Vapaa Kielivalinta  
  Palaute | Jäseneksi | Lahjoitukset | Vetoomus |  
 
Julkaistu 13.9.2010

Ilmari Rostila:

Kieliryhmien tarpeet samanlaisten perusteiden mukaan

Kirjoitus on julkaistu Kanavassa 6/2010

Matti Wiberg ja Fred Karlsson käsittelivät Kanavassa 5/2010 otsikolla ”Ruotsin kielen käyttöala supistuu Suomessa” ruotsin kielen asemaa Suomessa. Lähtökohtana oli Suomen lainsäädännöllinen kaksikielisyys eli arkisesti sanoen se, että ”Suomi on kaksikielinen maa”. Juuri jälkimmäinen ilmaisu ja sen takana oleva ajatustapa herättää sekaannuksia,

Wibergin ja Karlssonin keskeinen teesi on, että ruotsin kielen asema on heikentynyt – erityisesti ajatellen kielen käyttöalaa (ks. termistä Wiberg ja Karlsson). Tähän voin osittain kyllä yhtyä. Kielen käyttöala viittaa käsitteenä kielen sosiaalis-kulttuuriseen käytettävyyteen ja myös tätä koskevaan yksilöiden kokemukseen. Tätä voidaan mitata esimerkiksi kysymällä, kuinka optimistisesti henkilö suhtautuu ruotsin tulevaisuuteen. Kirjoituksessa käsiteltiin 2000-luvun alussa tehtyjä poliittisia ratkaisuja, joilla ruotsin käyttöalaan on vaikutettu. Nämä saavat kuitenkin suhteettoman suuren painon verrattuna mielestäni ensisijaisempiin tekijöihin, kuten kansainvälistymisen taloudelliseen ja kulttuuriseen syvenemiseen sekä Neuvostoliiton romahtamiseen (Pohjoismaat vastapainona). Kansainvälistymistä heijastaa englannin ottaminen yritysten kieleksi Pohjoismaisissa, kiinnostuksen kasvu myös muihin vieraisiin kieliin kuin englantiin, EU:n merkityksen kasvu ja lähialueyhteistyö. Wiberg ja Karlsson katsovat liiaksi elämää poliittisten ratkaisujen kautta, eivätkä poliittisia ratkaisuja ihmisten arjen kautta.

Kirjoituksessa tehdään ero ruotsin aseman tarkoituksellisen ja tuottamuksellisen, epäsuoran heikentämisen välillä. Jälkimmäisessä ruotsin kielen asemaa heikennetään toiminnan ”tarkoittamattoman kielteisenä oheisseurauksena”. Kirjoittajat syyllistävät poliitikkoja näistä toimista. Ensimmäiseksi mainitaan perustuslain tasoinen hallinnon järjestämistä koskeva säännös PL 122:1. Enää ei pyritä yksikielisiin hallintoalueisiin tai vähemmistössä olevan ryhmän pienuuteen toisin kuin aiemmassa säädöksessä HM 50:3. Tämä on mielenkiintoista suhteessa ”Suomi on kaksikielinen maa” –konseptiin ja sen realistisuuteen, johon palaan. Kielteisten ratkaisujen listaan kuuluvat lisäksi mm. suomenkielisille pakollisen ruotsin poistaminen ylioppilaskirjoituksissa vuonna 2004, ruotsinkielisten alueiden liittäminen suomenkielisiin alueisiin syyttäjälaitoksessa ja poliisissa vuonna 2007, hälytyskeskusten kokoaminen suurempiin yksiköihin, kaksikielisten kuntien määrän supistuminen 43:sta 34:ään, Sipoon lounaisosan liittäminen Helsinkiin vuonna 2009 ja pyrkimys liittää kaksikielinen Keski-Pohjanmaa suomenkieliseen Oulun hallintoalueeseen.

Suomenkieliset tulkitsevat intressejään avoimesti

En usko näiden ratkaisujen vaikuttaneen paljonkaan ruotsin käytettävyyteen, esimerkiksi siihen, kuinka moni ruotsinkielinen suhtautuu ”optimistisesti ruotsin tulevaisuuteen”. Huomattavasti lähempänä käytännön realiteetteja on Kirsi Piha kirjoituksessaan Iltalehdessä (22.07.2010), jossa hän toteaa ”Suomi on ylpeä kaksikielisyydestään. Sen huono puoli on se, että se alkaa olla silkkaa teoriaa.” Hän kirjoittaa myös ”Oikeastaan me emme ole kaksikielisiä, vaan elämme maassa missä puhutaan joko suomea tai ruotsia vähän ihmisestä ja paikkakunnasta riippuen.” Hän toteaa myös kuinka osa ihmisiä kiinnostavista sisällöistä ei koskaan ilmesty muuten kuin englannin kielellä. Ja ehkä tärkein pointti on se, että suomenkieliset – kuten Kirsi Piha – tulkitsevat intressejään avoimesti myös julkisuudessa kysymällä ”Pitäisikö meidän jo saada valita kielet, joita haluamme opiskella?”

Iltalehti ei ole sosiaalisesti Kanavan tasoinen, mutta Pihan kirjoitusta tuskin voi rinnastaa ”pidäkkeettömään verkkokeskusteluun”, jossa ”lietsottu hurriviha muokkaa ilmapiiriä kielivähemmistön vähättelemiselle” (Wiberg & Karlsson). Kun suomenkielisten arkeen ei kuulu ruotsin puhuminen, eikä paikallisyhteisössä toimiminen edellytä ruotsin osaamista, ei myöskään kieliasenteita koskeva sosiaalinen kontrolli toimi. Sosiaalinen kontrolli sisältää myönteisenä ilmiönä sosiaalista pääomaa ja kielteisenä ”juntiksi” leimaamista. Meidän ei tarvitse enää välittää. O tempora o mores. Vaikka moni suomenkielinen tuntee edelleen tarvetta suojella maamme ruotsinkielisiä karmealta todellisuudelta, jotain siitä tihkuu myös suomenruotsalaisten tietoisuuteen.

Eri perusteet?

Koska Wiberg ja Karlsson eivät kuitenkaan usko ruotsinvastaiseen salaliittoon he tarkastelevat erilaisten ratkaisujen tarkoittamia seurauksia: ”Ruotsin asema on voinut heikentyä sitä tavoittelematta sen lapsenuskoisen ideologian takia, että suuruus sinänsä toisi tehokkuushyötyjä. Hallinnollisten yksiköiden koon kasvattaminen sisältää välttämättä kielivähemmistön koon pienentämisen.”

Perustuslain mukaan oikeus omaan kieleen ja kulttuuriin on kansalaisen perusoikeus. Tästä todetaan seuraavasti: ”Suomen kansalliskielet ovat suomi ja ruotsi. Jokaisen oikeus käyttää tuomioistuimessa ja muussa viranomaisessa asiassaan omaa kieltään, joko suomea tai ruotsia, sekä saada toimituskirjansa tällä kielellä turvataan lailla. Julkisen vallan on huolehdittava maan suomen- ja ruotsinkielisen väestön sivistyksellisistä ja yhteiskunnallisista tarpeista samanlaisten perusteiden mukaan.”
Laissa ei puhuta eikä voidakaan puhua mitään ruotsin kielen merkityksestä, vaikkapa sen tasaveroisesta käytettävyydestä verrattuna suomen kieleen ihmisten arjessa. Lakiin perustuva toiminta pitää erottaa lopputuloksesta, kuten ruotsin käyttökelpoisuudesta kielenä. Sitä ei voi määrätä lailla. Moninainen yhteiskunnallinen ja kulttuurinen kehitys vaikuttaa ruotsin asemaan. Päinvastaisesta propagandasta huolimatta kieliryhmien tarpeetkaan eivät ole samat. Myös suomenkielisillä on omia tarpeitaan. Intressejä tulee sovitella. Juuri tämän vuoksi laissa ei voida sanoa lopputulosta, vaan korostetaan tasapuolista lähestymistapaa eli sitä, että suomen- ja ruotsinkielisten sivistyksellisistä ja yhteiskunnallisista tarpeista huolehditaan samanlaisten perusteiden mukaan.

Kun poliittiset päättäjät ovat hallintoalueiden rajoja määritellessään käyttäneet perusteena sitä ajatusta, että suuruus toisi tehokkuushyötyjä, he ovat tehneet näin suhteessa kumpaankin kieliryhmään. Näin tulee perustuslain mukaan toimia. Jos suomenkielisille perustellaan yksikkökoon suurentamista ja aluehallinnon yksiköiden kasvattamista tehokkuushyödyillä, tulee perustetta käyttää myös ruotsinkielisten kohdalla. Perustuslaki estää käyttämästä erilaisia perusteita ruotsinkielisille ja suomenkielisille, eikä tämä olisi myöskään poliittisesti uskottavaa. Instituutio toimii juuri tämän tasapuolisuuspyrkimyksen ja siihen perustuvan oikeutuksen (legitiimisyyden) kautta. Samalla tavalla toisen kotimaisen poistaminen ylioppilaskirjoituksista tapahtui molemmille kieliryhmille samanlaisten perusteiden mukaan: kummankaan ei tarvitse kirjoittaa toista kotimaista, jos kirjoittaa pitkän matematiikan. Päätöksen taustalla oli koulutuspoliittinen, luonnontieteiden ja matematiikan osaamisen haaste ja ylioppilaskirjoitusten uudistaminen tältä pohjalta. Yrittävätkö Wiberg ja Karlsson houkutella siihen (laittomuuteen), että ruotsinkielisiin alettaisiin noudattaa eri perusteita kuin suomenkielisiin?

Turvautuminen puolitotuuksiin vie uskottavuutta

Suomen kansalliskielet ovat suomi ja ruotsi. Suomenkieliset puhuvat suomea ja ruotsinkieliset ruotsia. Ruotsin puhujat ovat maassamme keskittyneet tietyille alueille. Toteamus ”Suomi on kaksikielinen maa” ymmärretään niin, että kaikkien pitäisi puhua kahta kieltä. Wiberg ja Karlsson eivät näe tätä eroa, mikä estää erittelemästä rehellisesti perustuslain tarkoittamia ”samanlaisia perusteita”. Mikäli perusteena olisivat yksiselitteisesti palvelujen laatu, saatavuus ja myös kustannukset, voitaisiin kustannuksia ja laatua avoimesti eritellä. Jos palvelujen järjestämisen perusteena haluttaisiin oikeasti käyttää laatua (molempien ryhmien osalta), tästä seuraisi lähestymistapa, joka tekisi perusteesta uskottavan.

Nyt eräänä kieliryhmien tarpeista huolehtimisen perusteena on se, että molemmat väestöryhmät opiskelevat toistensa kieltä ja sitä enemmän mitä korkeammalle koulutuksessa edetään. Esimerkiksi Tohmajärven kunta olisi halunnut nostaa Tietäväisen koulussa venäjän B-kieleksi ruotsin sijaan. Kokeilussa ruotsi olisi säilynyt valinnaisena aineena. Opetusministeriö painotti, että molempien kotimaisten kielten osaaminen koko maassa on perusteltua ja totesi, että kokeilulla olisi tutkimattomia vaikutuksia oppilaiden jatko-opintoihin ja työelämään. Linjaus on tulkittava siten, että valtiovallalle ei riitä, että ruotsia osataan yleisesti koko maassa, vaan koko maassa jokaisen on osattava ruotsia.

Olisi kuitenkin tunnustettava, että esimerkiksi laadukas terveys- tai sosiaalipalvelu ei todellisuudessa suju pakollisella kouluruotsilla, vaan edellyttää hyvin korkeatasoista kielitaitoa. Ruotsinkielisten julkisten palvelujen hoitaminen pitäisikin delegoida niille, jotka ovat motivoituneita ja haluavat perehtyä kieleen. Tällöin olisi hyvä tunnustaa, että ei ole mitään järkeä vaatia kaikilta ammattilaisilta ympäri Suomea ruotsin kielen taitoa. Kukaan ei laske, mitä se maksaa, mutta kyllä sitä moni ajattelee ja siitä puhutaan. Kun kaikki ovat opiskelleet ruotsia, on suomenkielisten vaikea ymmärtää, miksi Wiberg ja Karlsson väittävät, että ”Oulussa ei ole valmiuksia turvata ruotsinkielisten perustuslaillisia oikeuksia asioida äidinkielellään”. Ehkä väite osuu oikeaan, mutta jos näin on, niin miksi sitten kaikilta vaaditaan ruotsin osaamista? Turvautuminen puolitotuuksiin vie ruotsinkielisten vaatimuksilta uskottavuutta. Niinpä kaksikielisten alueiden säilyttämistä koskevissa tilanteissa kansalaisten on vaikea tietää, onko huoli palveluista todellisempi kuin aluepoliittisen vallan tavoittelu.

Virallisten kielten osaamisen tulisi perustua vapaaehtoisuuteen

Vaatiiko kaksikielisyyttä koskeva lain väärä tulkinta ruotsin osaamista, eivätkä kansalaisten tarpeet? Huolehditaanko myös suomenkielisten yhteiskunnallisista ja sivistyksellisistä tarpeista? Olen itse ehdottanut, että suomen- ja ruotsinkielisen väestön sivistyksellisistä ja yhteiskunnallisista tarpeista tulisi huolehtia niin, että perusteena olisi (myös) vapaaehtoisuus. Vapaushan on tasapuolisesti sama peruste molemmille kansanosille. Lopputulos ruotsin käytettävyytenäkin saattaisi olla huomattavasti parempi, jos luottaisimme yksilöiden omaan harkintaan ja sallisimme enemmän vapautta. Tämä liittyy siihen, että Suomessa on myös muita kielipoliittisia haasteita kuin ruotsin kielen asema. Niinpä kielitaidon monipuolisuus voitaisiin turvata nykyistä paremmin, mikäli ainakin yliopistoissa ja korkeakouluissa luovuttaisiin pakollisista ruotsin opinnoista ja kannustettaisiin opiskelijoita opiskelemaan enemmän muitakin vieraita kieliä kuin englantia.

Suomessa on kaksi kansalliskieltä. Suomi on suomenkielisten kieli. Ruotsi on ruotsinkielisten kieli. Opetusministeri Henna Virkkunen on todennut, että jokaisen olisi hyvä osata maan toista kansalliskieltä. Tätä en kiistä, mutta on eri asia sanoa, että jokaisen täytyy osata toista kotimaista. Esimerkiksi Sveitsissä maan virallisten kielten osaaminen perustuu vapaaehtoisuuteen. Juuri vapaaehtoisena ruotsi olkoon tulevaisuudessa entistäkin kauniimpi toinen kansalliskielemme.

Ilmari Rostila
professori
Vapaa kielivalinta ry:n puheenjohtaja








 
     
   
Etusivu