Näitä outoja ruotsimantroja heitellään keskusteluissa:
- ruotsi on rikkaus
- ruotsin kieli kuuluu suomalaiseen identiteettiimme
- ruotsin kieli on toinen äidinkielemme
- ruotsinkieliset eivät ole 4,6%:n vähemmistö vaan toinen puolikas kaksikielistä kansaamme
- tasa-arvoa on se, että alakoulusta yliopistoon suomenkieliset lukevat ruotsia ja ruotsinkieliset suomea (paitsi Ahvenanmaalla, missä suomea ei lueta, koska itsehallinto)
- suomenkielisten tulisi omaksua ruotsinkielisten käsitys siitä, miten ruotsista on tullut maan kansalliskieli
- Suomen historia on kirjoitettu ruotsiksi
- "suomalaisuuden projekti" on pantu alkuun ruotsiksi
- kaikki merkittävät henkilöt Suomen historiassa ovat ruotsinkielisiä
- myös varhaisten fennomaanien enemmistö oli ruotsinkielisiä
...
Suomalaisuus on tässä "valtiosuomalaisuutta", rakennettu Haminan rauhan 1809 jälkeisinä vuosina, kun Benäjän alaisuudessa Ruotsin Itämaahan liitettiin Lappi ja Venäjän Vanha-Suomi ja kartalla näkyi ensi kertaa Suomineito.
Suomalaisten intuitiivinen tunne vähintään vuosituhannen mittaisesta kieleen ja suulliseen kulttuuriin ja luonnon ehdoilla elämiseen perustuvasta suomalaisuudesta ohitettiin, se mitätöitiin.
Professori Päiviö Tommila:
“Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia”. Nämä kuuluisat sanat eivät ole Arwidssonin, vaikka kirjallisuudessa sitkeästi niin väitetään, vaan hänen vanhemman aikalaisensa Gustaf Mauritz Armfeltin poliittinen ohjelma. Kustaa III:n entinen suosikki oli värikkäiden vaiheiden jälkeen palannut 1811 kotikartanoonsa Halikon Joensuuhun, mutta tullut pian kutsutuksi Pietariin Suomen asiain komitean johtoon. Suomi oli Haminan rauhassa syksyllä 1809 liitetty Venäjän keisarikuntaan, ja kun keisari Aleksanteri I:lle oli tärkeätä rauhoittaa pääkaupunki Pietarin läheinen rintama.
Suomi sai sisäisen autonomian omine hallituksineen. Suomen asiat hoidettiin suoraan keisarin alaisuudessa ohi Venäjän ministereiden, ja sitä alettiin hallita Ruotsin aikaisten lakien pohjalta. Pietarissa Suomea edusti aluksi Suomen asiain komitea, jonka johdossa Armfelt ryhtyi määrätietoisesti ajamaan kotimaansa itsehallinnollista asemaa tukevaa politiikkaa, tuota “olkaamme siis suomalaisia”. Kun Suomi sai valtion tunnusmerkkejä, ajankohtaa voidaan pitää “valtiosuomalaisuuden” syntynä. Sen oleellisena sisältönä tuli olemaan maan autonomisen aseman perustuslaillinen puolustaminen. Läheisesti tähän liittyi luterilaisen kirkon säilyminen ja se, että ortodokseina venäläisillä ei ollut pääsyä Suomessa virkoihin.
Haminan rauhassa Venäjälle luovutettiin myös Lappi, joka ei ollut kuulunut hallinnollisesti Suomeen. Vuoden 1812 alusta Suomen alue vielä laajeni 1700-luvun rauhoissa Venäjälle menetetyllä nk. vanhalla Suomella. Vasta nyt syntyi se maantieteellinen kokonaisuus, karttasuomalaisuus, joka sittemmin sai symbolikseen Suomi-neidon. Suomi-neito ojentaa seppeleen Zachris Topeliukselle, joka hahmotti Suomelle maiseman, sen isänmaan, joka hänen Maamme kirjansa mukaan oli meidän suuri kotimme ja J. L. Runebergin Maamme laulun sanoin maa kallis isien ja jolla Aleksis Kiven sanoin oli ystävälliset kotomaan äidinkasvot. Tämän maan luontoa ryhdyttiin tarmolla kartoittamaan.
Ruotsin valtakunnassa suomea puhuvat olivat olleet vähemmistönä, nyt uudessa Suomessa he olivat ylivoimainen enemmistö. Säätyläistö oli edelleen ruotsinkielistä ja ruotsi säilyi hallinnon kielenä. Uusien oppien mukaan suomalaisten todelliseksi äidinkieleksi alettiin kuitenkin nähdä suomi, jolle rakennettiin laaja heimokansojen sukupuu. Kalevalainen runous, tarjosi avaran näköalan muinaisuuden rikkaaseen henkiseen perintöön, ja Suomelle hahm otettiin myös omaa historiaa. Näitä suomalaiskansallisia näkemyksiä alettiin tehokkaasti levittää tavoitteena J.V. Snellmanin tunnetun vaatimuksen mukaan sivistyneistön suomalaistaminen ja uuden suomenkielisen sivistyneistön kasvattaminen. Kieliasetus tasan 160 vuotta sitten 1863 oli ensi askel suomen tiellä viralliseksi kieleksi.
Tie ei kuitenkaan ollut esteetön. Suomalaiskansallinen identiteetti oli aluksi käsitetty yleissuomalaisuudeksi, mutta sosiaaliseksi muutosliikkeeksi paisunut fennomania synnytti ruotsinkielisessä sivistyneistössä vastarinnan, svekomaanisen kansanliikkeen.
Aiemmin ruotsin kieli oli hallinnon, koulutuksen ja sivistyneistön kieli. Ruotsinkielinen säätyläistö eli aatelisto, virkamiehet ja papisto hallitsivat pitkälti yhteiskuntaa Ruotsin vallan aikana ja myös Suomen autonomian alussa. Sen sijaan rannikon ruotsinkielistä talonpoikaisväestöä ei erityisemmin arvostettu säätyläispiireissä. He olivat enimmäkseen kalastajia, merimiehiä ja maanviljelijöitä, eikä heidän kielensä ja kulttuurinsa saanut erityistä huomiota. Tilanne muuttui 1800-luvun loppupuolella, kun fennomania alkoi haastaa ruotsin kielen hallitsevan aseman. Svekomaanit nostivat silloin esiin rannikon ruotsinkielisen väestön ja esittivät, että he olivat tärkeä osa Suomen kansaa. Näin ruotsinkielisten oikeuksia ei voitu puolustaa vain säätyläisten intresseinä, vaan piti vedota laajempaan ruotsinkieliseen kansanosaan.
Kysyttiin, oliko Suomessa
- yksi kansa, jolla tuli olla yksi kieli, kuten fennomaanit tulkitsivat, siis suomi, vai
- kaksi kansaa ja kaksi kieltä, kuten svekomaanit katsoivat, vai välitysehdotuksen mukaan
- yksi kansa, jolla oli kaksi kieltä.
Viimeksi mainittu vaihtoehto kirjattiin 1919 itsenäisen Suomen perustuslakiin. Tässä tilanteessa ruotsinkielisen vähemmistön asema turvattiin lainsäädännöllä, joka edelleen on maailmanlaajuisestikin ainutlaatuinen.
Käsite suomalainen sai myös kaksinaisen merkityksen. Suomeksi suomalaisella ymmärretään sekä kaikkia Suomen kansalaisia että suomea äidinkielenään puhuvia. Ruotsiksi kehitettiin edellisiä tarkoittamaan käsite finländare, suomenmaalainen.