Vapaa Kielivalinta  
  Palaute | Jäseneksi | Lahjoitukset | Vetoomus |  
 
Julkaistu 31.8.2011

Suomen kieli- ja kulttuuripolitiikan julkilausuttuna tarkoituksena on pitää ennallaan ruotsin asema ja tähän liittyvä kieliryhmien tasapuolinen kohtelu. Tämä politiikka törmää kuitenkin monenlaisiin hankaluuksiin, ristiriitoihin ja vaikeuksiin. Nämä vaikeudet ovat harjoitetun politiikan kääntö- tai varjopuolia ilmiötasolla.

Kyseisten ilmiöiden takana on tiedostamattomalla tasolla, politiikan vaistojen alueella, suomenkielisten etninen toiseus, siis se, että ilman ruotsin taitoa ollaan jotenkin puutteellisia, ei-riittäviä ihmisiä. Tämä suomenkielisten toiseus on politiikan olemus – politiikan lähtökohtana ja jatkuvasti uusinnettavana tuloksena.

Tämä erikoislaatuinen suomalainen nationalismin muunnos kansalliskielivaltiona perustuu kansalliskieli -opille. Opin tarkoituksena on perustella – aukottomasti – että suomenkielisellä on velvollisuus opetella ruotsia. Ruotsinkielinen suomalainen ei oikeastaan tarvitse tätä oppia (itseään varten), koska hänen on, ilman mitään erityistä velvoite-ajatusrakennelmaa, järkevää opiskella suomea.

Oppiin kuuluu kolme ajatushyppyä. Ensimmäinen ajatushyppy ja väite on tämä: ruotsin kieli toisena kansalliskielenä on osa suomalaista kansallista kulttuuria, yhteiskuntaa ja kansallista identiteettiä. Tämä kansallinen identiteetti yhdistää yläkäsitteen tavoin Suomessa asuvaa suomen- ja ruotsinkielisistä väestöä.

Toinen ajatushyppy liittää ihmiset takaisin käsitteeseen – tavallaan laskee käsitteen valtiollisista korkeuksista ihmisten tasalle. Sen mukaan suomenkielisillä Matilla ja Maijalla on suomalaisina tämä kansallinen identiteetti. Heillä on se, vaikka eivät tietäisi siitä. Kas tässä on kansallinen identiteettisi, ota se. Siinä on kyllä ripaus ruotsin kieltäkin, mutta eihän tuo nyt niin pahakaan ole. Voi olla ihan arvokas lisämaustekin – näin monikulttuurisuuden aikana. Sitä paitsi muuta kansallista identiteettiä ei ole tarjolla – ainakaan julkisen vallan taholta.

Kolmas ajatuksellinen siirto solmii sitten velvoite-perusteen lopullisesti pakettiin. Sen mukaan suomenkielisellä on tarve oppia ruotsia, vaikka hän ei itse tätä tietäisi tai ymmärtäisi. Valtion on tietysti puolestaan ehdottomasti huolehdittava, että tämä sivistyksellinen tarve tulee tyydytetyksi.

Väinö Linna osoitti kirjoissaan viime sotien jälkeen, miten Suomen eliitin käsitys kansasta oli todellisuutta vastaamaton, mikä johti ikäviin seurauksiin. Aika velikultia ovat nämä nykyisetkin valtiojohtajat. Heillä ei tosin ole enää sanavarastossaan ollenkaan käsitettä kansa, mutta muutamalla sanakäänteellä he tekevät – pyytämättä – kaikista yhteiskunnan jäsenistä ruotsin kielen tarpeessa olevia. Tavallisesta pulliaisesta tulee kansallisvaltion välityksellä pikkaisen ruotsinkielinen.

Kansalliskielivaltio -oppia ja käytäntöä edustaa esimerkiksi opetushallituksen TOKI –hanke, joka pyrki toista kotimaista koskevan kiinnostuksen lisäämiseen kaikilla kouluasteilla (ks. Opetushallitus, Raportit ja selvitykset 2011:10). Käytännössä tietysti hanke pyrki edistämään ruotsin kieltä koskevaa kiinnostusta suomenkielisten koululaisten keskuudessa.

Kansalliskielivaltio -oppia havainnollistaa seuraava katkelma loppuraportin johdannosta:
“Perustuslaki määrittää Suomen kansalliskieliksi suomen ja ruotsin. Se merkitsee, että suomi ja ruotsi eivät ole pelkästään virallisia kieliä, vaan kumpikin on Suomessa sivistyskieli, joka kuuluu osaksi suomalaista yhteiskuntaa ja kulttuuria, kansallista identiteettiämme. Siksi on huolehdittava sekä suomen- että ruotsinkielisen väestön sivistyksellisistä ja yhteiskunnallisista tarpeista samanlaisten perusteiden mukaan.”

Tämän kansalliskieliaatteen olennainen piirre on se, että yhteiskunta, kulttuuri ja kansallinen identiteetti ovat todellisempia kuin kansalaiset ja yksilöt, joita tarkastellaan ylhäältä päin. Katkelma samasta raportista:
“Käyty kielikeskustelu osoittaa, että yksilöiden omakseen kokema kielitaidon tarve ei välttämättä ole sama kuin yhteiskunnan tarpeeksi koettu. Ruotsin kielen pakolliseen opiskeluun on monien suomenkielisten suhtautuminen varauksellista.”

Taidatko sen paremmin sanoa.

Valtio ja koulujärjestelmä tarrautuu 100-vuotta vanhaan, keski- ja yläluokkaiseen, runebergiläiseltä vaikuttavaan kansalliskieliaatteeseen. Tähän erikoislaatuiseen suomalais-kansalliseen nationalismimuunnokseen liittyvät ajankohtaiset vaatimukset on esitetty Martti Ahtisaaren Folktinget -ryhmän loppuraportissa 9.3.2011. Vaatimukset mm. koskien kansallisen kielistrategian muodostamista, on otettu huomioon Kataisen hallituksen ohjelmassa.

Miksi nyt tarvitaan tällainen nationalismilta tuoksahtava ajatusrakennelma? Syy on se, että ruotsin opiskelun tarve on laajasti kyseenalaistettu. Edustamani Vapaa kielivalinta ry esittää keskusteluun mm. seuraavia kysymyksiä:
• Eivätkö yksilöt pysty arvioimaan mitä kieliä tarvitsevat?
• Onko ruotsin osaamisen tarve sama koko maassa?
• Eikö englannin lisäksi yhä useamman olisi hyvä osata myös muita maailmankieliä?
• Rajoittavatko ruotsin kielen osaamista koskevat vaatimukset muihin kieliin ja kulttuureihin kohdistuvaa kiinnostusta?
• Miksi yksilöt eivät voisi itse määritellä omaa suomalaisuuttaan suhteessa suomen ja ruotsin kieliin?
• Eikö olisi parempi tukea ruotsin osaamista vapaaehtoisuuden pohjalta?

Itse olen yhteiskuntatieteilijä, ja pyrin lähestymään kielipolitiikkaa laajasta yhteiskunnallisesta näkökulmasta, mutta tarkastelen asioita myös ”kansalaisyhteiskunnan jäsenenä” eli tavallisena suomenkielisenä kansalaisena ja kolmen pojan isänä. Ne tulevat puheenvuoroni, joissa käytän otsikkoa ”Kansalliskielipolitiikan varjo” käsittelevät tätä teemaa.

Käsittelen blogeissani toki myös muita politiikan ja elämän ilmiöitä. Esimerkiksi sosiaalityön opettajana ja tutkijana minua kiinnostaa pienituloisten ja vähävoimaisten väliinputoajien asema ”hyvinvointiyhteiskunnassamme”. Sekin aihe koskee suomalaisen yhteiskunnan kasvavaa valheellisuutta.

Kun julkinen valta ohittaa edellä kosketellun kansalliskielipolitiikan raameihin kuulumattomat kysymykset, se kieltäytyy huolehtimasta suomenkielisten yhteiskunnallisista ja sivistyksellisistä tarpeista. Suomenkielisten erityiset tarpeet ja niiden tarkastelu eivät ole näissä raameissa oikeutettuja.

Tällä tavalla, laajemmasta näkökulmasta, valtio ylläpitää ja tuottaa suomenkielisten, eli suomea puhuvan kansan, etnistä toiseutta. Suomenkieliset ovat tällöin ikään kuin riittämättömiä tai puutteellisia kansalaisia, elleivät osaa ruotsia.

_________________________________________

Ilmari Rostilan puheenvuoro, Uusi Suomi








 
     
   
Etusivu