Vapaa Kielivalinta  
  Palaute | Jäseneksi | Lahjoitukset | Vetoomus |  
 

Kannanotot

 
Suomi on kaksikielinen valtio, mutta miksi Suomessa ei voisi elää osaamatta ruotsia?

Puheenjohtajan sana

08.11.08

Vuosituhansia ihmiset ovat eläneet Suomessa osaamatta ruotsia. Nykypäivän Suomessa maamme ruotsinkielisille halutaan antaa mahdollisuus elää Suomessa osaamatta suomea. Moniarvoisuus tarkoittaa toisen ja oman elämänmuodon kunnioittamista. Miksi emme antaisi itsellemme mahdollisuutta elää Suomessa suomeksi ja opetellen vain niitä itsellemme vieraita kieliä, joiden taitoa itse koemme tarpeelliseksi tavoitella?

Sääty-yhteiskuntaan ruotsin osaaminen kuului luontevana osana. Nykyisen Suomen eliitit jatkavat tässä sääty-yhteiskunnan perinnettä. Eliittien elämään ruotsin osaaminen on kuulunut ja kuuluu luontevana osana. Entä me, jotka emme kuulu eliitteihin tai jotka ehkä vastustamme elitismiä?

Suomen valtio on kaksikielinen ja hyvä niin. Valtiollinen kaksikielisyys on kunnianosoitus ruotsinkielisen väestönosamme elämänmuodolle ja työlle. Myös ruotsinkielisten pitää voida samaistua Suomen valtioon. Valtiollinen kaksikielisyys kuuluu luontevasti myös kansallisiin perinteisiimme. On kuitenkin tärkeää oivaltaa, että Suomi ei tarkkaan ottaen ole kaksikielinen maa, vaikka onkin siis kaksikielinen valtio. Hokemalla ”Suomi on kaksikielinen maa” tämä unohtuu.

Nykyinen tulkinta valtiollisesta kaksikielisyydestä tarkoittaa käytännössä sitä, että koko kansa pakotetaan opiskelemaan ja rationaalisesti ajatellen siis myös osaamaan ruotsia. Ruotsin opetus laajeni koko kansaa koskevaksi peruskoulun myötä 1960-luvulla. Ruotsin osaaminen on tämän mukaisesti nähty koulutetun ihmisen ammattirooliin kuuluvana velvollisuutena ja koulutusyhteiskuntaan kuuluvana itsestään selvänä osana yleissivistystä.

Kansainvälistyvässä maailmassa, jossa on neljä ilmansuuntaa, näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Tietoyhteiskunnassa, jossa ei pärjää ilman englantia ja mieluusti pitäisi osata myös muita vieraita kieliä, ei ole edes viisasta että kaikki suomalaiset keskittyvät ruotsin opetteluun. Pakollisen opettelun tulokset etenkin kielissä, joiden opiskelussa on kyse myös identifikaatiosta eli jonkinasteisesta itsen kiinnittämisestä toiseen elämänmuotoon, jäävät myös käytännössä vaatimattomiksi.

Ruotsin kieltä koskevan itsestäänselvyyden kadotessa, velvollisuus alkaa näyttää pakolta. Suomenkielisellä on oikeus palveluihin omalla äidinkielellään, mutta opiskelijana tai työntekijänä meidän edellytetään osaavan ruotsia. Kaksikielinen valtio on sillä tavalla jakomielinen, että se antaa meille oikeuden elää asiakkaina ilman ruotsin taitoja, mutta tämä oikeus ei kuulu meille opiskelijan tai työntekijän roolissa.

Yhteiskuntamme eliitit tietävät edellä kosketellut ristiriidat, mutta eliitin jäsenet eivät tiedä mitä pitäisi tehdä. Tämä johtuu siitä, että jokainen eliitin jäsen haluaa edelleen kuulua eliittiin, siis siihen seuraan, jossa ruotsin kielen osaamista pidetään itsestään selvänä.

Suvaitsevassa Suomessa on mahdollisuus suorittaa asepalvelun sijasta siviilipalvelu. Eikö valtiovalta voisi samaan tapaan antaa erivapauden ruotsin opiskelusta niille, jotka haluavat sen sijaan opetella jotain toista itselle vierasta kieltä? Englannin lisäopinnotkaan eivät olisi monen kohdalla huono vaihtoehto.

Kansalaisten sosiaalisiin oikeuksiin pitäisi kuulua oikeus valita itse ne vieraat kielet, joihin haluaa perehtyä. Vieraiden kielten osaaminen kuuluu varmaankin välttämättömänä osana nykyaikaiseen elämänmuotoon ja yleissivistykseen, mutta onko oikein, että valtio määrää, että yksi näistä kielistä on ruotsi, mitään poikkeuksia sallimatta? Miksi nekään, jotka eivät edes pyri eliittiin ja kenties vastustavat elitismiä, eivät voi elää Suomessa osaamatta ruotsia?

Ilmari Rostila

Puheenjohtaja, Vapaa kielivalinta ry

 
^Palaa alkuun
 
Kansalliskielten politiikka syrjii kansalaisia

(kirjoitus on julkaistu Kanava -lehdessä 6/08)

Kanavan numerossa 4-5/08 julkaistut professori Seikko Eskolan, lehtori Raine Lammen, Raine Mäkisen ja Aki Härkösen kirjoitukset olivat reaktioita professori Juha Janhusen näkemyksiin suomenruotsalaisuuden ”alasajosta” (Kanava 3/08). Minusta kirjoitusten painotukset olivat voittopuolisesti valtiolähtöisiä. Huoli ruotsinkielen asemasta Suomessa tai valtion tehtävistä suomen- tai ruotsinkielisen kulttuurin edistämisessä ovat valtiokeskeisiä teemoja. Käsittelen seuraavassa aihetta kansalaislähtöisesti.

Arkeemme kuuluu tv-kuuluttaja, joka lukee lottonumerot myös ruotsiksi. Ilmiön takana on valtion lainsäädännöllään ja politiikkaohjelmillaan tukema perinne eli valtiollinen instituutio. Tavallisesti kyseistä instituutiota tarkastellaan kansalaisten oikeuksina palveluihin omalla äidinkielellään. Kun Vuoksenniskan vanhempaintoimikunta esitti ruotsin saamista vapaaehtoiseksi kieleksi, opetusministeri Sari Sarkomaa muistutti (vastauksessaan elokuussa 2007) perustuslain takaamasta kansalaisten perusoikeudesta käyttää omaa äidinkieltään viranomaisten kanssa asioidessaan ja kielilaista, jonka tavoitteena on turvata suomen- ja ruotsinkieliseen väestöön kuuluville mahdollisuus elää täysipainoista elämää omalla kielellään.

Instituution vaiettu kääntöpuoli koskee suomenkielisille lankeavaa velvoitetta opiskella ja osata ruotsia. Joku ehkä muistaa kuinka uunituore opetusministeri Sari Sarkomaa kertoi Hbl:n haastattelijalle, että pakko ei ole hyvä kielen opiskelun lähtökohta. Runsas vuosi myöhemmin hän kiersi kysymyksen ruotsin pakollisuudesta ja korosti Vuoksenniskan koulun vanhemmille opiskelun tuntimäärän pienuutta: ”Kun katsotaan B1-kielenä (7-9 luokalla luettava toinen kotimainen kieli) luettavan kielen määrää (…) niin sen osuus on (…) 7.-9. luokan vähimmäistuntimäärästä vain noin kuusi prosenttia. Tämä voidaan katsoa hyväksi valmiuksien antajaksi nuorten ja myöhemmin aikuisten väliseen pohjoismaiseen yhteistyöhön ja sen elämänmuodon ymmärtämiseen.”

Kansalaisille asettuvaa vieraiden kielten opiskelun velvoitetta ja kielitaitovaatimuksia pitäisi kuitenkin tarkastella myös kansalaiskeskeisesti. Tästä näkökulmasta voidaan kysyä esimerkiksi: Eivätkö yksilöt pysty arvioimaan mitä kieliä tarvitsevat? Onko ruotsin osaamisen tarve oikeasti sama koko maassa? Rajoittavatko ruotsin kielen osaamista koskevat vaatimukset kansalaisten mahdollisuuksia kiinnostua muista kielistä ja kulttuureista? Eivätkö yksilöt voisi itse määritellä omaa suomalaisuuttaan suhteessa suomen ja ruotsin kieliin? Onko oikein että kansalainen ei voi saada yliopistollista tutkintoa opiskelematta jotain määrättyä itselleen vierasta kieltä (ruotsia)?

Kyse onkin siitä, että kieliryhmien suhteita koskeva valtiollinen instituutio vaatii ruotsin osaamista, eivätkä siis kansalaisten tarpeet? Vain pienessä osassa Suomea ruotsin osaaminen on paikallisyhteisön toimintaan osallistumisen edellytys. Kuten tiedetään de facto englanti onkin suomenkieliselle kansalaiselle tärkein vieras kieli. Kansainväliset kontaktit ja osallistuminen vapaa-ajalla ja työelämässä vaativat englannin osaamista. Itse asiassa pienen kielen puhujalle englannin vahva asema, vaikka sitä joskus valitellaan, sisältää voittopuolisesti etuja – etenkin silloin kun kommunikoidaan ihmisten kanssa, joiden äidinkieli ei ole englanti. Neuvotteluvallan ja tasaveroisuuden näkökulmasta englannin käyttämiseen myös vaikkapa ruotsalaisten kanssa sisältyy selviä etuja. Asioiden hoitamiseen liittyvistä syistä englantia pitäisi myös osata hyvin. Olisiko esimerkiksi ammattikoululaisen useassa tapauksessa viisaampi panostaa vähäiset vieraan kielen koulutunnit englannin opetteluun? Hyvä englanninkielen taito on hyvä valmiuksien antaja nimenomaan tasaveroiseen nuorten ja myöhemmin aikuisten väliseen pohjoismaiseen yhteistyöhön.

Entä ihmisten oikeus valita etninen viiteryhmänsä? Valtiollinen politiikka pakottaa kansalaisia suomalais-ruotsalaiseen identiteettiin. Kansainvälistymisen tuloksena moni perhe on kuitenkin suomalais-saksalainen, suomalais-japanilainen tai vaikkapa vietnamilais-suomalainen. Ihmiset haluavat yhä enemmän itse valita kulttuurisen ja kielellisen kiinnostuksensa kohteita. Sosiaalipolitiikassa puhutaan elämänpolitiikasta, jonka tulisi mahdollistaa erilaisia valintoja. Kielijärjestyksemme rajoittaa tätä.

Edellisiin kysymyksiin voidaan myös lisätä kysymys talouselämän kannalta tarpeellisesta kielitaidon monipuolistamisesta. Suomessa tarvitaan yhä enemmän ihmisiä, jotka osaavat äidinkielensä lisäksi muitakin kieliä kuin englantia. Valtio voi politiikkaohjelmissaan vaatia, että kansalaiset osaisivat kahta tai jopa kolmea itselleen vierasta kieltä: 1) englanti, 2) ruotsi, 3) ranska/saksa/espanja/…, mutta kansalaisten näkökulmasta vaatimus on usein kohtuuton eikä realistinen.

Voiko perinne oikeuttaa syrjinnän?

Suvaitsevaisuutta, moniarvoisuutta ja kansallista kielitaitovarantoa koskeviin kysymyksiin voidaan lisätä myös syrjintää koskeva kysymys: Onko oikein vaatia ruotsin osaamista tehtävässä, joka ei sitä oikeasti vaadi? Voiko valtion säätämä laki (kielilaki) ylittää kansainväliset syrjintää koskevat normit? Voiko perinne oikeuttaa syrjinnän?

Ymmärtääkseni syrjintää koskevat ihmisoikeusideat lähtevät siitä, että etniselle ryhmälle ei voida asettaa vaatimusta omaksua itseensä nähden toisen etnisen ryhmän ominaisuuksia, ellei tämä ole käytännöllisesti tarpeellista. Euroopan unionin neuvoston direktiivin (2000/43/EU) 4. artiklassa säädetään, että "erilainen kohtelu, joka perustuu rotuun tai etniseen alkuperään liittyvään ominaisuuteen, ei ole syrjintää, jos tiettyjen työtehtävien luonteen tai niiden yhteyksien vuoksi, joissa tehtävät suoritetaan, kyseinen ominaisuus on todellinen ja ratkaiseva työhön liittyvä vaatimus, edellyttäen että tavoite on oikeutettu ja että vaatimus on oikeasuhtainen".

Suomessa vaaditaan kategorisesti moniin tehtäviin ruotsinkielen taitoa, vaikka sitä ei niissä käytännössä tarvittaisi. Tämä voitaisiin tulkita ruotsinkielen taidottomien suomalaisten syrjimiseksi, koska ruotsin taito ei ole todellinen ja ratkaiseva työhön liittyvä vaatimus. Itse asiassa ruotsin osaamisen vaatimus koskee jokaista suomenkielistä kansalaista työtehtävästä riippumatta, koska ruotsin osaaminen on osa oppilaitosten tutkintoa. Valtiollinen kansallisten kielten elinvoimaisuuden turvaamisen politiikka on kansalaisten näkökulmasta syrjintää. Kansalaislähtöisestä näkökulmasta Suomen kielitaitovaatimukset asettavatkin kansalaisille vaatimuksia, joita ei voida perustella käytännön tarpeilla, vaan ne ovat seurauksia valtiollisesta kaksikielisyyspolitiikasta. Ne asettuvat siten ristiriitaan kansalaisten käytännöllisten tarpeiden ja sosiaalisten oikeuksien kanssa.

Edellistä voidaan selventää sillä, että kansalaisten näkökulmasta vetoaminen ruotsin kotimaisuuteen kielitaitovaatimusten perusteena ei riitä. ”Kotimainen” on valtiollis-alueellinen ominaisuus, eikä yksilöiden tai yksilöiden muodostaman (etnisen) ryhmän ominaisuus. ”Kotimaisuudella” on valtiollis-alueellisena ominaisuutena itse asiassa nationalistinen, kansan ja valtion samuutta korostava kaiku. Tulisiko suomalaisetkin tunnustaa etniseksi ryhmäksi? Valtiollisen ruotsin osaamisen velvoitteen purkaminen olisi moniarvoisempaa ja suvaitsevaisempaa kuin velvoitteen ylläpito.

Oikeastaan Janhunen esittää, että Suomeen palautettaisiin vanha järjestelmä, jossa vain kouluja käyneeltä ”kulttuurisuomalaiselta” vaadittaisiin ruotsin osaamista. Tästä velvoitteesta olisi mahdollisuus vapautua, mutta ruotsin osaamisesta vapautettu olisi yhteiskunnalliselta arvoltaan alempi ”maatiaissuomalainen”. Mutta voihan korkeasti sivistynytkin ihminen haluta pidättää itselleen ja lapsilleen oikeuden valita? Vaikka ihan vaan periaatteesta tai koska katsoo olevansa (etnisesti) suomalainen eikä vain suomenmaalainen? Ensimmäinen askel kansalaislähtöiseen kielivapauteen ja kielellisen yleissivistyksen vahvistamiseen olisi kielivapauden palauttaminen yliopistoihin.

Ilmari Rostila, professori (mvs)

puheenjohtaja, Vapaa kielivalinta ry

 
^Palaa alkuun
 
Kielivapaus palautettava yliopistoihin

(kirjoitus on julkaistu Suomen Kuvalehdessä 16.9.2005)

Keväällä 2004 eduskunnan ylivoimaisella enemmistöllä läpiviety ylioppilaskirjoitusten uudistus oli kokonaisuutena tärkeä, mutta valinnaisuuden kannalta vasta pienehkö muutos. Kielten osalta esim. ruotsin kielen saa nyt jättää kirjoittamatta, jos kirjoittaa sekä matematiikan että reaalin.

Kaikilla tasoilla jatkuu silti yhä pakollinen ruotsin opetus, joka ei jätä mahdollisuuksia opiskelijoiden eikä heidän vanhempiensa valinnoille. Erityisesti yliopistoissa ja korkeakouluissa tulee opiskeleva nuoriso suljetuksi kielivalinnoissa eräänlaiseen pakkopaitaan. Englantia kannattaa osata hyvästä syystä, ja ruotsia on pakko opiskella. Tilaa ei jää muulle.

Tilanne vuoteen 1978 saakka oli, että yliopistoissa piti suorittaa kahden vieraan kielen pro exercitio – koe. Latinan, joka oli aikaisemmin ollut pakollinen, sai loppuvaiheessa vaihtaa toiseen kieleen, ja tämä antoi opiskelijoille mahdollisuuden moneen kiinnostavaan nykykielen yhdistelmään (englanti – ranska, englanti – saksa, saksa – ranska, englanti – italia, ranska – espanja jne.). Ruotsin kieli ei edes saanut olla pro exercitio – kieli, koska maailmankielien opettelemista pidettiin opiskelijalle tärkeimpänä.

Valtion virkamiehiltä vaadittiin kyllä ruotsin kielen koe, mutta se oli yliopisto-opinnoista erillinen koe, jonka sitä tarvitsevat kävivät suorittamassa valtion kielitutkintolautakunnan valtuuttamille henkilöille. Virkamiesruotsin siirtäminen kielitutkintolautakunnalta yliopistoille olikin selvästi virhe, joka on kuluttanut yliopistojen resursseja muulta opetukselta, ja kaventanut huomattavasti suomalaisten mahdollisuuksia osata maailmankieliä.

Asiantuntematon päätös

Professori Erkki A. Niskanen lausui samasta asiasta muistiossaan ruotsin kielen pakollisuuden poistamiseksi kaikilta koulutusasteilta (30.3.2004) seuraavaa: ”Vuoden 1978 kieliasetuksessa sekoitettiin kohtalokkaalla tavalla yliopiston perinteiset kieliopinnot ja valtion virkamiehiltä vaadittava ruotsin kielen kielitutkinto. Päätös oli asiantuntematon puoluepoliittinen päätös. Lopputuloksena oli se, että kaikilta yliopiston opiskelijoilta alasta, tulevasta tehtävästä ja tarpeesta riippumatta vaaditaan pakolliset ruotsin kielen opinnot. Tämä epäkohta on pikaisesti korjattava. Ruotsin kielen opintoja on järjestettävä vain tarvitsijoille vapaavalintaisesti toteutettuna.” Allekirjoittaneet yhtyvät tähän päätelmään.

Tämä kielipoliittinen päätös syntyi RKP:n Kristian Gestrinin ollessa opetusministerinä. Tällainen kielivalintoja rajoittanut päätös on nykytilanteessa kestämätön. Akateeminen nuoriso asetetaan ikään kuin lapsen asemaan, joka ei muka osaa tehdä omia valintojaan. Tällainen vaatimus on mahdollista tulkita myös oikeudettomaksi ja syrjinnäksi.

Ruotsi on vieras kieli

Globalisaatio vaatisi lisäpanostusta ranskan, saksan, espanjan, venäjän ja muiden maailmankielten oppimiseen. On epärealistista edellyttää, että vaativan asiaosaamisen lisäksi voitaisiin hallita vielä kolmea itselle vierasta kieltä. Ruotsi on 95 prosentille suomalaisista vieras kieli. Tämän vuoksi suomalainen opiskelija joutuu tyytymään nykyoloissa maailmankielten osalta vain englantiin.

Koululaitoksen piirissä ruotsin kielen pakollisuutta on perusteltu sillä, että lapset ja teini-ikäiset eivät vielä tiedä tulevaisuuden kielitarpeitaan. Yliopisto-opiskelijoihin sovellettuna tämä perustelu on erityisen kestämätön.

Mikä on yleissivistystä?

Nykytilanteen rajoittuneen ruotsi – englanti – kieliyhdistelmän hallitsevuus kieliopinnoissa loukkaa yliopistojen arvokkuutta ja universaaliuden ideaa. Englannista on kuitenkin hyvässä ja pahassa tullut aikamme latina, jota kaikkien on osattava mahdollisimman hyvin. Kielellisen yleissivistyksen vahvistaminen voi toteutua vain kielivapauden palauttamisella yliopistoihin, mikä väistämättä tarkoittaa lähtöpasseja tarpeettomimmalle kielelle.

Artikkelissaan ”Eurooppalaisen Suomen kielipolitiikka” (Kanava 2/2003) kielten yliopettaja Marjatta Huhta toteaa, että suomalaisen kielipaletin laajentamiseksi joudutaan puuttumaan ruotsin erikoisasemaan, ensimmäiseksi korkeakoulusektorilla. Opintoaikojen supistaminen ja opintojen tehostaminen vaatii keskittymistä olennaiseen. Mitä yleissivistykseen tulee, ylioppilastutkintolautakunnan puheenjohtaja, professori Aatos Lahtinen (Kanava 2/2005) korostaa, että maailmassa on nykyään valtava määrä tietoa, eikä siitä enää voida erottaa tiettyä osaa yleisesti hyväksytyksi yksilön perussivistykseksi. Tärkeää on, että yhteiskunnassa kokonaisuudessaan hallitaan tietty tietomäärä.

Ilmari Rostila

professori

Vesa A. Niskanen

professori

Richard Järnefelt

rehtori

 
^Palaa alkuun
 
Kansalaisten kieliosaaminen ja kansalliskielten politiikka

(Satakunnan Kansa - mielipiteitä 5.8.2008)

Yrjö Saraste kiinnitti kirjoituksessaan ”Englanti ei yksin riitä” (SK 3.8.) huomiota hankalaan yhtälöön, joka koskee vieraiden kielten osaamista Suomessa. Toisen kotimaisen kielen opinnot on haluttu pitää kaikille pakollisina - ja kuten kaikki tiedämme englantia on osattava alalla kuin alalla. Englanti on monissa yrityksissä työkieli, se on tieteen kieli ja nykyajan ”lingua franca”, jonka välityksellä sellaisetkin ihmiset, joiden äidinkieli ei ole englanti, voivat kommunikoida keskenään. Kuten Saraste huomauttaa, myös muita vieraita kieliä olisi kuitenkin osattava nykyistä enemmän. Kielten osaaminen onkin kansainvälistymisen haasteita ajatellen Suomessa huonolla tolalla. Tämä on ns. kansallisen kielivarannon näkökulmasta valitettavaa. Myös englannin taidoissa on usein parantamisen varaa. Hyvä keino tilanteen korjaamiseksi olisi tarjota mahdollisuus korvata ruotsin opinnot jonkin muun kielen opinnoilla (ranska, saksa, venäjä, japani jne.) tai käyttää ruotsin tunnit englannin lisäopintoihin. Tämä mahdollisuus tulisi olla myös yliopistoissa ja korkeakouluissa. Nykyäänhän pakolliset ruotsin opinnot ovat osa yliopistojen ja korkeakoulujen tutkintoja.

Ruotsin opiskelun pakollisuus koko maan alueella kuuluu Suomessa harjoitettavaan kahden kansalliskielen politiikkaan. Tämän mukaisesti opetusministeriö tyrmäsi Tohmajärven esityksen venäjän kielen opetuskokeilusta. Tohmajärvi olisi halunnut nostaa Tietäväisen koulussa venäjän B-kieleksi ruotsin sijaan. Kokeilussa ruotsi olisi säilynyt valinnaisena aineena.

Kielten opiskelua ja kielitaitovaatimuksia tulisi kuitenkin tarkastella myös kansalaiskeskeisesti ja oppijalähtöisesti, eikä vain kansalliskielten politiikan kannalta. Kansalaislähtöisiä kysymyksiä ovat esimerkiksi seuraavat: Eivätkö yksilöt pysty itse arvioimaan mitä kieliä tarvitsevat? Onko ruotsin osaamisen tarve oikeasti sama koko maassa? Olisiko vapaaehtoisuus pakkoa parempi keino vahvistaa ruotsin asemaa Suomessa? Rajoittavatko ruotsin kielen osaamista koskevat vaatimukset kansalaisten mahdollisuuksia kiinnostua muista kielistä ja kulttuureista? Eivätkö yksilöt voisi itse määritellä omaa suomalaisuuttaan suhteessa suomen ja ruotsin kieliin? (ks. enemmän www.vapaakielivalinta.fi) Iso askel kansalaislähtöiseen kielellisen yleissivistyksen vahvistamiseen olisi opiskeltavien kielten vapaa valinta yliopistoissa.

Ilmari Rostila, professori (mvs)

Puheenjohtaja, Vapaa kielivalinta ry

 
^Palaa alkuun
 
Ruotsin opiskelu vapaaehtoiseksi

Tietokirjailija Sampo Terho:

Pakollinen ruotsin opiskelu koulujärjestelmän kaikilla asteilla on kiistelty jäänne Suomen lainsäädännössä, joka määrittelee maamme kansalliskieliksi sekä suomen että ruotsin.

Ruotsia äidinkielenään puhuvia suomalaisia on tätä nykyä noin 5,5 prosenttia koko kansasta. Tämän vähemmistön palvelemista ajatellen koko maan virkamieskunnalta edellytetään ruotsin kielen taitoa.

Valtaosa suomenruotsalaisista osaa sujuvasti suomeakin, mutta sen käyttöä on väitetty vaivalloiseksi joillekin heistä.

Mieleen tulee kysymys: jos riviin laitetaan kaksikymmentä suomalaista, joista yksi puhuu äidinkielenään ruotsia, eikö yhdeksäntoista ole kuitenkin vaivalloisempaa opetella yhden äidinkieli kuin tämän yhden puhua jo osaamaansa suomea?

Ruotsin kielen aseman teennäinen ylläpitäminen saattaa vaikuttaa absurdilta resurssien ja ajan haaskaukselta. Pakkoruotsin säilyttämistä ymmärtääkseen on pidettävä mielessä Suomen ja Ruotsin pitkä yhteinen historia.

Suomenruotsalaisten historia alkoi jo 1100-1200-luvuilla, kun Ruotsista siirtyi väestöä asumaan Suomen rannikkoseuduille. Samaiset rannikko- ja saaristoseudut ovat yhä suomenruotsalaisuuden vahvinta aluetta.

Samoihin aikoihin ruotsalaiset tekivät ristiretkiä itään, jolloin nykyisen Suomen alueita alettiin liittää Ruotsin valtakuntaan.

Usein suomenruotsalaiset on mielletty Suomen yläluokaksi. Suomen ylhäisaatelisto ruotsalaistui kieleltään 1600-luvun 30-vuotisesta sodasta alkaen. Ruotsalaistuminen levisi alempaan aatelistoon ja porvaristoon 1700-luvun mittaan.

Tämä ei tarkoita, että kaikki ruotsia puhuvat olisivat olleet yläluokkaa. On arvioitu, että enimmillään jopa noin neljännes kansastamme oli ruotsinkielisiä, eivätkä likimainkaan kaikki tietenkään edustaneet yläluokkaa.

Suomen kieli olisi voinut Ruotsin vallan jatkuessa jopa kadota, kuten monet muut pienten kansojen kielet. Ruotsin kielen aseman selvä muutos alkoi, kun Suomi irrotettiin Ruotsista ja liitettiin osaksi Venäjää vuonna 1809. Venäjä halusi katkoa suomalaisten siteitä länteen ja tuki siksi myös suomalaisten oman kielen asemaa. Aiemmin suomi oli ollut lähinnä suullinen kansankieli.

Todellinen kielisuhteiden käänne oli kansallinen herääminen ja fennomanian synty 1800-luvun puolivälissä. Elias Lönnrotin keräämän Kalevalan julkaiseminen (1849) ja Aleksis Kiven Seitsemän veljestä (1870) raivasivat tietä suomenkieliselle kirjallisuudelle.

Fennomaanit J.V. Snellmanin johdolla tavoittelivat aluksi Suomen yksikielistämistä ja näkivät ruotsin aseman maassamme suorastaan historiallisena vääryytenä, jonka vain täysi suomalaistaminen voisi korjata.

Vastavoimaksi nousivat ruotsinmieliset svekomaanit: suomenruotsalaiset eivät mielellään luopuneet asemastaan kulttuurielämän ja koko valtakunnan johdossa.

Ruotsinkielinen virkamiehistö harasi kaikin tavoin vastaan, kun virkamiehiltä alettiin vaatia myös suomen kielen taitoa.

Suomen itsenäistyessä ruotsinkieliset ajoivat monarkistista valtiomuotoa. Kun lopulta päädyttiin tasavaltaan, oli selvää, että kansan suomenkielinen enemmistö alkaisi vähitellen nousta toisarvoisesta asemastaan.

Helsingin yliopistossakin käytiin kielitaistelua. 1920-luvulla suurin osa opetuksesta alettiin antaa suomeksi eli ylioppilaiden enemmistön omalla äidinkielellä.

Svekomaanien taistelua on jatkanut Ruotsalainen kansanpuolue, joka voikin onnitella itseään: ruotsin nykyisenkaltainen asema Suomessa on lähes käsittämätön saavutus.

Moderni keskustelu pakkoruotsin asemasta on pyörinyt myös itse käsitteen ympärillä. Joidenkin suomenruotsalaisten mielestä mitään ongelmaa ei olisikaan, jos pakkoruotsin sijasta käytettäisiin vaikkapa nimitystä riemuruotsi.

Kuitenkin monet suomenkieliset koululaiset ottaisivat koulussa vastaan yhtä mieluusti vaikkapa riemuruoskintaa kuin riemuruotsia. Haluttomuus näkyy myös huonona menestyksenä ruotsin opinnoissa.

Varsinkin miespuoliset opiskelijat osaavat toista kotimaista surkeasti vielä yliopistotasollakin. Haluttomien pakko-opettaminen valuu siis pääosin hukkaan. Opetuksesta käytettävällä nimityksellä ilveileminen ei muuta asiaa.

Välillä pakkoruotsin puolustajat vetoavat Ruotsin tärkeyteen Suomen kauppakumppanina.

Kuitenkin Saksa ja Venäjä ovat vähintään yhtä tärkeitä kumppaneita - ja silti saksan ja venäjän kielten opiskelu on koulussa vapaaehtoista.

Jotkut puolustelevat pakkoruotsia väittämällä, että se parantaa naapurussuhteitamme. Valitettava totuus kuitenkin on, etteivät monet koulutetutkaan ruotsalaiset edes tiedä, että Suomen kouluissa on pakko opiskella ruotsia.

Ruotsalaisia itseään ei myöskään lainkaan häiritse polkea suomen kielen asemaa Ruotsissa, jossa suomenkielisen opetuksen puolesta on taisteltu vuosikymmeniä.

Muistutus suomen asemasta Ruotsissa saatiin Upsalassa viime vuoden lopulla, kun kaupunki kielsi työntekijöitään puhumasta suomea työpaikallaan. Voisiko vastaavaa tapahtua Suomessa? Jollekin maalle tapaus olisi ollut nootin paikka.

Suomalaisten enemmistö on mielipidemittauksissa jo vuosikausia johdonmukaisesti kannattanut ruotsin opiskelun muuttamista vapaaehtoiseksi.

Yleensä kansan enemmistön selvä tahto näkyy demokratiassa myös lainsäädännössä. Tarkoitushan ei ole kieltää ruotsin opiskelua keneltäkään, vaan lisätä vain yksilöiden valinnanvapautta ja mahdollisuutta terveen järjen käyttöön opinnoissa.

Jotkut valistajat tosin sanovat ruotsin lukemisen sivistävän nuoria, mutta varmasti sivistystä voisi hakea muistakin aineista. Esimerkiksi suomalaisen kirjallisuuden kurssi olisi kouluissa vähintään yhtä sivistävä ja tarpeellinen.

Toisenlaista hyötyä taas olisi liikunnan huomattavasta lisäämisestä, jolla voisi olla kansanterveydellisiä vaikutuksia.

On ymmärrettävää, että Ahvenanmaalla on hyötyä ruotsin osaamisesta. Mutta mitä hyötyä siitä on vaikkapa Etelä-Karjalan maakunnassa, jonka 135 000:sta asukkaasta ruotsinkielisiä on noin 200? Tampereella ruotsinkielisiä on noin tuhat eli puolisen prosenttia asukkaista.

 
^Palaa alkuun
 
Kieliopintojen tulee vastata todellista kysyntää työelämässä

Helsingin Sanomat, Mielipide, 25.2.2007.

Kieliopintojen tulee vastata todellista kysyntää työelämässä

Professorit Mirja Saari ja Anna Mauranen sekä Suomen kieltenopettajien liiton puheenjohtaja Raija Airio kirjoittivat (HS 16.2.), että Suomessa äidinkielen ja englannin lisäksi on osattava ruotsia.

Kirjoituksesta sai käsityksen, että kaikkien suomalaisten tulisi osata ruotsia.

Helsingin yliopistossa vuonna 2005 tehdyssä selvityksessä "Että osaa ja uskaltaa kommunikoida" selvitettiin akateemisissa ammateissa tarvittavaa kielitaitoa.

Suomenkielisistä vastaajista 70 prosenttia ei tarvinnut työssään ruotsia, mutta vain seitsemän prosenttia selvisi työstään ilman englantia.

Ruotsin kielen osaamistaso on heikentynyt ja yliopistot ja korkeakoulut ovat vaikeuksissa, kun opiskelijoiden tulisi suorittaa pakollinen niin sanottu virkamiesruotsi. Lääkkeeksi tähän kirjoittajat ehdottivat, että yliopistoihin pyrkiviltä vaadittaisiin ylioppilastutkinnossa ruotsin koe.

Virkamiesruotsin pakollisuus ei perustu todelliseen tarpeeseen, kuten alussa mainitusta selvityksestä voimme todeta.

Ehdotammekin yliopistojen ja korkeakoulujen virkamiesruotsin muuttamista kurssiksi, joka olisi jatkoa oppilaan aikaisemmin lukemalle valinnaiselle kielelle.

Kahden vieraan kielen riittävän hyvä osaaminen äidinkielen lisäksi on useimmille tarpeeksi kova tavoite ja riittää useimpiin ammatteihin.

Alussa mainittuja lukujakin tärkeämpää on tiedostaa, että kieltenopetus suunnitellaan ennen muuta oppilaille, jotka aloittelevat koulunkäyntiään ja valmistuvat ammattiin 12–18 vuoden kuluttua.

Globalisaation myötä muiden kielten kuin englannin ja ruotsin tarve tulee edelleen kasvamaan. Kieltenopetuksen suunnittelun lähtökohtana tulee olla, että opiskelu tulee vastaamaan todellista kysyntää.

Lakeja voidaan muuttaa, mutta kielten todellista tarvetta ei voida ohjata lainsäädännöllä. Kansainvälistymistä ei voi sivuuttaa enää millään alalla.

Tieteellisten, taloudellisten ja teknisten alojen kanssakäyminen käydään ensisijaisesti englanniksi, muita maailmankieliä ovat ranska, saksa, venäjä ja espanja. Nykyisellä kielikoulutuspolitiikalla ruotsin kieli pakollisena syrjäyttää aina yhden näistä Suomelle tärkeistä maailmankielistä.

Juha Lehtonen

Tampere

Arko Salminen

Vantaa

 
^Palaa alkuun
 
Kieltenopetusta kouluissa tulisi päivittää

Helsingin Sanomat, Mielipide, 16.6.2008.

Kieltenopetusta kouluissa tulisi päivittää

Vantaan perusopetuksen johtaja Tiina Hirvonen vastasi (HS 4.6.) Lari Kotilaisen kysymykseen (HS 26.5.), miksi Vantaalla voi opiskella A-kielenä vain englantia. Olennaisempi kysymys olisi, miksi 7. luokalta alkavana B-kielenä voi Vantaalla lukea vain ruotsia.

Kuten Hirvonen totesi, englanti kuuluu yleissivistykseen. Suomenkielinen tarvitsee tietojen ja taitojen hankkimiseen suomea ja englantia, ruotsia välttämättä ei. Ruotsin kielen osaaminen ei kuulu suomenkielisen yleissivistykseen, vaikka tietämys ruotsin kielen merkityksestä yhteiskunnassamme kuuluukin.

Koululaisille ei myöskään kuulu ruotsin kielen aseman ylläpitäminen, vaan tehtävä kuuluu viranomaisille.

Jos kunnissa luettaisiin A-kielenä englantia ja oppilas voisi itse valita B-kielen, ja oppilaista noin puolet lukisi ruotsia ja loppuosa lukisi saksaa, ranskaa ja venäjää, saisimme kielten osaamisen vastaamaan huomattavasti paremmin kielten todellista tarvetta.

Hirvonen toi esille kunnan taloustilanteen. Kieltenopetuksen monipuolistamisessa B-kielen muuttaminen valinnaiseksi kieleksi tuo vähiten lisäkustannuksia.

Tämäkin kustannus tuottaa lopulta voittoa, sillä kansalaisten monipuolistuneen kielitaidon myötä Suomen elinkeinoelämän kilpailukyky paranee merkittävästi. Lisäksi A2-kielen opetusta ei tällöin kunnissa välttämättä tarvitsisi järjestää ollenkaan.

Ylimääräisiä kustannuksia sitä vastoin aiheuttaa todellisia tarpeita vastaamaton koulutus, mitä ruotsin ylimitoitettu opetus kaikille pakollisena on.

Suomi ja maailma ovat muuttuneet, ja kieltenopetuksen tulee muuttua niiden mukana. EU:ssa maat ajavat etujaan englannin ohella ranskaksi, Suomen suurimmat kauppakumppanit puhuvat venäjää sekä saksaa, ja maassamme asuu lähitulevaisuudessa yhtä paljon maahanmuuttajia kuin ruotsinkielisiä.

Koulutuksesta vastuussa olevien ei tulisi enää katsoa läpi sormien sitä, että koulujen kieltenopetusta säätelee menneisyyteen kivettynyt kielilainsäädäntö terveen järjen ja tulevaisuuden näkymien sijaan.

Vääristynyttä lainsäädäntöä voidaan aina muuttaa, mutta kielten aitoa tarvetta ei.

Arko Salminen

Vantaa

 
^Palaa alkuun
 
Vapaus valita, oikeus osata

Tabu on aihe, jota ei mielellään keskustelussa käsitellä. Joskus aikoinaan se oli seksi, sitten Suomi sodassa, ulkopolitiikka ja suhde Neuvostoliittoon. Nyt se taitaa olla Suomen kieliolot ja kielipolitiikka. Meillä on kaksi hokemaa "pakkoruotsi" ja "Suomi on kaksikielinen maa", joilla puhe tästä aiheesta aloitetaan – ja saman tien lopetetaan. Ei ole tapana kysyä tai pohtia syvemmin mitä tarkoittaa, että Suomi on kaksikielinen maa. Suomessa asuu suomenkielisiä ja ruotsinkielisiä ja molemmilla kansanosilla on oikeus omaan äidinkieleen, mutta entä sitten?

Suomenkieliset ihmiset ovat viimeaikoina alkaneet yhä enemmän pohtia omaa suhdettaan itselleen vieraisiin kieliin ja erityisesti ruotsiin. Niinpä Vuoksenniskan koulun vanhempainyhdistys vaatii adressissaan, että ruotsin tulisi olla vapaavalintainen aine. Näkemys lähtee sikäläisestä arkitodellisuudesta, jossa ruotsia tarvitsee hyvin vähän, jos ollenkaan, mutta venäjää osataan paljon vähemmän kuin mitä pitäisi. Vastaavasti Tohmajärven kunta on tehnyt kouluviranomaisille virallisen esityksen siitä, että kunnassa voisi opiskella ruotsin sijasta venäjää. Aloitteet lähtevät ihmisten paikallisista oloista ja niiden pohjalta koetuista tarpeista. Mutta aivan kuin edellisten esitysten vastapainoksi monet ruotsinkieliset ja suomenkielisetkin ovat olleet huolissaan ruotsin kielen asemasta Suomessa, ja aloittaneet tämän vuoksi mm. Svenska nu- kampanjan.

Yksilöiden ja paikallisyhteisöjen erilaiset näkökulmat ja kielten osaamisen tarpeet nostavatkin yhä enemmän esiin kysymyksiä, joihin ei ole valmiita vastauksia. Hokemat eivät riitä.

On sanottu, että ruotsin kieli on yleissivistystä. Mutta eikö latinan tai ranskan taitoakin voisi pitää yleissivistyksenä? Voiko yleissivistyksen määritellä kovin vahvasti ylhäältä päin, jopa vastoin kansalaisten  ja vanhempien käsitystä? Vaikka meillä onkin koulussa (pakko)kemiaa ja (pakko)matematiikkaa, kuten on huomautettu, niin eikö vertaus onnu? Kyseiset oppiaineet koskevat nimittäin kaikille maapallon asukkaille yhteisiä ilmiöitä. Pienten kielten, kuten suomen ja ruotsin, arvo yleissivistyksenä liittyy kai nimenomaan niiden asemaan ihmisten äidinkielenä?

Suomi kaksikielisenä maana ei siis todellisuudessa ole yhdestä puusta veistetty. Pitääkö se säännöillä ja asetuksilla pakottaa samaan muottiin? Eikö olisi järkevämpää edistää kunkin omista tarpeista lähtevää kiinnostusta kieliin ja eri kulttuureihin? Eikö tämä olisi moniarvoisuutta ja suvaitsevaisuutta?

Mitä kieliä me oikeasti tarvitsemme? Elinkeinoelämän piirissä on kiinnitetty huomiota suomalaisten kielitaidon kapeuteen, kun vieraiden kielten taitomme rajoittuu liiaksi englantiin. Kuinka monta itselleen vierasta kieltä tavallinen ihminen voi oikeasti oppia?

Onko järkevää pakottaa kansalaisia jonkin kielen opiskeluun? Miksi ruotsin oppimistulokset ovat niin heikkoja? On sanottu, että ruotsin opiskelu on kaikille tasa-arvon vuoksi tarpeellista, koska ruotsin osaaminen on yliopistossakin tutkinnon edellytys. Mutta miksi näin on ja onko näin oltava? Eikö ruotsin voisi vaihtaa johonkin toiseen kieleen, joka kiinnostaa opiskelijaa itseään enemmän? Pärjäisimmekö näin maailmalla paremmin? Tarvitsemmeko oikeasti lisää ruotsin osaajia?

Vapaa kielivalinta ry on perustettu helmikuussa 2007 herättelemään kielioloja koskevaa keskustelua ja edistämään suomenkielisissä oppilaitoksissa opiskeltavien kielten vapaata valintaa, ruotsin kielen saamista valinnaiseksi, sekä toimia epätarkoituksenmukaisten kielitaitovaatimusten poistamiseksi.

Ilmari Rostila yhdistyksen puheenjohtaja

 
^Palaa alkuun
 
     
   
Etusivu