Svenska Finlands Folkting keksi ruotsinkielen aseman parantamiseksi projektin, jonka vetäjäksi suostui presidentti Ahtisaari. Peliin pantiin käytännössä Suomen arvovaltaisimpiin kuuluva henkilö. Pitäisikö nyt ajatella, että kun presidentti on puhunut, niin se on siinä. Ehdottomasti ei. Ahtisaaren työryhmän esitykset on otettava julkiseen syyniin. Tabulla kuorrutetulla arvovallalla näitä asioita ei enää nyky-Suomessa voi eikä saa hoitaa.

Ahtisaaren työryhmän toimeksianto on ruotsinkielisten tilaustyö ja vaatimuslista suomenkielisille. Kun lukee työryhmän esityksiä alkaa tuntua siltä että Suomessa ei ole suurempaa ongelmaa kuin tämä ruotsin kieli. Pakkoruotsi ei ole tuottanut toivottua tulosta. Työryhmän käsittämätön johtopäätös tästä on, että esitetään lisää pakkoa, lisää valvontaa, lisää ohjelmia, lisää byrokratiaa. Raportin ehdotuksia on vaikea ottaa todesta. Ne ovat kuin toiselta planeetalta, tai vanhoilta vuosisadoilta.

Minun mielestäni raportti ei tunnusta eräitä tärkeitä tosiasioita. Perustuslakimme ja kielilakimme nimittäin lupaavat liikaa. Ei ole edes matemaattisesti mahdollista, että 5 % kielivähemmistö voisi saada yhtä hyvät kielelliset palvelut kuin 91 % saa. Ruotsinkielisistä noin 45 % kertoo osaavansa suomea täydellisesti tai lähes täydellisesti ja 32 %:lle suomi oli äidinkielen vertainen kieli. Tämän tosiasian työryhmä haluaa täysin unohtaa, sillä se haluaa keskittyä perustuslaissa säädettyyn oikeuteen käyttää ja saada palveluja joko suomeksi tai ruotsiksi. Eli työryhmä ei halua löysätä vaatimuksista. Arvelen, että kansan suuri enemmistö kokee simputukseksi sen, jos se joutuu palvelemaan ruotsiksi silloinkin kun asianomainen tunnetusti osaa täysin hyvin suomea. On aivan eri asia jos kohdalle osuu suomea taitamaton. Ja onhan meitäkin, jotka vapaaehtoisesti puhuvat vieraita kieliä aina kun siihen tarjoutuu tilaisuus.

Kielilainsäädäntö ei koske Ahvenanmaata, Kun tiedetään, että ruotsinkieliset ovat keskittyneet asumaan Ahvenanmaan lisäksi ohuelle ja katkeilevalle rantakaistaleelle, on vaikea mieltää, että koko Suomi voisi koskaan olla aidosti kaksikielinen. Siksi kieliasiassa tulisi edetä alueellisuuden pohjalta.

Miten perustuslain ja kielilain lupauksiin aikanaan päädyttiin, ansaitsisi oman selvityksen. Millaista julkista keskustelua asiasta käytiin ja ketkä keskustelivat? Keskustelun vähäisyys ei ole johtunut mielenkiinnon puutteesta vaan siitä, että itsesensuuri on toiminut ruotsinkielen aseman osalta samaan tapaan kuin itsesensuuri Suomen ja Neuvostoliiton suhteessa. On pelätty leimakirveitä jos poikkeaa valtaa pitävien linjasta. Enemmistö on suostunut kaikkeen mitä ruotsinkielinen vähemmistö on keksinyt pyytää.

Ahtisaaren työryhmä ei ole halunnut noteerata eräitä rakenteellisia seikkoja, jotka mitätöivät tehokkaasti mahdollisuuksia oppia ja ylläpitää ruotsin kieltä. Kaksikielisissä kunnissamme asuu noin 1,5 miljoona ihmistä. Aivan varmasti tässä olisi riittävä potentiaali ruotsinkieltä taitavien ihmisten löytämiseksi jos vain kortit haluttaisiin pelata oikein. Mutta kun ei. Kaksikielisissä kunnissa tärkeä optio jätetään käyttämättä. Kaikki peruskoulun jälkeinen opetus on nimittäin fyysisesti eriytetty kielen mukaan. Tämä tarkoittaa, ettei haluta synnyttää luonnollista vuorovaikutusta kieliryhmien välille. Kun ikäryhmät pienenevät, tämä linjaus vaarantaa laadukkaitten seudullisten ja alueellisten koulutuspalvelujen saannin molemmilla kansalliskielellä. Sijaan työryhmä tarjoilee innokkaasti lisää kielikylpyjä, jotka erityisjärjestelyineen tulevat varsin kalliiksi ja ylläpitävät näkemystä ruotsinkieleen yhdistetyistä etuoikeuksista.

Työryhmä ohittaa myös työelämän kielelliset rakenteet. Mitä pitemmälle ns. Taxellin mallia on RKP:n vaatimuksista toteutettu, sitä vähäisemmiksi ovat käyneet kaksikieliset tilat, joissa voisi puhua sekä suomea että ruotsia. Itselläni on vuosikymmenten kokemus sujuvasta kaksikielisyydestä lääninhallituksessa. Yksikielisten ruotsinkielisten hallintoyksiköiden määrä on lisääntynyt.

Työryhmä ottaa käytännön esimerkkeinä esille mm. sosiaali-ja terveydenhuollon kielelliset palvelut. Niin tärkeää kuin tuollaisissa palveluissa olisikin saada palvelu omalla äidinkielellään, on tilanne henkilöstöpulan vuoksi jo nyt se, että myös suomenkielisten on tyydyttävä vajaaseen kielipalveluun koska alalle on rekrytoitu paljon ulkomaalaisia. Vaihtoehto on, ettei saa palveluja millään kielellä. On kestämätön ajatus, että esim. lääkärin kielitaidon tulisi ajaa ammatillisen taidon ohi. Sairas ihminen haluaa parhaan hoidon ja vain harvoin se on kielestä kiinni. Tällainen työryhmän kannanotto aiheuttaa kohta joukkopaon niiltä kaksikielisiltä alueilta, jotka potevat kroonista lääkäripulaa.

Työryhmä on huolissaan YLE:n kyvystä tarjota palveluja samoin perustein suomen-ja ruotsinkielisille. YLE:n ruotsinkielisen ohjelman volyymia tulee tarkastella myös sen perusteella kuinka kysyttyä se on. Pohjanmaan ruotsinkieliset seuraavat enimmäkseen Ruotsin TV-kanavia. Kuinka suuri osuus YLE:n budjetista menee nyt ruotsinkieliseen ohjelmatuotantoon, siitä ei haluta julkisesti puhua. RKP:n kansanedustajan mukaan osuus on 15 %. Kysymys kuuluukin, mikä on kohtuullinen osuus.

Pakkoruotsi ja sen opetuksen aientaminen ovat vääriä keinoja asenneilmapiirin parantamispyrkimysten kannalta. Vaasassa 80-90 % perheistä valitsee lapsilleen ruotsin A2 kieleksi eli 4. luokalta. Mitään merkkejä siitä, että ruotsin aloittamista lykättäisiin, ei ole. Näin siitä syystä, että vanhemmat ymmärtävät lasten edun kaksikielisellä alueella. Kokemusten valossa voidaan siis sanoa, että ruotsia halutaan oppia kun siitä koetaan olevan konkreettista hyötyä.

Peruskoulun aikana ei voida opettaa kaikkea, mitä ihminen myöhemmässä elämässään mahdollisesti tarvitsee. Tärkeää olisi oppia oppimaan. Äidinkielen perusteellinen hallinta ja ainakin yhden maailmankielen hyvä hallinta antavat välineet opetella muita kieliä myös peruskoulun jälkeen. Elinikäisen oppimisen idea tukee tätä ajatusta. Jos muun kuin äidinkielen opetusta peruskoulussa aiennetaan, sen tulisi koskea maailmankieltä, ei toista marginaalikieltä, ruotsia.

On varmaa, että nuoremme odottavat parempia perusteluja peruskoulun pakkoruotsille kuin mitä Ahtisaaren työryhmä on kyennyt antamaan.

Marjatta Vehkaoja
(kirjoitus on julkaistu Uuden Suomen blogina 13.3.2011)