo, veljen vaimo puhuu suomea.”
Bertil Stormblad (kesk.) kertoo selailevansa Hufvudstadsbladetin otsikoita usein. Uutiset hän, Ulf Damstén (vas.) ja Jan Sjöberg lukevat kuitenkin useimmiten Aftonbladetista tai muista ruotsalaisista lehdistä. Miehet kokoontuvat Maalahden Pappadagis-nimisellä huoltoasemalla.
Ruotsinkielisellä Pohjanmaalla kielten järjestys on selvä: ensin ruotsi, sitten suomi. Maalahdessa suomea puhuu äidinkielenään harvempi kuin joka kymmenes.
Suomen tuntien jälkeen lukiolaisten kanssa voi vaihtaa ruotsiksi. Siten keskustelu sujuu hiukan helpommin.
Vaikka ei täällä puhuta pakkosuomesta. Kyse ei ole huonosta asenteesta. Haluaisimme kyllä osata suomea, nuoret sanovat. Se on vain niin vaikeaa.
Varsinkin se grammatiikka.
On turhauttavaa, kun yrittää puhua, mutta ei vain löydä sanoja.
Juuri siksi he toivovatkin, että myös suomenkieliset uskaltaisivat yrittää puhua ruotsia.
Täällä kyllä ymmärretään, miten vaikeaa ja noloa toisen kielen puhuminen voi olla, yksi sanoo. Ei naureta, jos joku takeltelee ruotsissa.
Ruotsinkieliset ovat tosi kilttejä, he vakuuttavat.
Vaikka ehkä kyse on vertailusta. Ovatko suomenkieliset sitten jotenkin erilaisia?
Ehkä hiukan aggressiivisempia, useampikin sanoo.
Sen on huomannut ainakin jalkapallokentällä. Jos puhuu ruotsia, kuulee sekä suomenkielisiltä pelaajilta että yleisöstä hurriksi nimittelyä.
Sellainen on suomenkielisten katse. Itse nuoret eivät identifioidu varsinaisesti suomenruotsalaisiksi.
He ovat ennen kaikkea pohjalaisia. Etelän suomenruotsalaiset ovat aivan eri maata. Paljon hienostelevampia kuin täällä.
Pedersören lukio oli vuosituhannen alussa myös Kaj Korkea-ahon koulu.
Hän kasvoi Ähtävällä, joka kuuluu Pedersören kuntaan.
Ähtävällä, jossa kaikki tuntevat toisensa. Korkea-aho on ikävöinyt vanhemmiten yhä useammin tunnetta, että tietää, kuinka kaikki ihmiset ympärillä liittyvät toisiinsa. Mitä kenenkin lapset ja vanhemmat tekevät.
Sitä, miten vahvasti kieli ja kulttuuri kuuluvat toisiinsa.
Vaikka murre onkin yksi versio ruotsista, on se käytännössä aivan eri kielijärjestelmä, hän sanoo.
Ja samalla siihen liittyy ympäristö. Täysin oma kupla.
Omalaatuinen yhdistelmä konservatiiviskristillistä maaseutua ja ruotsalaista populaarikulttuuria.
Äitiä etsimässä -kirjansa esipuheessa Korkea-aho kirjoittaa, millaista oli kasvaa homoseksuaalina siinä ympäristössä 1990-luvulla.
Suomessa homoseksuaalisuuteen kehottaminen oli rikollista vuoteen 1999 saakka, ja Pohjanmaalla asenteet olivat erityisen tiukkoja.
Maakunnassa seurattiin kuitenkin ruotsalaista kulttuuria, joka oli jo sallivampaa. Koulunpihalla se johti välillä tyrmistyttäviin keskusteluihin. Kuten vuonna 1996, kun Ruotsin televisiohistoriassa nähtiin ensimmäinen miesten välinen suudelma.
Pohjanmaalla suhde Ruotsiin on aina ollut parasosiaalinen, Korkea-aho sanoo.
Yksisuuntainen. On tunnettu kaikki julkimot kuninkaallisista poliitikkoihin, mutta oltu itse täysin näkymättömiä naapurimaassa. Ruotsalaiset kun eivät usein edes hahmota, että Suomessakin on niitä, joiden äidinkieli on ruotsi.
Maaliskuun lopulla Korkea-aho vieraili Tukholmassa. Tuntui, että joka puolella soi radiossa KAJ.
Oli kuin luonnonlait olisivat muuttuneet. Niin kuin joku olisi yhtäkkiä jakanut nollalla, vaikka koulussa opetettiin, ettei nollalla voi jakaa, Korkea-aho sanoo.
Ei pitänyt olla mahdollista, että Pohjanmaan murretta voisi käyttää missään muualla, varsinkaan Ruotsissa.
Jos halusi pärjätä tulevaisuudessa, oli opeteltava högsvenskaa. Pohjanmaalla suomenruotsalaista yleiskieltä kutsutaan ”korkeammaksi” ruotsiksi.
Se on myös kieli, jota Korkea-ahon lapsi kuulee ruotsinkielisessä päiväkodissaan Helsingissä.
Siksi Korkea-aho on itsekin päättänyt puhua lapselleen yleisruotsia. Vaikka se tuntuu lähestulkoon vieraalta kieleltä. On vaikea löytää sanoihin samaa tarkkuutta kuin murteella, tai olla aivan yhtä rento.
Valinta oli vaikea, mutta ehkä kuitenkin oikea, Korkea-aho ajattelee.
Vaikka kyllä hän myös toivoo, että lapselle syntyisi suhde Pohjanmaahan.
Isovanhempiin, serkkuihin ja koko sukuun. Mutta myös kulttuuriin, joka Korkea-aholle on niin tärkeä.
Vaikka maaseudulla miehen rooli on ollut aika perinteinen, on Korkea-aholle aina ollut täysin luonnollista, että miehetkin kirjoittavat runoja.
Kirjoistaan Pohjanmaa tunnetaankin.
Syksyllä Hufvudstadsbladet huomautti, että suomenruotsalaisen kirjasyksyn uutuuksista kaksi kolmasosaa on Pohjanmaalta.
Ulrika Hansson, Malin Klingenberg, Philip Teir, Annika Åman…
Vanhoista klassikoista Korkea-aho nostaa esiin Gösta Ågrenin teoksen Jär, suomeksi Tääl.
Se on Pohjanmaan murteella kirjoitettu runoteos vuodelta 1988, joka kaikkien tulisi lukea, hän sanoo.
On myös eräs uusi teos, joka kuvaa Korkea-ahon mukaan Pohjanmaata erinomaisesti. Pientä kuplaa, joitakin sen hyviä puolia, mutta myös varjopuolia.
Se on Rosanna Fellmanin uusin runokokoelma, joka ilmestyy syksyllä myös suomeksi.
Nimi on: Pietarsaari, jota kukaan ei halua.
Pedersören lukiolaiset ovat mielissään siitä, että maahan saatiin suomenruotsalainen presidentti. Tämän isoisän isoisä asui Ähtävällä.
Fellman kirjoittaa ulkopuolisuudesta, kiusaamisesta, väkivallasta. Aiheista, joista hänen mukaansa herkästi vaietaan, kun ei haluta rikkoa idylliä.
Teos voitti joulun alla Svenska Ylen kirjallisuuspalkinnon. Fellman ei näytä Pietarsaarta lainkaan niin sadunomaisena kuin Philip Teir, Ylen lukijaraadissa sanottiin.
Fellmanin suhde Pohjanmaan murteeseen on kaksijakoinen. Se on tunnekieli, äidinkieli. Mutta myös kieli, jolla häntä kiusattiin koulussa.
Siksi murteella kirjoittaminen oli välttämätöntä.
Hän halusi päästää itsensä taas murteeseen, vallata kielen itselleen takaisin.
Ei enää pysytellä tarkoin opetellussa högsvenskassa, joka etäännytti häntä Pohjanmaasta. Jos siellä puhuu högsvenskaa, on se tapa kertoa, että on käynyt Etelä-Suomessa kouluttautumassa, Fellman sanoo.
Oli tärkeää päästä mahdollisimman lähelle aihetta, paikan päälle ja keskelle murreympäristöä. Siksi Fellman asui Pietarsaaressa kesän, jona kirjoitti teosta.
Ruman pikkuporvarillisessa ympäristössä, kuten hän itse sanoo. Jossa tavoiteltaviksi asioiksi nousevat mersu ja täydellinen piha.
Mutta ei Pietarsaari ole hänelle ainoastaan paikka, jota kukaan ei halua.
Se on myös rikas kulttuurinen ympäristö, jolla on oma keskeinen sijaintinsa.
Uumajan kautta saatiin Ruotsista kulttuurisia vaikutteita nopeammin kuin muualle Suomeen. Kuten Fellmanille tärkeästä punkkulttuurista: musiikki levisi nopeasti yli Merenkurkun.
Kaupunki tuntuu kukkivan yhä enemmän kulttuurista, Fellman sanoo. Se on paljolti myös rahan ansiota. Ruotsinkielisten kulttuurisäätiöiden tuella on paljon merkitystä vilkkaan kulttuurielämän mahdollistamisessa, hän huomauttaa.
On taide- ja kulttuurikoulutusta, ja kaupunki on myös itse pannut kulttuuriin rahaa. Fellmanin mielestä Pietarsaaresta löytyy esimerkiksi yksi Suomen parhaista jazzklubeista.
On paitsi luovuutta myös paljon teknistä taitavuutta, hän sanoo.
Vieno Toivanen ja Cornelia Björk haaveilevat Ruotsin esiintymislavoista. Toivanen on kaksikielinen, mutta musiikin tekeminen suomeksi tuntuisi silti vaikealta. Ruotsi ja englanti sujuvat paremmin.
Pedersören kunnasta ajaa Pietarsaareen reilussa kymmenessä minuutissa.
19-vuotias Vieno Toivanen ja 21-vuotias Cornelia Björk syövät iltapäivällä eväitä kampuksen aulassa.
He opiskelevat musiikin ammattitutkintoa Campus Allegrossa, joka sijaitsee Pietarsaaren Södermalmilla, Etelänummella.
Iltapäivä on kiireinen. Toivasella on ensin musikaaliharjoitukset, joista täytyy lähteä kesken pois, jotta ehtii bänditreeneihin.
Niissä harjoitellaan 1980- ja 90-luvun hittejä. Seuraavalla viikolla on luvassa Toivasen soolokonsertti, jossa Björk on mukana taustalaulajana.
Toivanen on oikeastaan kaksikielinen. Siksi hän on kuunnellut jonkin verran myös suomenkielistä musiikkia, kuten Cheekiä ja Käärijää.
Ja ennen kaikkea hän on Euroviisujen superfani, show-ihminen kun on.
Björk ja Toivanen olivat alle kouluikäisiä, kun KAJ perustettiin vuonna 2009.
Yhtyettä on helppo fanittaa. He ovat niin ihanan iloisia ja hauskoja, ja heillä on niin upea lavaenergia, Toivanen sanoo.
On upeaa, että murretta viedään nyt myös maailmalle, nuoret kehuvat. Ehkä pian nähdään, miten paljon täällä on muusikoita.
Tai sitten pitää mennä itse näyttämään.
Toivanen ja Björk suunnittelevat kumpikin Ruotsiin lähtöä ammattikoulusta valmistuttuaan. Siellä on lopulta paremmat mahdollisuudet musikaaliuralle, he sanovat.
”Me haluamme olla mukana showbisneksessä”, Björk sanoo.
Mattias Björkas vastaa puhelimeen Tukholman Södermalmilla. Hän on asunut Ruotsissa pian parikymmentä vuotta.
Naapurimaahan on ollut helppo sulautua, ruotsalaista kulttuuria kun on tullut seurattua koko nuoruus.
Mutta musiikissa kaikuu yhä nuoruuden Vaasa. Björkas laulaa yhtyeessä nimeltä Vasas flora och fauna. Ruotsalainen levy-yhtiö on julkaissut bändiltä viisi albumia.
Björkas taisteli pitkään sen kanssa, miten vaikeaa oli tehdä musiikkia ruotsiksi. Vasas flora och fauna sai alkunsa, kun hän päätti kokeilla kirjoittaa murteella. Se sujui aivan toisella tavalla.
Ruotsissa musiikki on ehkä kuulostanut sopivan eksoottiselta ja löytänyt siksi vahvan jalansijan.
Björkasista ei ole lainkaan kummallista tai väärin, ettei Ruotsissa tunneta Pohjanmaan suomenruotsalaisia. Eihän Tukholmassa tunneta Ruotsin omiakaan pikkukuntia tai niiden kulttuuria.
KAJ-ilmiötä on kyllä ollut ihan hauska seurata, hän sanoo. Lapsikin on ollut siitä innoissaan.
Enemmän kuin Björkas itse. Kun hän mainitsi mielipiteensä somessa, hän pääsi heti otsikoihin.
”Han är österbottningen som avskyr Melodifestivalen”, otsikoi Hufvudstadsbladet maaliskuussa.
Hän on pohjalainen, joka halveksuu Melodifestivalenia.
Björkas ei pidä stereotypioista, joita ruotsalaiset lauluntekijät ovat KAJ’n edustuskappaleeseen tunkeneet.
Hän pitää kyllä KAJ’n omasta, kekseliäästä ja hauskasta musiikista, mutta tämä on jotain aivan muuta. Bara bada bastu tuntuu pölyiseltä ja tärvellyltä.
Se ei varsinaisesti kannusta katsomaan stereotypioiden taakse.
Björkas sanoo, että hänelläkin oli ennakkoluuloja suomenkielisistä nuorena. Hän ajatteli, että suomenkieliset ovat väkivaltaisempia. Ehkä he voisivat jahdata ruotsinkielisiä.
Mutta sitten oli jotain kiinnostavaakin. Joskus lukion jälkeen hän löysi Radiomafian. Sieltä kuuli Leevi and the Leavingsia. Ajatella, että voi olla tällaistakin, Björkas ihastui.
Myöhemmin hän käänsi yhtyeen kappaleita ruotsiksi.
Yhdessä laulussa Gösta Sundqvist kuvaa vaikeutta kirjoittaa sille, jonka koira oli nimeltään Rin Tin Tin.
Ehkä laulu tavoittaa jotakin myös kielimuurin kanssa taistelusta. Siitä, kun pitäisikin uskaltaa avata suunsa toisella kotimaisella.
Sanat, jotka pettävät, kun niitä tarvitaan
Tai kuten Björkas sen laulaa:
Ord som alltid sviker en just då man har sin chans.
Juttua varten on haastateltu myös yliopistonlehtori Anna Henningiä ja yliopistonlehtori Jenny Stenberg-Siréniä Helsingin yliopiston Svenska social- och kommunalhögskolanista sekä sosiologi Kjell Herbertsiä.
Re: KAJ:n vanavedessä media nostaa ihaillen ja myötätuntoisesti Pohjanmaan yksikielistä ruotsinkielisyyttä
Avainsana on myötätunto.
KAJ antoi kasvot reilulle, hiukan ujolle ja vähemmän varakkaalle pohjalaiselle ruotsinkielisyydelle.
Tässähän ei ole mitään vikaa.
Harmittaa vain se, että kun toimittaja käy suomalaiskoulun ruotsintunnilla, sieltä kirjoitetaan, että onpa asenneongelmia.
Mutta kun ollaan ruotsinkielisten suomentunnilla, niin ollaan niin myötätuntoisia - eihän täällä suomea tarvita, yrittävät kovasti kuitenkin. On omaa kulttuuria.
Harmittaa, että yhtään myötätuntoa ei toimittajilta heru lukipiirteitä omaaville suomalaisille ja uussuomalaisille, joille virkaruotsi on kohtuuton riesa. Mutta heti ymmärretään, miten ikävä on ruotsinkielisille virkasuomi ja miten on ok lähteä sitä pakoon Ruotsiin opiskelemaan.
KAJ antoi kasvot reilulle, hiukan ujolle ja vähemmän varakkaalle pohjalaiselle ruotsinkielisyydelle.
Tässähän ei ole mitään vikaa.
Harmittaa vain se, että kun toimittaja käy suomalaiskoulun ruotsintunnilla, sieltä kirjoitetaan, että onpa asenneongelmia.
Mutta kun ollaan ruotsinkielisten suomentunnilla, niin ollaan niin myötätuntoisia - eihän täällä suomea tarvita, yrittävät kovasti kuitenkin. On omaa kulttuuria.
Harmittaa, että yhtään myötätuntoa ei toimittajilta heru lukipiirteitä omaaville suomalaisille ja uussuomalaisille, joille virkaruotsi on kohtuuton riesa. Mutta heti ymmärretään, miten ikävä on ruotsinkielisille virkasuomi ja miten on ok lähteä sitä pakoon Ruotsiin opiskelemaan.
Re: KAJ:n vanavedessä media nostaa ihaillen ja myötätuntoisesti Pohjanmaan yksikielistä ruotsinkielisyyttä
Jutussa kuvataan ruotsinkielisen Pohjanmaan erillisyyttä
Pedersören kunnan (vuoteen 1989 Pietarsaaren maalaiskunta) naapurikuntia ovat mm. Evijärvi, Kauhava, Pietarsaari. Asukkaita n. 11000, joista 88% puhuu ruotsia ja 8 prosenttia puhuu suomea.
Pedersöre satamapaikkoineen on vanha kauppapaikka. Pedersören seurakunta on Pohjanmaan vanhimpia. Ensimmäinen puinen kirkko rakennettiin jo 1200-luvun loppupuolella.
Koko nykyinen Pohjanmaa oli 1200-luvulla jaettu hallinnollisesti kahteen alueeseen, Mustasaareen ja Pedersöreen. Jälkimmäiseen kuuluivat alueet Vöyriltä valtakunnan rajalle. Alueen halki kulki myös vanha kauppatie, joka kulki Pohjois-Ruotsista Hämeeseen.
Historia näyttäytyy täällä varmaan erilaiselta kuin muualla Suomessa.
Pedersöressä suomenopetus ei tunnu olevan kovin tuloksekasta. Rehtorikin varoittaa toimittajaa etukäteen.
Jutussa haastateltiin paikallisia lukiolaisia
Ylipäätään ruotsinkieliset elivät pitkään erillään muista. Jutun mukaan vasta kaupungistumisen myötä Suomeen syntyi kaksikielisyyttä, lähinnä juuri etelän kaupunkilaiset kaksikielistyivät.
Onko tämä eristäytyminen viisasta?
Jutussa käytiin Pedersören koulussa:Tänä päivänäkin Pohjanmaan maaseudulla on kaksikielisiä perheitä merkittävästi vähemmän kuin pääkaupunkiseudulla.
Etelä-Suomessa ruotsin puhuminen on keskiluokan erottautumiskeino --- Suomea osataan, mutta ruotsia valitaan käyttää. Pohjanmaalla taas ruotsia puhutaan siksi, ettei suomea aidosti osata.
Jos katkeruutta menestyneitä suomenruotsalaisia kohtaan esiintyy suomenkielisten joukossa, niin ilmiö näkyy myös Pohjanmaalla. --- 2008 Pohjanmaan ruotsinkieliset puhuivat Etelä-Suomen suomenruotsalaisista vähintäänkin heistä mitään tietämättöminä ja jyrkimmillään ”herroittelevana suurpääomana, joka imee veren suomalaiselta kansalta”.
Itsensä pohjalaiset hahmottivat suorastaan paarialuokaksi. Kokivat, etteivät he kotiseudun ulkopuolisessa Suomessa ole mitään, eivätkä juuri suomenkielisessä Suomessa käyneet.
Ostokset hoidettiin Ruotsissa, televisiosta katsottiin Ruotsin kanavia.
”Heille pääkaupunki oli oikeasti enemmän Tukholma” ---
Pedersören kunnan (vuoteen 1989 Pietarsaaren maalaiskunta) naapurikuntia ovat mm. Evijärvi, Kauhava, Pietarsaari. Asukkaita n. 11000, joista 88% puhuu ruotsia ja 8 prosenttia puhuu suomea.
Pedersöre satamapaikkoineen on vanha kauppapaikka. Pedersören seurakunta on Pohjanmaan vanhimpia. Ensimmäinen puinen kirkko rakennettiin jo 1200-luvun loppupuolella.
Koko nykyinen Pohjanmaa oli 1200-luvulla jaettu hallinnollisesti kahteen alueeseen, Mustasaareen ja Pedersöreen. Jälkimmäiseen kuuluivat alueet Vöyriltä valtakunnan rajalle. Alueen halki kulki myös vanha kauppatie, joka kulki Pohjois-Ruotsista Hämeeseen.
Historia näyttäytyy täällä varmaan erilaiselta kuin muualla Suomessa.
Pedersöressä suomenopetus ei tunnu olevan kovin tuloksekasta. Rehtorikin varoittaa toimittajaa etukäteen.
Suomen tunnilla "tutustutaan hiukan suomen kielen ja kulttuurin historiaan"? Selittämällä kaksikielisyyden syntyä Runebergin ja Snellmanin avulla?Tuolit ja pöydät kolahtelevat, kun oppilaat nousevat.
---
Keskipitkän suomen tunnilla tutustutaan hiukan suomen kielen ja kulttuurin historiaan.
”Runeberg halusi, että ruotsi olisi ainoa virallinen kieli. Snellman halusi, että kaikki Suomessa puhuisivat suomea”, opettaja Jansson luennoi.
”Tietenkin siitä syntyi sitten riitaa.”
Historian kieliriidat johtivat lopulta kaksikieliseen maahan. Se näkyy lukujärjestyksessä.
Suomeksi puhutaan pakkoruotsista. Täällä asetelma on toisinpäin.
Jutussa haastateltiin paikallisia lukiolaisia
Miten kupla syntyi?Ruotsinkieliset ovat tosi kilttejä, he vakuuttavat.
Vaikka ehkä kyse on vertailusta. Ovatko suomenkieliset sitten jotenkin erilaisia?
Ehkä hiukan aggressiivisempia, useampikin sanoo.
Sen on huomannut ainakin jalkapallokentällä. Jos puhuu ruotsia, kuulee sekä suomenkielisiltä pelaajilta että yleisöstä hurriksi nimittelyä.
Sellainen on suomenkielisten katse. Itse nuoret eivät identifioidu varsinaisesti suomenruotsalaisiksi.
He ovat ennen kaikkea pohjalaisia. Etelän suomenruotsalaiset ovat aivan eri maata. Paljon hienostelevampia kuin täällä.
Ylipäätään ruotsinkieliset elivät pitkään erillään muista. Jutun mukaan vasta kaupungistumisen myötä Suomeen syntyi kaksikielisyyttä, lähinnä juuri etelän kaupunkilaiset kaksikielistyivät.
Onko tämä eristäytyminen viisasta?
-
Uusi kielipolitiikka
- Viestit: 2294
- Liittynyt: 08.12.2017 17:48
- Paikkakunta: Global
- Viesti:
Re: KAJ:n vanavedessä media nostaa ihaillen ja myötätuntoisesti Pohjanmaan yksikielistä ruotsinkielisyyttä
Jutussa ei huomioida lainkaan, että etelän eliitti hyödyntää täysimääräisesti näiden "junttien" saaman myönteisen huomion oman asemansa pönkittämiseksi ja pakkoruotsin "perustelemiseksi".
"Kun on se KAJ-huumakin, niin kaikille pitää pakottaa pakkoruotsi "
Mukana häärivät niin ruotsinopettajat kuin lapsensa ruotsinkieliseen kouluun laittaneet suomalaisäiditkin.
Median kaksoisstandardi on tosiasia.
Enemmistöä saa ruoskia mielin määrin turhalla työvelvoitteella.
Varmaan on runsaasti varastossa vastaavia juttuja, kun odottivat viisuvoittoa mediassa.
"Kun on se KAJ-huumakin, niin kaikille pitää pakottaa pakkoruotsi "
Mukana häärivät niin ruotsinopettajat kuin lapsensa ruotsinkieliseen kouluun laittaneet suomalaisäiditkin.
Median kaksoisstandardi on tosiasia.
Enemmistöä saa ruoskia mielin määrin turhalla työvelvoitteella.
Varmaan on runsaasti varastossa vastaavia juttuja, kun odottivat viisuvoittoa mediassa.
-
Uusi kielipolitiikka
- Viestit: 2294
- Liittynyt: 08.12.2017 17:48
- Paikkakunta: Global
- Viesti:
Re: KAJ:n vanavedessä media nostaa ihaillen ja myötätuntoisesti Pohjanmaan yksikielistä ruotsinkielisyyttä
Ruotsinopettajat ovat kuulemma masinoineet oikein urakalla lapsia esittämään kaj huumaa kevätjuhliin.
No, ehkä se tosiaan sopii paremmin "koululaisen pirtaan" kuin "ich komme" ja lateksi.
Onko tietoa saksan opettajien panoksesta kevätjuhlien ohjelmistoon?
No, ehkä se tosiaan sopii paremmin "koululaisen pirtaan" kuin "ich komme" ja lateksi.
Onko tietoa saksan opettajien panoksesta kevätjuhlien ohjelmistoon?