Käyn vielä tätä alussa esitettyä mallia läpi.
Kieltenopetus
Pakollisia kieliä ei ole. Valtio säätää kuitenkin että kunnalla on oltava peruskoulun kieliohjelma jonka tarjontaan sisältyy vähintään kansalliskielet suomi, ruotsi, saame, EU-kielet englanti, saksa ja ranska sekä venäjä. Oppilaan täytyy voida vaihtaa koulua ja kuntaa joutumatta kielten takia vaikeuksiin. Pakollisesta ruotsista olisi pitänyt luopua Suomen liityttyä EU:hun.
Kansalliskieliä on kolme, historialliset suomi, ruotsi ja saame. Näitä tulee tarjota kielikylpynä, sekä A- ja B-kielinä halukkaille, ja kieliä tulee edistää aktiivisesti muilla tavoin, joskaan ne eivät ole enää pakollisia.
Ihan ok.
Kunnan kieliohjelma ei kuitenkaan voine sisältää aina kuutta tai seitsemää vierasta kieltä. Peruskoulussa on pikkukunnissa alettava kolmesta kielestä ja katsottava miten nopeasti voidaan laajentaa. Lukiopaikkakunnilla voidaan ehkä päästä heti viiteenkin vieraaseen kieleen, mutta silloinkin syrjäseuduilla joudutaan turvautumaan tietokoneavusteiseen etäopetukseen - niin tehdään jo nyt.
Saamen kielille ja suomenruotsille voidaan rakentaa Nordenin alueella toimiva tietokoneavusteiseen etäopetukseen ja itsenäiseen etäopiskeluun soveltuva jatkumo eri ikäkausille. Digimateriaaliin ruotsille on jo annettu varoja. Kouluilla kyse on kuitenkin aluksi vähintään yläkoulutason oppilaista.
Kotikieliä ja kodin kakkoskieliä voi toki tarjota myös pienemmille, mutta periaatteella, että kotona on joku, joka avittaa opiskelussa. Kotikielten opetuksen materiaaleihin soisi saatavan yhteiseurooppalaista panosta, jossa materiaalit voidaan vain räätälöidä osin kohdemaan kielille.
Koulun vaihdosta muodostuu aina ongelmia. Tietokoneavusteinen etäopetus voi auttaa. Toisaalta paljon muuttava perhe voi pyrkiä valinnoillaan ennakoimaan sitä, ettei ehkä pysyt kiinakoulun lähellä kovin pitkään, ja jättää kovin harvinaiset valinnat pois. Ja toisaalta, jos uuden kielen voi aloittaa muutaman vuoden välein, ei ole katastrofi vaikka alakoulun espanja vaihtuisi yläkoulun saksaksi tai ranskaksi.
Palvelut
Omankieliset palvelut tulee arvioida uudelleen, niin että A-ydinpalvelut koulu, hoiva, turva ja oikeus turvataan ehdoitta ja nykyistä paremmin. Muut B-palvelut määräytyisivät kartoittamalla väestön todellista kielitaitoa nykyistä paremmin. Palvelujen määrittelyssä tulee myös ottaa huomioon muiden kielivähemmistöjen tarpeet C-palveluina, jotka tähtäävät maahanmuuttajien kielelliseen integrointin Suomessa.
On selvää, että kaksikielisten perheiden yleistyttyä, omankielisten palvelujen tarve on vähentynyt. Omankielisiä palveluja vaadittaessa niihin on myös asiakkaana sitouduttava.
Kuntien virallisten kielien tulee määräytyä edellisen mukaan. On arvioitava uudestaan milloin, ja millä vähemmistön prosenttiluvulla keskimääräisesti, tarjottavien palvelujen tarve on niin suuri, että koko hallinnon on oltava kaksikielinen. Prosenttiluku ei välttämättä asetu nykyiseen 8%:iin.
Ihan ok. Pääasia, että palvelumalleja laaditaan virkatyönä ja tiivissä yhteistyössä vähemmistöjen kanssa.
Tuo hallinnon kaksikielisyys ei minusta voi koskea mitä tahansa kieltä. Silloin esimerkiksi suurehko joukko virolaisia siirtolaisia vaikkapa jonkin projektin mukana muuttaisi kunnan kielen hetkessä. Ehkä olisi parempi tarjota edelleen pääsääntöisesti tulkkipalveluja. Isommissa kunnissa pikkuhiljaa palkattaisiin avainpaikoille myös vähemmistökielisiä hoitamaan inhimillisesti vaativia palveluja.
Kunnan lisäksi erilaiset virtuaalikunnat varmaan puolustavat paikkaansa.
Yhteiskunnan toimivuuden kannalta pitää luoda mekanismi, jonka kautta voidaan poikkeustapauksissa tehdä tietyn kielen opiskelu pakolliseksi kunnassa tai alueellisesti. Tämän tavoitteena on estää syrjäytyminen, gettoutuminen tai turvata tärkeitä yhteiskuntatoimintoja kuten esim. A-ydinpalveluja.
Toivon, että palvelumalleja kehitetään kokonaan irrallaan kieltenopetuksesta.
Jos kunnassa jokin kieli on niin tärkeä, että sen puute johtaa syrjäytymiseen, uskon, että kaikki voimiensa ja taipumustensa rajoissa sitä lukevat.
Tällä hetkellä on helpompi juurtua maahan ja paikkakunnalle englannilla kuin jollakin paikallisella kielellä, jota oppilas ei syystä tai toisesta kykene oppimaan tai halua oppia.
Mutta jos alueelliseen malliin on mentävä, silloin Jaskan aiemmin hahmottelema malli, jossa yli 50% ruotsinkielisiä omaavat kunnat olisivat pakkoruotsikuntia, on ok. Kun valtakunnallista pakkoruotsia ei enää olisi pidettävä pystyssä, järkevät vapautukset olisivat käytössä.
Raaseporin linja taas ei ole mielestäni ok. Subjektiivinen oikeus A-ruotsiin voisi Raaseporin tapaisissa paikoissa olla ok. Koko nykyisen Svenskfinlandin alueella subjektiivinen oikeus voisi kattaa B-ruotsin. Mutta tämä olisi pitänyt kirjata tuonne ylös kohtaan Kielikoulutus.
